Koronakriisin myötä tuli palattua Markiisi de Saden (1740–1814) Ranskan vallankumouksen tuoksinassa mielisairaalassa syntyneeseen teokseen Sodoman 120 päivää. De Sade kirjoitti Sodoman usean metrin mittaiselle käärölle, joka myöhemmin löytyi hänen sellistään. Ei ole varmuutta siitä, uskoiko markiisi itsekään tekstin julkaisemiseen. Joka tapauksessa kirja oli liian rajua tekstiä jopa vallankumouksen jälkeiseen maailmaan, ja se julkaistiin vasta reilut sata vuotta myöhemmin, silloinkin vain psykologien käyttöön.
Kirjaa pidettiin, ja monet pitävät edelleen, vaarallisena väkivallan ja seksin ylistyksenä, jonka katsottiin halveksuvan yleistä järjestystä, kirkkoa ja valtaa pitäviä. Valistusfilosofien tapaan de Sade todentotta pyrki kaikin keinoin kyseenalaistamaan monarkian ja kirkon ylhäältä alas heijastuvan vallan – siihen kuuluneen kaksinaismoralismin ja valheellisuuden. Hän toi pääteokseensa kaiken sen halveksunnan vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan, joka oli riistänyt häneltä vapauden ja teljennyt mielisairaalaan.
Suomessa kirja ilmestyi vasta 1980-luvulla, ja silloinkin suomennos sisälsi vain johdanto-osan kirjan varsinaisiin tapahtumiin. Koko kirjan suomentamiseen ei ilmeisesti löytynyt taloudellista tukea. Saden muuta kirjallista tuotantoa löytyy suomennettuna. Teemoiltaan Saden tuotanto liikkui samoilla alueilla: väkivaltaa ja seksiä sivutaan useissa hänen teksteissään, niistä tuli hänen teostensa tavaramerkki, ja hänen mukaansa nimettiin nautinnon saaminen henkisen ja/tai fyysisen kärsimyksen tuottamisesta, eli sadismi. Saden tarkoitus oli todella shokeerata, se voi nykylukijasta jopa tuntua olevan Saden ainoa motiivi teksteilleen.
Maailma on muuttunut paljon Saden ajoista – uskonnon ja valtion suhde on Ranskassa ja muualla Euroopassa muuttunut paljon, eivätkä kirkot sanele enää, miten ihmisten tulee elää. Seksuaalinen vapautuminen on edennyt valtavasti, eivätkä Saden tekstit enää siten kaikilta osin shokeeraa nykypäivän lukijaan kuin ne tekivät aikalaisilleen. Siitä huolimatta maailma on aina aika-ajoin ottanut takapakkia. Uskonnollinen fundamentalismi on välillä saanut enemmän otetta; diktatuurin ja vahvojen johtajien kaipuu on hiipinyt takaisin ihmisten sydämiin; seksuaalisuus – etenkin naisten – nähdään kuitenkin olevan edelleen tabu, josta ei voi kaikissa tapauksissa keskustella rakentavasti, Tämä voi johtaa myös väärinkäytöksiin. Valitettavasti tulee aikoja, jolloin Saden tekstit tulevat ajankohtaisiksi. 1970-luvulla italialainen elokuvaohjaaja ja kirjailija Pier Paolo Pasolini (1922–1975) huomasi Saden tekstin käyttökelpoiseksi ja teki Sodomasta elokuvan.
Pasolini oli yksi merkittävimmistä kulttuurivaikuttajista 1960- ja 1970-luvun Italiassa ja koko Euroopassa. Hän oli eläessään hyvin kiistanalainen hahmo Italian kulttuuripiireissä. Hän oli julkisesti homoseksuaali, joka tiettävästi osti palveluita Rooman miespuolisilta seksityöläisiltä. Hän oli myös tiukan linjan vasemmistolainen, joka taiteessaan ja puheenvuoroissaan asettui kynsin ja hampain oikeistolaista politiikkaa vastaan. Pier Paolo syntyi 20-luvun kuohuvaan Italiaan perheeseen, jonka isä oli sotilas ja Benito Mussolinin fasistihallituksen kannattaja. Välit isään eivät olleet lämpimiä, ja viha fasismia kohtaan säilyi Pier Paolossa läpi elämän, mikä sitten kulminoitui elokuvaan Salo, eli Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975)
Pier Paolo Pasolini oli ennen tarttumistaan markiisi de Saden teokseen tehnyt elokuvia vasta reilut kymmenisen vuotta. Runoilijana ja novellikirjailijana aloittanut Pasolini säilytti vahvan kirjallisen perinteen myös tehdessään elokuvia. Ainoastaan hänen kahdella ensimmäisellä elokuvallaan ei ollut kirjallista pohjaa. Tosin Pummin (Accattone, 1961) esikuva löytyy Raamatusta. Eräänlainen Kristus-hahmo löytyi elokuvasta Teorema (1968), joka pohjautui Pasolinin omaan kirjaan. Varsinainen elokuva Jeesuksesta pohjautui suoraan Raamatun tekstiin. Matteuksen evankeliumi (Il vangelo secondo Matteo, 1964) on yksi parhaimmista ja uskollisimmista Raamatun tulkinnoista. Pasolini pohjasi muut elokuvansa antiikin Kreikan mytologioihin ja keskiajan elämänilon ylistyksiin Decameroneen ja Canterburyn tarinohin. Hänen viimeisestä elokuvastaan puuttuikin juuri edellisten elämänmyönteisyys.
Salossa Pasolini siirsi tapahtumat vallankumouksen Ranskasta fasistien hallitseman Italian pieneen Salon kaupunkiin. Neljä fasistijohtajaa lukittuu suureen linnaan neljäksi kuukaudeksi toteuttamaan sadistisia mielihalujaan. Mukaan he pakottavat joukon nuoria miehiä ja naisia suunnitelmansa välikappaleiksi, ja heitä kaitsemaan ja tarinoita kertomaan johtajat palkkaavat neljä ilotalojen pitäjää. Kaikki niin sanotusti normaali kielletään, ja nuoret vangit ovat täysin alisteisia fasistien mielihaluille.
Elokuvan juoni on päällisin puolin hyvin yksinkertainen: 120 päivän aikana fasistiset johtajat antavat mielipuolisia tehtäviä ja sääntöjä, joista uhrien on selviydyttävä kuin BB-talossa konsanaan. Pasolini näyttää uhrien kokemat kauheudet yksityiskohtaisesti ja pitkitetysti. Armoa ei anneta, ja elokuvasta puuttuukin Pasolinin aiemman Elämän iloiksi kutsutun elokuvatrilogian kepeys ja humoristisuus. Pasolini käytti de Saden tekstin elokuvaksi muuntaessaan myös Danten Jumalaista näytelmää rakentaessaan elokuvan tarinankerrontaa. Jumalaisessa näytelmässä kuljetaan Helvetin ja Kiirastulen kautta Taivaaseen, Salossa matka tehdään käytännössä käänteisessä järjestyksessä.
Elokuva sai ilmestyttyään aikaiseksi valtavan kohun, mikä tuskin tuli tekijälleen yllätyksenä. Pasolini oli koko uransa tehnyt harkittuja ja harkitsemattomia provokaatioita. Pasolini ei koskaan peitellyt homoseksuaalisuuttaan eikä vasemmistolaisuuttaan, ja niillä sai 60- ja 70-luvun Italiassa paljon vihamiehiä. Matteuksen evankeliumia on yleisesti pidetty yhtenä parhaana ja alkutekstille uskollisimmista Jeesus-filmatisoinneista, mutta ohjaajansa taustan vuoksi sen katsottiin tekoaikanaan hyökkäävän kristinuskoa vastaan. Teoreman katsottiin hyökkäävän perinteisiä kristillisiä ja isänmaallisia arvoja vastaan, mikä oli tässä tapauksessa tarkoituskin.
Pier Paolo Pasolini. Kuva: Wikipedia.
Mikään aikaisempi ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille kohulle ja pahennukselle, minkä Salo sai aikaiseksi. Salon katsottiin olevan pelkkä moraaliton väkivallan ja epänormaalin seksuaalisuuden fantasiaa. Todellisuudessa Pasolinin teos oli kaikkea muuta. Elokuvaansa Pasolini latasi kaiken vihansa fasismia ja kaksinaismoralistista yhteiskuntaa vastaan. De Saden teksti oli kuin suoraan tehty Pasolinille eikä hänen tarvinnut muuttaa sitä radikaalisti. Provokaatiollaan Pasolini meni äärimmäisyyksiin ja hänen onnistui elokuvallaan hankkia uusia vihollisia. Pasolini kuoli hämärissä olosuhteissa samana vuonna, kun Salo sai ensi-iltansa. Murha ja sen motiivi jäi ratkaisematta.
Suomessakin saatiin elää 2000-luvulle ennen kuin Salo nähtiin julkisesti. Täälläkin se nähtiin pelkkänä väkivaltana, vaikka elokuva on kaikkea muuta. Itävaltalainen ohjaajamestari Michael Haneke katsoi elokuvan näyttävän väkivallan aidoimmillaan, niin kuin se on. Toisin kuin monessa Hollywoodin viihde-elokuvissa, joissa väkivalta näytetään viihteellisenä fantasiana, jolla ongelmia ratkaistaan, Salo näyttää sen hirveimmillään, tuhoavimmillaan ja osana valtahierarkiaa.
