Ote Salman Rushien muistelmateoksen kannesta. Kuva: WSOY

Salman Rushdie kuolemanvarjon laaksossa

Salman Rushdien muistelmateoksen kansi. Kuva: WSOY

Salman Rushdien muistelmateoksen kansi. Kuva: WSOY

Ystävänpäivänä 1989 Salman Rushdie sai puhelimessa tietää BBC:n toimittajalta, että ajatolla Khomeini oli tuominnut hänet kuolemaan, koska hänen kirjansa Saatanalliset säkeet oli islamin, profeetan ja Koraanin vastainen.  Iranin hengellinen johtaja vaati jokaista muslimia teloittamaan sekä Rushdien että jokaisen, joka oli osallistunut kirjan julkaisuun tietoisena sen sisällöstä, missä ikinä heidät tavattaisiin. Aluksi oli epäselvää, kuinka vakavasti uskonmiehen uhoon piti suhtautua. Joku toimittaja rauhoitti kirjailijaa kertomalla, että Khomeini tuomitsi Yhdysvaltain presidentin kuolemaan aina perjantai-iltapäivisin

Hyvin pian kävi kuitenkin ilmi, että fatwa oli syytä ottaa vakavasti. Rushdie joutui menemään maan alle.  Britannian viranomaiset asettivat hänet ympärivuorokautiseen poliisivartiointiin. Aluksi arveltiin, että piileskely kestäisi korkeintaan muutaman kuukauden. Toisin kävi. Kirjailija vaimoineen joutui elämään lähes vuosikymmenen poliisien suojaamana. Vaihtuvien asuntojen hankkiminen oli lähinnä ystävien varassa, asumiskustannukset Rushdien omalla vastuulla.  Piilopaikkojen lisäksi rankkana aikana vaihtuivat myös vaimot, useampaankin otteeseen.

Iranin hallitus sanoutui virallisesti irti fatwasta vuonna 1998, joskaan sitä ei voitu varsinaisesti kumota Khomeinin jo kuoltua. Lopullisesti turvamiehet poistuivat Rushdien asunnolta kuitenkin vasta vuonna 2002.

Rushdie kuvaa muistelmissaan yksityiskohtaisesti ja värikkäästi elämäänsä maan alla, mistä hän ajoittain ilmaantui yllättäen hetkeksi julkisuuteen tiukkojen turvatoimien saattelemana. Joseph Anton on kirjailijaesikuvien Joseph Conradin ja Anton Tshehovin nimistä muodostettu peitenimi, jota Rushdie joutui käyttämään salaisen elämänsä aikana.

Vaikka 600-sivuisessa opuksessa on tiivistämisen varaa ja tyhjäkäyntiäkin – lörpöttelyä siitä keitä kirjailija kulloinkin tapasi – se on enimmäkseen mukaansatempaavaa tekstiä. Trillerimäisten juonenkäänteiden ohella kirjailija antaa moniulotteisen kuvan suhteistaan kanssaihmisiin – vaimoihinsa, poikaansa, ystäviin, kustantajiin, poliiseihin – säästämättä arvioissaan sen enempää muita kuin omaakaan persoonaansa.

Kirjan ihmiskuvauksessa ja särmikkään oman persoonan erittelyssä on paljon kiehtovaa. Nostan tässä kuitenkin esiin teeman, jolla on yleisempää kantavuutta: kirjoittajan kokemuksen ja näkemyksen islamista.

Salman Rushdie. Kuva: Ed Lederman/PEN American Center

Salman Rushdie. Kuva: Ed Lederman/PEN American Center

Rushdie varttui Intiassa melko maallistuneessa islamilaisessa kodissa. Hänen isänsä oli ottanut uuden sukunimen espanjanarabialaisen Ibn Rushdin kunniaksi. Filosofi, joka länsimailla tunnetaan nimellä Averroës, edusti aikanaan rationaalista, humaania ajattelua. Isä Rushdie oli kiinnostunut islamin synnystä historiallisena ilmiönä. Hän harrasti eräänlaista maallikkoeksegeesiä ja oli vakuuttunut, että Koraanin teksti oli sekaisin. Hän puhui ystävien kanssa avoimesti (toteutumattomasta) hankkeestaan selvittää epäjohdonmukaisuudet, eikä kenellekään tullut mieleen, että yritys voisi olla vaarallinen. Lapsensakin isä kasvatti avoimen kyseenalaistamisen hengessä. Perheen uskonnollisuus rajoittui muutamaan symboliseen eleeseen: ramadanina paastottiin ajoittain, eikä sianlihaa tai ”maan ja meren raadonsyöjiä” ollut ruokapöydässä.

Salman vietti nuoruutensa Englannissa, ensin Rugbyn sisäoppilaitoksessa missä ei viihtynyt, sitten Cambridgen yliopistossa mistä muistot ovat hiukan valoisampia. Isänsä poikana, ”jumalattomana mutta jumalista ja profeetoista kiinnostuneena”, hän tarttui tilaisuuteen kirjoittaa johtavan brittihistorioitsijan opastuksella tutkielma islamin synnystä. Nuori Rushdie paneutui perusteellisesti profeetan historialliseen ympäristöön. ”Oli helppoa ihailla paljoa siitä mitä seurasi kun kauppamies muutti itsensä Jumalan Lähettilääksi; helppoa suhtautua myötämielisesti vainottuun mieheen, joka joutui pakenemaan Medinaan, ja kunnioittaa hänen nopeaa nousuaan Jathribin keidasyhteisön arvostetuksi lainsäätäjäksi, kyvykkääksi hallintomieheksi ja eteväksi sotapäälliköksi. Oli myös helppoa havaita, miten maailma, jossa Koraani ilmoitettiin, samaten kuin Lähettilään oman elämän tapahtumat, suoranaisesti vaikuttivat tähän ilmoitukseen.”

Salman Rushdie tunsi siis taustan kirjoittaessaan kohtalokkaan romaaninsa Saatanalliset säkeet. Kirjailijan omasta mielestä teos suhtautui Muhammadiin pohjimmaltaan kunnioittavasti käsitellessään profeettaa sillä tavalla kuin tämä itse oli aina sanonut toivovansa: ihmisenä, ei jumalallisena hahmona. Kriitikkojen mielestä Rushdie kutsui kirjassa profeettaa ja tämän kumppaneita ”roskaväeksi ja pummeiksi”; kirjailija korjaa, että hän vain ”salli törkeän kielenkäytön” romaanihenkilöille, jotka ”vainosivat hänen kuvitteellisen profeettansa seuraajia”.

Erityisen loukkaavaa oli, että Rushdien katsottiin tehneen profeetan vaimoista huoria. Kirjailija kiistää tämänkin: huorat vain esiintyivät profeetan vaimojen nimillä kiihottaakseen asiakkaitaan. ”Itse vaimojen kerrotaan selkeästi viettävän säädyllistä elämää haaremissa.”

Kirjalliset hienoudet menivät ohi demagogeilta, jotka hyökkäsivät teoksen kimppuun, puhumattakaan kansanjoukoista joita he yllyttivät vihaan. Rushdien vetoomus, että kannattaisi ensin  katsoa mitä kirjassa oikeasti sanotaan, oli tuhoon tuomittu. ”Paksu ja outo kirja” (kuten Rushdie itseironisesti luonnehtii), jossa islamin näköisen muka-fiktiivisen uskonnon kuvaus on vain yksi monista juonteista, on tavalliselle lukijalle aivan liian vaikea. Vartijaan (1/1990) kirjoittamani arvostelu ”Saatanallis-taivaallista sekamelskaa” paljastaa, että ”ilman Khomeinin mainontaa” minäkin olisin päätynyt ”apokryfiseen ’sivun 15 klubiin'” –  niiden lukijoiden joukkoon, jotka eivät jaksaneet sen pitemmälle. Olin ihan hyvässä seurassa: Observerin kriitikkokin totesi kirjan liki lukukelvottomaksi.

Joka tapauksessa Rushdie sanoi tv-lähetyksessä heti fatwan julkitulon jälkeen toivovansa, että olisi kirjoittanut kriittisemmän kirjan. Saatanalliset säkeet ei hänestä ollut erityisen islam-kriittinen, mutta ”jos jonkin uskontokunnan johtajat käyttäytyivät näin, ei pieni arvostelu ollut pahitteeksi”. Muistelmateoksessa ”sisäisen maanpaon” kuvaukseen lomittuvat islamia koskevat arviot, joiden sävy vaihtelee ”kulttuurimuslimin” kriittisestä ymmärtäväisyydestä uskonnosta luopuneen jyrkkiin tuomioihin.

Rushdie arvostelee ankarasti militanttiin islamiin liian suopeasti suhtautuvia länsimaalaisia.  ”Oli keksitty uusi sana, jotta sokeat pysyisivät sokeina: islamofobia. Fanaatikko oli se, joka arvosteli tämän uskonnon militanttia kiihkomielisyyttä nykyisessä muodossaan.” Rushdie muistuttaa, että neuvostokommunismin aikaan lännen marxilaiset olivat yrittäneet erottaa toisistaan ”reaalisosialismin” ja Marxin puhtaan aatteen. Neuvostoliiton romahdettua ”ei enää voitu uskoa puhtaaseen aatteeseen, jota reaalimaailman rikokset eivät olleet tahranneet”. ”Nyt, kun islamilaiset maat loivat uusia tyrannioita ja antoivat monille hirmuteoille jumalallisen oikeutuksen, muslimit yrittivät samanlaista erottelua: toisaalla oli veristen teokratioiden ’reaali-islam’ ja toisaalla rauhan ja rakkauden puhdas usko.” Mutta islamiakaan ei voi julistaa syyttömäksi rikoksiin, joita sen nimissä oli tehty. Rushdie on tässä jyrkästi eri mieltä esimerkiksi Jacques Derridan kanssa, jonka mukaan ”islamistien vimmaa” ei lietsonut islam, vaan lännen tihutyöt.

Toki Rushdieta koskettavat ”monet muslimiyhteisön hyvät puolet, sen armeliaisuus, arkkitehtuurin, maalaustaiteen ja runouden kauneus, filosofian ja tieteen saavutukset”; arabeskit, mystikot ja kirjailijan äidinisän kaltaisten ”avarasydämisten muslimien lempeä viisaus”. Mikäli islam oli sitä, mihin tämä äärimmäisen suvaitseva perhelääkäri ja yliopiston opettaja uskoi, ”siinä ei ollut erityisempää vikaa”. Mutta ”nyt jokin nakersi hänen isoisänsä uskoa” ja teki siitä ahdasmielisen ja suvaitsemattoman ideologian. ”Reaali-islam oli muuttunut omaksi myrkykseen, muslimeja kuoli siihen ja tämä oli sanottava ääneen.”  Oli puolustettava ”kulttuurisen relativismin syöpää” vastaan ajatusta, että vapaus on kaikkien ihmisten perintö eikä suinkaan idän kulttuureille vieras länsimainen aate (kuten Samuel Huntington oli väittänyt). ”Jos terrorismi aiotaan kukistaa, islamilaisen maailman pitää omaksua maallis-humanistiset periaatteet, joihin modernisuus nojaa.”

Yksi toivon merkki piileskelyn aikana oli sadan arabi- ja muslimikirjailijan monilla kielillä kirjoitettu sananvapautta puolustava esseekokoelma, joka ilmestyi ranskaksi nimellä Pour Rushdie. Esimerkiksi johtaviin islamilaisiin ajattelijoihin kuuluva algerialainen professori Mohammed Arkoun kirjoitti: ”Toivottavasti Saatanalliset säkeet saataisiin kaikkien muslimien ulottuville, jotta he voisivat modernimmin pohtia ilmoituksen kognitiivista olemusta.”

Kustantajan kansitekstiin on helppo yhtyä: teos on paitsi väkevä ja liikuttava myös olennaisen tärkeä. ”Sillä Rushdien koettelemukset olivat ensimmäinen näytös draamasta, jota esitetään yhä päivittäin jossakin päin maailmaa.”

Arvioitu teos:
Salman Rushdie: Joseph Anton. Muistelmat. Suom. Arto Häilä. Helsinki: WSOY 2013. 616 s.


Heikki Räisänen

Kirjoittaja

Heikki Räisänen (1941-2015) oli Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Vantaalta. Lue muistokirjoitus.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.