Vaikka kuoleminen ja materia eivät ole millekään kulttuurille yhteismitallisia asioita, ne tavataan vulgaariajattelussa arvottaa jälkimmäistä priorisoiden. Tällöin käy kansakuntia paraikaa hämmentävän Covid-19 -pandemian toistuva nimeäminen ”pahimmaksi kansanterveydelliseksi kriisiksi (public health crisis) sataan vuoteen” faktuaalisen ”taloudellisen kriisin” sijaan ymmärrettäväksi. Vauraan ihmisen jatkuvaksi ajatellun vaurastumisen todennäköisesti väliaikainen hidastuminen hallintovallan reaktionopeuteen ja muihin stabiileina myytyihin käytäntöihin kajoamisen seurauksena ei kuitenkaan perustele implikaatiota sairaudesta, jonka sopii epäillä uhkaavan ihmislajin säilymistä sinänsä.
Välitön analogia on HIV/AIDS. ”Sataan vuoteen” -väittämällä operointi olisi ollut vähemmän tarkoitushakuista, huomaamattomammin ryhmä- ja luokkaeduista johdettua HI/AIDS -virusta tutkittaessa. Tuolloin sitä ei kuitenkaan käytetty millään nyt koettuun vertautuvalla tavalla – ja näin vielä vastenmielisistä, moukkamaisista, kaikkien valtioiden kansalaisten ilmeiseen sosiaaliseen eriarvoisuuteen palautuvista syistä.
Aktiivisen unohtamisen vaikeuttamiseksi: HIV-positiivisuus oli muutaman vuosikymmenen ajan kantajalleen kuolemantuomio, jonka ainoaksi variantiksi näyttäytyi immuunikadon etenemiseen kulunut aika. HI-viruksen antiretroviraalisen lääkehoidon patenttioikeuden vanhennuttua, so. alkuperäisvalmistetta halvempien rinnakkaistuotteiden päästyä myytäviksi ja ostettaviksi ja uusien markkinoiden laskettua alkuperäisenkin tuotteen hintaa, endemiaksi lääkityn sairauden ei edelleenkään katsota muuttuvan muuksi, mutta siitä on lupa olettaa tulevan entistä selvemmin osa planeetan kaikkein köyhimpien ihmisten kärsimystä.
WHO ilmoittaa HIV/AIDSiin sairastuneen vuoteen 2018 mennessä n. 75 miljoonaa ihmistä ja kuolleen n. 32 miljoonaa ihmistä.
Kesäkuuhun 2020 mennessä Covid-19 -tartunnan taas oli, edelleen WHO:n mukaan, saanut 7 039 918 ihmistä ja siinen kuollut 404 396 ihmistä. Sairauden – mahdollisesti – ensimmäisen aallon lievään ja ei-kriittiseen oireiluun selkeästi painottuvat prosenttijakaumat (oireeton / lievästi oireileva / vakavasti oireileva / kriittinen ja hengenvaarallinen) ovat tiedossa, rokote haussa, mutta riskiryhmät yhä suuntaa-antavia: viruksen tekijää, joka rinnasteisissa hoito-olosuhteissa tappaa nuoren, muutoin terveen kantajan mutta ei 60-vuotiasta perussairasta, ei ole tätä kirjoitettaessa tunnistettu. Covid-19:n leviämisen vauhti ei vain huutomerkitä iltapäiväjournalismin lööppejä vaan haastaa tutkimuksen inhimillisenkin kapasiteetin, voiman paneutua.
HIV / Covid-19 -esillepano näyttää toki eettisen, mutta on kuitenkin enemmän semantiikkaa, ja siten oma kysymyksensä – eri kuin tässä, osin, referoitu: Erno Paasilinnan aikoinaan ”ylemmäksi roskaväeksi” nimeämän kansalaisryhmän päämäärät ja reitit, joilla se niihin pyrkii.
Valtio, elossaolo ja ”markkinat”
Keskeinen on tuleva: Kapitalismin infrastruktuurin lyhyen halvaannuttamisen aiheuttaman ”taantuman”, ”laman”, ”resession” ostaminen pois kankeuttamasta ylemmän roskaväen universaaliksi taktikoimaa sen haltuun päätyvien rahojen keräilemisen ja levittelyn pakkoa.
Keskustelu, joka Suomen ulkopuolella on jo alkanut, ja jonka soisi Suomeenkin leviävän, problematisoi sitä, kuka – tällä kertaa, näissä hyvin poikkeuksellisissa oloissa – päätyy tuottamaan rikkaalle ihmiselle lisää rikkautta. Koska vauraus mahdollistaa liki-identtisen kaksosensa vallan, vallan käyttäjien enemmistön suuntima on selvä; alempi roskaväki toistakoon 1980-90 -lukujen taitteen ja vuosien 2008-2009 roolinsa, so. vaurastumisen hidastuminen paikataan purkamalla hyvinvointivaltiota, leikkaamalla sosiaaliturvaa, verottaen uusin ja/tai täsmennetyin kohtein ja prosentein. Suomessa Vihriälän ynnä muiden suositus Talouspolitiikan strategia koronakriisissänimeää ”julkisen talouden sopeuttamisen”, eikä lähes kaikkien julkisten talouksien velkaantumista sinänsä käynekään enää pysäyttäminen, EU:nkin siunattua uuden taloudellisen paradigman tällä planeetan erityisen äveriäällä kolkalla. ”Mainokset ovat rikkaiden ihmisten kerjäämistä”, kuten Matti Wuori asian muotoili; sopeuttamisen projekti tultaneen visualisoimaan tuttuun tapaan bussipysäkkien ja muiden mainostilojen kauniiksi nuoriksi naisiksi pyllistämässä kieli- ja kulttuuriyhteisöä – tässä: talousyksikköä – ”takaisin jaloilleen talkoilla yhdessä”, tuskin yksityistäkään närkästystä odottaen.
Covid-19:n pelon laukaiseman talouden vaimentumisen karaktääri poikkeaa kuitenkin sitä lähimpinä edeltäneistä tavoin, jotka ovat mitä konkreettisimmin omiaan kiistämään tämän strategian aksioomana.
Musta surma taiteessa 1.
Lääketieteelle vieraalla, tuntemattomalla tavalla käyttäytyvän, omituisen nopeasti leviävän viruksen aiheuttaman pandemian seurauksena ja tilanteessa valtion rooli/merkitys, sen tarve, perustelu ja toimintakyky on sekä arvioitu että todettu uudestaan. Kysymys, jonka vastaus on ”valtio”, on tullut globaalisti esitetyksi ja vastaus yhtä globaalisti saatu. Prosessissa ”valtioksi” ja ”markkinoiksi” ilmoitettujen valtapolitiikkojen skisma on tullut kenties ilmeisemmäksi, alastomammaksi kuin kertaakaan modernin ihmisen, eli hänen vaurautensa, historiassa: edellisen merkityssisältö on velvoite, jälkimmäisen kaaos.
Valtio on nyt toteuttanut ”markkinoiden” – myös, ehkä erityisestikin, valtionhallinnon kautta – kerta toisensa jälkeen mahdottomiksi, säälittäviksi, naurettaviksi, typeriksi, lapsellisiksi, kaikin puolin toteutuskelvottomiksi ja irvokkaimmillaan jopa moraalisesti epäkelvoiksi julistamia, ihmisarvon kannalta välttämättömiä toimenpiteitä, vieläpä nopeammin kuin niiden perinteisimmätkään puolestapuhujat lienevät osanneet arvioida.
Se, että esimerkiksi Englanti ja Ranska asuttivat huomattavan määrän vuosia asunnottomina mitä tahansa elettä jonottanutta kansalaistaan liki parissa yössä, on paljastavuudessaankin vielä detalji (ja detaljien ”väliaikaisuuden” korostus kosmetiikkaa potentiaalisen tultua aktuaaliseksi). Kokonaisuus on ihmisen tarve syödä, juoda, pysyä kylmälläkin säällä lämpimänä ja sijaita tuntematta itseään uhatuksi – universal basic income, UBI, perustulo, suomenkielessä takavuosina ”kansalaispalkka”.
Pakko ja sen veli
Ihmisen olemassaolo on tuote, jonka ostamisen hän lopettaa kuollessaan. Hän viettää suurimman osan elämästään tekemällä jotain, jonka seurauksena toinen ihminen antaa hänelle rahan. Sen hän kiikuttaa kolmannelle ihmiselle. Tämä sen saatuaan häntä ravitsee. Lapsi-ihmisen tieto siitä, että myös muuta olisi, tahtoo hapertua, vastuun kiertely – kieltäminen – taas käydä helpoksi: valinta puuttuu, vauraaltakin, kun tila muulle kuin pakolliselle tekemiselle on sekin ostettava, pakollisen puitteissa ja keinoin.
Myyjän ja ostajan kaksoisroolin kiellettyä ja korvatessa minän, persoonan, henkilön, sekä yksilön että yksilöiden parven, ryhmän, lauman psykologia myymisessä ja ostamisessa vääjäämättä, yhä uudestaan, aina tapahtuvien poikkeamien tilanteissa repeää, pirstaloituu. Minään suuntautuva uhka ja myyjä/ostajaan suuntautuva uhka eivät ole sama asia, mutta epäsuhtaa on vaativaa havaita kaksoisroolista valintojen ja mahdollisuuksien kirjona, elämän kokemisena miellyttäväksi, hyötyvien yksilöiden ja heidän parviensa esittäessä, kapitalismin valta-asemassaan, vain myyjä/ostajan totena.
Tästä syystä Covid-19 -pandemian minän, persoonan, henkilön tapahtumahorisonttiin tuoman – kenties palauttaman – valtion ja ehkä eritoten UBI/perustulotematiikan kuva, malli, on niin tärkeä. Björn Wahlroosin nimiin Suomessa ilmeisesti päätynyt ”moraalikadon” kritiikki on kuin onkin paikallaan, mutta on nähty, ettei sen paikka ole siellä lakisääteisten sairaus- ja työttömyysetuuksien parissa minne Wahlroos sen toivottaa.
Vain valtio estää täydellisen romahduksen, kirjoittaa Aditya Chakrabortty. Valtion olemassaolo edellyttää kansalaisten uskon sen olemassaoloon. Talouden nyt tapahtuneissa muutoksissa niinkin väkisin kokoonpannut valtiot kuin Saksa ja Ranska ovat osoittaneet kokevansa tuon uskon velvoitteena. ”Markkinoiden” kontekstissa myyjän, ostajan – ja kattavana fiktiivisen myyjä/ostajan – fyysisistä henkilöistä, heidän elinmahdollisuuksistaan saati olemisensa laadusta huolehtimisen terminologia on kategoriavirhe, minkä jopa valtion käsittämisessä jo lähtökohtaisesti kompuroivan USA:n nykyinen hallinto tuli miljoonille työttömiksi, asunnottomiksi, hoitoa vaille jääneille kansalaisilleen lahjoittamallaan 1 200 dollarin kerta-avulla myöntäneeksi.
USA:n hallintoelämässä perustulon huomattavan suurta poliittista tabua on rikkonut kenties näkyvimmin Alexandria Ocasio-Cortez. Suomen pieni perustulokokeilu (2000 henkilöä) toteutettiin vuosina 2017-2018 ja sen motiivina sopii tulkita olleen mahdollisen huomion ohjaus pois kansalaisia nöyryyttävästä ”aktiivimallista”. Kokeilun arviointi julkaistiin kuluvan vuoden toukokuussa, ja jos kohta sitä on työläs tulkita muuksi kuin perustulojärjestelmän apologeesiksi, dokumenttiin ei kenties olisi palattu / palattaisi ilman Covid-19:ää.
Nyt tilanne on avoin, ei vähiten verotuksen modifioinnin mahdollisuuden ja pienille ja keskisuurille yrityksille/yrittäjille nopeasti ja – taas – hallinnon arkijargonin vastaisesti mahdollistetun ja toimitetun taloudellisen tuen ansiosta.
Tää on menny läpi ennenkin
Planeetan äveriäimpään viidennekseen toistuvasti luettu Suomi pyysi ja sai Euroopan Unionilta ruoka-apua (Fund for European aid to the most deprived) 22,5 miljoonan euron edestä pelkästään kuuden vuoden kaudella 2014-2020.
Kolmekymmentä vuotta sitten kulttuurin pysyväksi elementiksi toteutetun massatyöttömyyden ensimmäisenä kokeneiden kansalaisten sukupolvi ei reagoinut hylkäämiseensä millään ulko- tai parlamentaristisella tavalla. Kansalaisryhmien välisen elintasokuilun tietoisesta syventämisestä huolimatta muuna kuin jo määritelmänä arkailevan ”kansalaistottelemattomuuden” impotenttina imitaationa (”valistunut kuluttaja”, ”katujen valtaus”, ”kuokkavierastapahtumat”) näyttäytyvään mielenilmaisuun tuli Suomessa ylipäätään ryhdytyksi viimeksi vuonna 1949.
Musta surma taiteessa 2.
Hitaasta, mutta mahdollisesti tapahtuvasta kansalaisaikuistumisesta, omanarvontunnosta, ovat sittemmin vihjanneet vain LGBT Pride -marssit, joissa ei kuitenkaan ole tässä tarkoitettavaa taloudellista dimensiota.
Luotujen työttömien sukujen isoisiltä ja -äideiltä tekemättä jääneen eleen odottaminen niiden toisilta ja kolmansilta sukupolvilta on toki arroganttia ja loukkaavaa. Sen huomioiden, ja jopa Covid-19 -pandemian taloudellisen jälkipolton tilanteessa, on syytä pitää mielessä, että koska parlamentaristisen demokratian kansalaiselle hallintojärjestelmänä ja -ssä tarjoamaa aktiivista, häneen kohdistettua vallankäyttöä tarkkailevaa ja siihen reagoivaa roolia ei tunnuta Suomessa ymmärrettävän mahdollisuudeksi vaan taakaksi, esimerkiksi perustulon ja tapahtuneesta moraalisesti onkeensa ottaneen vallankäytön sijaan Nesrine Malikin varoitus paluusta ”vanhaan normaaliin” on Suomessa erityisen aiheellinen. Vaurautta painostetaan edelleen liittymään vaurauteen, totta kai – mutta niin voi myös kummemmitta puheitta, tapahtunutta analysoimatta, käydä; ”talkoilla yhdessä”, eli silkasta uuden pelosta.
Toisin kuin halukkaat painostetutkin saattoivat kolmekymmentä vuotta sitten itselleen uskotella, enää tämä valinta ei kuitenkaan olisi neutraali – pätkä status quon yhtä, välillä hitusen vaapahtanutta kaarta – vaan todettavaa, tuntuvaa kansalaisten pahoinvointia: muutos, sekin.
Suomen puoluepoliittisella alueella, ja kansalaisyhteiskunnassa, kököttää nyt ensimmäistä kertaa kansakunnan historian aikana (1930-luvun Nuijasotaan rinnastuva talonpoikaisliikehdintä ja alkuunsa sammunut puolueentapainen olivat oma, takautuvastikin vinoon ymmärretty ilmiönsä) ilmeisen tahattomasti koomisesta retoriikastaan ja muusta puolituisuudestaan huolimatta todellinen, sekä ulko- että parlamentaarinen äärioikeisto, uusnatsit, ”junttifasismi”; fasismin luonteen mukaisesti yhteiskunnallisen sijaan psykologinen, hätääntynyt ele, joka käy kutsuvaksi hallintojärjestelmän mahdollistamien mielenilmausten jäädessä sosiaalisen ja kulttuurisen eriarvoisuuden kärjistyessäkin tekemättä, tapahtuvaa kohtaamisen sijaan paettaessa.
Reaalipolitiikassa äärioikeistoa liehakoi maltillinen oikeisto, lähinnä Kokoomus, globaalin tendenssin mukaisesti – mitä on lupa pitää ääri-ilmiöitä suurempana uhkana esimerkiksi nyt koettua vastaavia, kansalaisia tulevaisuudessa riepottelevia taloudellisia kriisejä tyynnyttävälle politiikalle, jos kohta ei parlamentaristiselle demokratialle sinänsä: Perussuomalaisten sanoutuminen irti omasta nuorisojärjestöstään ei viitanne totalitäärisen diktatuurin haikailuun, vaikka ei toki voidakaan tietää, mitä jotain itsestään kieltävä poliittinen puolue itsestään kätkee.
On myös niin, ettei Puolan, Brasilian ja Filippiinien kulkeutuminen nykyisiin fasistisiin hallintoihinsa istu Suomen kulttuuri- ja muun historian jatkumoon – meillä (ääri)oikeistolaistumisessa ja sen myötäilyssä lienee kyse paitsi yksilölle henkisesti raskaasta kansalaispassiivisuudesta vielä hänen peruuttamattomasti marginalisoiduttuaankin (vrt. erilaisten Työttömien yhdistysten joko depressoiva tai infantiili toiminta), myös hieman banaalisti pinta-alaltaan sangen suuren maan ainoan valtakeskuksen monikulttuuristumisen, kaupungistumisen, johtamisesta sen alati suurempaan erottautumiseen muusta Suomesta: diasporan itsetunnon ongelmasta.
Tuija Parvikko kiteyttää Hitlerin kannatuspohjaa: ”[O]masta kulttuuristaan syrjäytetyt ihmiset takertuvat helposti myyttiseen sanomaan, joka sisältää lupauksen pelastuksesta ja kunniakkaasta tulevaisuudesta.”
Perin vähän yhteiskuntateoreettiseksi tulkittavissa olevaa tekstiä tuottavan äärioikeiston lukupiiristä käyvän Sarastus-verkkolehden artikkelista: ”Minun lapsuudessani valkoisuus tarkoitti valloittamista ja ylpeyttä. Me hallitsimme maailmaa, ja viimeinen mahdollinen tunnereaktio tähän tosiseikkaan olisi ollut syyllisyys tai häpeä. […] Vaikka olisi riittävän tyhmä uskomaan että rotu on sosiaalinen konstruktio, pitäisi ainakin olla riittävän viisas tajutakseen, että valkoiset on helppo erottaa joukosta. Ei ole väliä vaikka luulet olevasi ”toisella” puolella – ihonvärisi merkitsee sinut valkoiseksi. Identiteetti on pakotettu sinulle.”
Musta surma taiteessa 3.
Sosiaalisen syrjäyttämisen hyväksyneen sosiaalipolitiikan kärkevöittäminen, huolenpitotason lasku entisestään ja valtaa käyttävien kansalaisten välinpitämättömyys juuri niistä kansalaisista, jotka pandemian suitsimistoimista jo konkreettisimmin kärsivät – lisääntyneet parisuhdeväkivalta ja perheiden hajoaminen käyvät myös identiteettiongelman pseudopolitisoimisen varoituksesta – ei ole muuan huolettoman hallitsijan otettava tai jätettävä moraaliteoreettinen älypähkinä muiden joukossa. Koska taloudelliseen hyötymiseen poikkeuksellisen näkyvästä Covid-19 -pandemiasta sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen minimoinnin ja ennakoinnin/ehkäisyn kustannuksella, tai asemesta, on poikkeuksellisen näkyvä syy reagoida, siihen todellakin saatetaan reagoida. Huomion arvoista on sekin, että tuleva näyttäytyy arvaamattomimpana yhteisöissä, joista puuttuu keskustelu, älymystö sanan siinä merkityksessä, joka vallan käytön motiivissa, metodissa ja/tai seurauksissa nähdyn, argumentoidun probleemin esittämisen lisäksi edellyttää vallankäyttäjän antavan siihen argumentoidun vastauksen.
Kuolema
Poks.
Yuval Noah Harari muistuttaa, ettei moderni suhtaudu sairauksiin, (luonnon)katastrofeihin, kuolemaan jumalan, Jumalan tai jumalten rangaistuksena saati oikkuna, vaan ehkäistävissä olevana ihmisen laiminlyöntinä, hänen pystyttämänsä organisaation epäonnistumisena. Huolimatta eroista reagoinnissa Covid-19:ään ja HIV/AIDSiin, jo jälkimmäisestä Pyhän Kolminaisuuden kostona väärään onkaloon purkautuvalle penikselle puhuvat henkilöt miellettiin ajattelun marginaaleihin ja turistinähtävyyksiksi. Epäonnistunutta organisaatiota odotetaan korjattavan – tehdyn yrityksen huomioiden – kuten mitä tahansa inhimillistä virhettä, ja ennen muuta ohi ”markkinoiden” eli yksityisen taloudellisen edun ja vain sen. Modernin pitkälle organisoitunut yhteiskunta korreloi syvästi sen jäsenten perusturvallisuuden kanssa: organisaation epäonnistumisen herättämä pelko on varmasti aitoa.
Hieman toisarvoiseksi voidaan nähdä se, että yhteiskuntaan suunnataan näin kohtuuttomiakin odotuksia. Organisoituminen näyttää tulevan mielletyksi, ajatelluksi, myös rooleihin, joihin siitä ei perimmältään uskota olevan, huolimatta hyvinkin militantista (julkisesta) suhtautumisesta erilaisiin kielikuviin, rituaaleihin ja symboleihin – lähes minkä tahansa inhimillistä tunnetta, dialektista tajua, edellyttävän ymmärretään olevan organisaation tavoittamattomissa, vaikka päinvastaiset väittämät otettaisiinkin sosiaalisina sopimuksina, eletasolla, vakavasti.
Covid-19:n kohdalla organisatorinen epäonnistuminen on pahemman kerran ilmeinen, ja ns. suuren yleisön käsitys siitä viruksen tähän mennessä selvinneeseen käyttäytymiseen, todelliseen tapahtumiseen, nähden vielä kohtuuton, sumea. Epäterveesti sitoutunut perusturvallisuus sitoutuu myös ”sataan vuoteen pahimpaan kansanterveydelliseen kriisiin”, näkemättä vallankäytön – piiloutuvan organisoitumisen – tarkoitusperiä ja eettisiä ulottuvuuksia muualla kuin vaikkapa USA:n tämänhetkisen presidentin henkilössä, tietyn kollektiivisen ja kulttuurisen kehityskulun tietyssä pisteessä, jolla ei itsessään ole juuri merkitystä. Ollaan kilpailuasetelmassa, kun omien ekonomisten intressiensä ja offensiiviensa ehdoin, ja niiden määrittelemässä asemassa, toimiva kansalainen tulee – taas Malikia referoiden – kiistämään perusteellisen reformin tarpeen, kun häneltä saadaan kuulla, perusteluilla tai ilman, ettei tapahtunut voinut olla kuin ainutkertainen ja että organisaatio-äiti oppii tästä virheestään yltäkylläisesti, entisestään täydellistyen.
Kuten todettu, varsinainen viesti ei tule olemaan tämä, mutta koodin avaaminen on turhauttavaa ja merkityksetöntäkin silloin kun sekä ilmiasu että piilopuhe ovat aistittavissa epätosiksi.
Mitä siis on, mitä ei?
Ihminen, kansalainen, minä, persoona, henkilö, yksilö tulee aina sairastumaan ja kuolemaan.
Vauraus tulee aina olemaan pelkkää vaurautta, myyminen ja ostaminen vain myymistä ja ostamista. Niiden yhteys edelliseen on moraalinen ja sijoitettu yhteisön infrastruktuuriin, jota yksi käyttää ja jossa toinen pelkästään on, tai luulee pelkästään olevansa. Jokin on otettu ja halutaan yhä ottaa jostain ja on siten aina joltakulta pois. Kenen toimesta, kenen vaikenemisen ansiosta – ja miksi? Mihin perustuen? Millä oikeudella ottamisen teon sallittaisiin toistua toistumistaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan?
Itsekunnioitus, olemassaolo, edellyttää ihmisen ja ihmisten suhteen toiseen ihmiseen ja toisiin ihmisiin tunnistavan halvan, huvittavan operettiopportunismin lisäksi myös sen pirullisen, destruktiivisen, oman valta-asemansa maailmalta ja elämältä edellyttävän isonveljen – ja jättävän sen hyväksymättä.
Kyllä, kielenkäytöstä sopii aloittaa – kunhan ei lopeta siihen.
Kirjallisuus
Chakrabortty, Aditya: The state is the only thing that is keeping us from total collapse. Guardian Weekly, global edition 22. 5. 2020.
Goad, Jim: Uusi valkoisuus. Sarastuslehti.com.
Goad, Jim: The redneck manifesto. How hillbillies, hicks, and white trash became America”s scapegoats. Simon & Schuster, 1998.
Harari, Yuval Noah: The modern world has been shaped by the belief that humans can outsmart and defeat death. Guardian Weekly, global edition 1. 5. 2020.
Harris, John: A universal basic income is no longer such a radical idea. Guardian Weekly, global edition 8. 5. 2020.
Kangas, Olli; Jauhiainen, Signe; Simanainen, Miska; Ylikännö, Minna (toim.): Suomen perustulokokeilun arviointi. (2020-05-06) http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-9890-2
Klein, Naomi: The shock doctrine. The rise of disaster capitalism. Penguin, 2008.
Lindahl, Kent: Exit. Irti natsismin kahleista. Like, 2002.
Malik, Nesrine: Hoping for a revolution? Don”t hold your breath. Guardian Weekly, global edition 22. 5. 2020.
Parvikko, Tuija: Kansallissosialismi lupasi uuden jumalan. Helsingin Sanomat 29. 12. 2002.
Rytöhonka, Tapani: ”Vain yksi on joukosta poissa, Sven Dufvaa siellä ei näy”. Kuokkavierastapahtumat suomalaisessa mielenosoitusperinteessä. Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2004. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/92157/gradu00390.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Solnit, Rebecca: Hope in a time of crisis. Guardian Weekly, global edition 24. 4. 2020.
Vihriälä, Vesa; Holmström, Bengt; Korkman, Sixten; Uusitalo, Roope: Talouspolitiikan strategia koronakriisissä. http://urn.fi/URN;ISBN;978-952-287-898-4
Wahlroos, Björn: Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle. Otava, 2012.
Wuori, Matti: Faustin uni. WSOY, 1995.
Verkko-osoitteet
https://ec.europa.eu
https://varisverkosto.com
https://www.who.int
Musiikki
Galàs, Diamanda: Plague Mass. Mute Records, 1991.
Julma-Henri ja Syrjäytyneet: Al-Qaida Finland. Ähkyrecords, 2007.
Nelson, Willie & Haggard, Merle: It”s only money (it will go away). Kappale albumilla Django and Jimmie. Legacy Recordings / Sony Music Entertainment, 2015.
Pelle Miljoona & 1980: Natsit natsit. Kappale albumilla Pelko ja viha. Love Records LRLP 307, 1979.
Artikkelikuvassa Pieter Bruegel vanhemman maalaus ”Kuoleman voitto” (1560-luku).
