Päivi Akonpelto ja Ville Virtanen.

Säädyllinen jouluevankeliumi

Yle Areenalla on parhaillaan katsottavissa Helvi Hämäläisen romaaniin perustuva, Kaisa Rastimon ohjaama Säädyllinen murhenäytelmä -elokuva (1998). Näin Säädyllisen murhenäytelmän 2000-luvun alussa ja muistan elokuvan tehneen minuun vaikutuksen. Kirjoitin siitä esseen, jonka liitin osaksi tekstinäytteitä, joilla hain Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle opiskelemaan. Kirjoittajakoulutuksen johtaja kirjailija Harry Forsblom mainitsi myöhemmin kiinnittäneensä huomiota erityisesti tuohon kirjoittamaani esseeseen. Olin silloin äärimmäisen epävarma kirjoittajana, olen yhä, ja loukkaannuin Forsblomin kommentista, koska kuvittelin sen epäsuorasti tarkoittavan sitä, etteivät kaunokirjalliset tekstinäytteeni hänen mielestään olleet mainitsemisen arvoisia. Omassa silloisessa maailmassani essee ei ollut lajityyppinä minkään arvoinen. Esseet olivat lukion äidinkielen ainekirjoituksen liukuhihnamateriaalia. Muistan kuitenkin kirjoittaneeni esseetäni syvän antaumuksen vallassa ja työstäneeni sitä pitkään.

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin palaan saman elokuvan äärelle, mutta huomaan katsovani sitä uusin silmin.

Helvi Hämäläisen romaani valmistui vuonna 1939, mutta se julkaistiin lukevalle yleisölle vasta kaksi vuotta myöhemmin sensuroituna ja lyhennettynä. Teosta pidettiin moraalittomana, sillä sen päähenkilöt yhdistettiin vaivatta tosielämän henkilöihin.

Säädyllinen murhenäytelmä sijoittuu 1930-luvun viimeisiin vuosiin. Lähestyvä maailmansota luo varjoja muuten niin rehevän kukkeaan kuvastoon. Hämäläisen romaanin keskiössä on töölöläinen porvariperhe, jonka isä tohtori Tauno Saarinen (Ville Virtanen) hullaantuu keskikesän hekumassa naapurin nuoreen lastenhoitajaan. Täydellinen perheidylli romahtaa, kun Tauno tunnustaa avioliiton ulkopuolelle suuntautuvat intohimon tunteensa vaimolleen Elisabethille (Päivi Akonpelto). Pahin järkytys on kuitenkin vielä edessä: kesäöinen romanssi on kantanut hedelmää ja lastenhoitaja odottaa Taunon lasta.

Muistan kyynelehtineeni vuolaasti, kun elokuva saavuttaa lakipisteensä. Siinä tohtori Tauno Saarinen on saanut tietää, että nuori äiti on kuollut synnytyksen seurauksena, eikä Tauno voi mitenkään väistää omaa osuuttaan nuoren naisen julmaan kohtaloon. Keskellä yötä tohtori istuutuu pianon ääreen ja alkaa soittaa Oskar Merikannon Soi vienosti murheeni soitto -kappaletta, joka on toinen elokuvan läpikulkevista motiivikappaleista. (Elokuvassa pianoa playbackina soittaa upealla intensiteetillä Kerkko Koskinen.) Vaimo ja lapset heräävät unestaan ja nousevat kuulemaan hämärässä asunnossa pianoa soittavaa, muuten niin hillittyä tohtoria, jonka sormien kautta ilmoille purkautuu tunnemyrsky, joka akateemisessa porvariperheessä on totuttu tukahduttamaan.

Henriikka Salo ja Timo Jurkka.

Henriikka Salo ja Timo Jurkka.

Samaan aikaan toisaalla Taunon taidekriitikkosisar Naimi (Henriikka Salo) nostaa rakastamansa miehen, elostelija Arturin (Timo Jurkka) viimeistä kertaa syliinsä. Alaston Artur makaa juopuneena kuolleen äitinsä arkun äärellä. Kun Naimi on taluttanut Arturin sänkyynsä, hän kertoo tälle muuttavansa pois yhteisestä kartanokodista.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Naimi saapuu Taunon ja tämän vaimon Elisabethin kesähuvilalle. Tauno noutaa Naimin bussilta, kantaa hänen matkalaukkuaan ja kysyy sisareltaan, onko tämä onnellinen avioliitossaan. Naimi vastaa: ”Minä en ole onnellinen. Mutta sinähän tiedät, ettei ole kovin tärkeää olla onnellinen. Useimmat ihmiset eivät ole onnellisia. Se on jollain tapaa hyvin itsekäs ja persoonallinen käsite. Minä en välittäisi erityisesti onnellisena olemisesta, mutta minä haluaisin voida olla iloinen. Iloita minä haluaisin.”

Kun kuulen Naimin sanat, mieleeni palautuu hämärä muistikuva siitä, että olen kirjoittanut ne kirjoittajakouluun lähettämääni esseeseen. Että olen kaikista elokuvan repliikeistä pysäyttänyt videonauhurin tässä kohtaa, kirjoittanut sanat muistiin ja kuljettanut ne mukanani tekstiini. Tuon tekstin kirjoittamisesta on nyt lähes kaksikymmentä vuotta. Esseeni on hävinnyt vanhojen tietokoneiden ja muuttolaatikoiden hautausmaalle. En pääse enää tarkastamaan, onko muistikuvani oikea.

Siitä olen varma, että esseetä kirjoittaessani keskustelin elokuvasta äitini kanssa puhelimessa, ja hän nosti esiin yksityiskohdan elokuvan äänimaailmasta. Koko elokuvan läpi, tarinan taustalla, kuuluu herätyskellon tikitys. Muistan äitini tulkinneen kellon tikityksen eroottisen heräämisen ja siihen liittyvän uhkaavan intohimon symbolina. Elokuvassa on kohtaus, jossa Taunon ja Elisabethin esikoinen, jo teini-ikään ehtinyt Pekka, herää aamulla nuoren palvelijattaren herättelyyn. Äiti Elisabeth huomaa nuoresta palvelijatytöstä uhkuvan eroottisen energian ja päättää, että poika saa herätä tästä lähtien herätyskellon mekaaniseen ääneen.

Elisabeth kuvataan elokuvassa estyneenä vaimona, jonka moitteeton kampaus ja ulkoasu peittävät pinnan alla kuohuvat tunteet ja avioliiton ongelmat. Elisabethille tärkeintä on pitää kulisseja pystyssä. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, muistan suhtautuneeni Elisabethiin väheksyen, jopa ylenkatsoen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, että tämä on kirjailijan valinta: Helvi Hämäläinen onnistuu luomaan Taunon vaimoon piirteitä, jotka saavat hänet näyttäytymään epäsuotuisassa valossa. Oppineiden Taunon ja Naimin rinnalla Elisabeth näyttäytyy lapsekkaan mustavalkoisena ja yksinkertaisena toimijana.

Lapsellisen luottamuksen varassa Elisabeth kääntyy sydänsuruissaan sivistyneen Naimin puoleen, mutta saa vain halveksuntaa osakseen. Aviomiestensä itsekkyyden jalkoihin tallautuvien vaimojen keskinäinen solidaarisuus ei ole Helvi Hämäläisen asialistalla. Vai onko niin, että vaatimattomista lähtökohdista ponnistaneen kirjailijan oma luokkatausta estää sisaruuden kokemuksen porvarivaimoa kohtaan? Kirjan kerrotaan rikkoneen Helvi Hämäläisen ja romaanin esikuvana toimineen todellisen perheen välit.

Elokuvan juliste.

Elokuvan juliste.

Eräässä kohtauksessa Tauno kuuntelee huolestuneena radiota, jossa ennakoidaan alkavaa maailmansotaa. Elisabeth puolestaan on huolissaan esikoisestaan, jonka on nähnyt kujertelevan palvelustytön kanssa. Punaiseen yöpaitaan pukeutunut palvelustyttö harjaa pitkiä vaaleita hiuksiaan ikkunalaudalla istuvan Pekan edessä. Vaaleaan pyjamaan puettu Pekka leikittelee punaisella omenalla. Symboliikka ei voi olla selkeämpi. Kaisa Rastimon ohjauksessa sekä Katriina Ilmarannan lavastuksessa ja puvuissa punainen väri luo yhä uudestaan paheellisen intohimon sävyjä tapahtumien ylle, kun taas sininen ja valkoinen kuvaavat siveellisyyttä, säädyllisyyttä. Elisabeth kääntyy Taunon puoleen, ja kertoo olevansa huolissaan Pekasta, jonka ympärillä ”on eroottista sameutta”. Aviomies vastaa kylmästi: ”Ensimmäistä kertaa näen sinut noin huolestuneen näköisenä näinä päivinä, joina maailmanrauha on ollut uhattuna.” Kohtaus tekee katsojalle selväksi, että Elisabeth on kykenemätön syvällisempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin pohdintoihin. Hänen maailmansa pyörii vain perheen parissa. Miten viiltävän vähäeleisesti käsikirjoittaja Michael Baran onnistuu kutistamaan Elisabethin vähäpätöiseksi kotirouvaksi ja ylihuolehtivaksi äidiksi.

Huomaan, että tuo öinen kohtaus, jossa Tauno Saarinen soittaa pianoa ja jonka äärellä kaksikymmentä vuotta sitten itkin rakkauden mahdottomuutta, ei kuitenkaan enää vaikuta minuun samalla tavalla. Kyseinen kohta on yhä poikkeuksellisen vaikuttava, mutta huomaan myös katsovani tohtori Tauno Saarista alaspäin. Hänen itsekeskeisyytensä näyttäytyy minulle selkeämmin keski-ikäisen katsojan silmin.

Kun elokuvan aivan viimeisessä kohtauksessa Taunon vaimo Elisabeth pitelee sylissään pientä tyttövauvaa, joka on Taunon harhapoluilta saanut alkunsa, huomaan liikuttuvani. Elisabeth houkuttelee Taunoa katsomaan pientä suloista lasta ja kutsuu sylissään lepäävää vauvaa lohdutukseksi. Elisabeth saattaa olla kykenemätön syvällisempään yhteiskunnalliseen analyysiin, mutta hänellä on harvinainen kyky rakastaa ja kantaa vastuuta sellaisestakin elämästä, joka ei ole hänen toivomanaan tähän maailman tullut. Tauno yrittää vastustella, mutta pienestä lapsesta välittyvä uuden elämän mahdollisuus voittaa syyllisyyden taakan. Ymmärrän, että elokuvan lopun voi tulkita Elisabethin äärimmilleen vietynä vallankäyttönä ja omistuksen haluna. Haluan kuitenkin tulkita toisin ja Kaisa Rastimo antaa siihen mahdollisuuden. Kun elokuvan lopputekstien ylle laskeutuu elokuvassa toistuva Oskar Merikannon Laula, tyttö huomaan poskieni kostuneen kyynelistä.

”Laula tyttö, ettei surra

otsaa ryppyiseksi saa,

ettei murhe mieltä murra,

toivo päivät kirkastaa.”

Uusi elämä on mahdollinen. On mahdollista iloita. On mahdollista olla jopa onnellinen. Ei ehkä joka päivä, mutta tarpeeksi usein.

On mahdollista antaa ja saada anteeksi.

 

Artikkelikuvassa Päivi Akonpelto ja Ville Virtanen elokuvan kohtauksessa.


Tiina Kristoffersson

Kirjoittaja

KTM Tiina Kristoffersson työskentelee helsinkiläisen teatterin hallintojohtajana. Taide, erityisesti kirjallisuus ja teatteri, ovat Kristofferssonille rakkaita. Kirkolliseen keskusteluun hän on osallistunut mm. Taantuvan tasa-arvon kirkko -antologian (toim. Anni Tsokkinen) yhtenä esseistinä. Vapaa-ajallaan Kristoffersson suunnittelee kristillisiä rukousnauhoja ja yrittää pitää viherkasvejaan hengissä. Kuva: Markku Pihlaja.


'Säädyllinen jouluevankeliumi' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.