Parin kuukauden takainen Helsingin piispanvaali oli monille paha pettymys. Varsin yleinen tunne ja aavistus ennen vaaleja lienee ollut, että Irja Askola voisi hyvinkin saada seuraajakseen naisen. Kolmesta ehdokkaasta kaksi olikin ansioituneita naisia. Toisin kuitenkin kävi, ja Suomen luterilaisen kirkon piispat muodostavat Askolan eläkkeelle jäämisen jälkeen taas all male panelin. Vaalituloksen syitä on pohdittu ja ruodittu enemmän tai vähemmän asiallisesti niin tiedotusvälineissä kuin somessa, eikä tässä kirjoituksessa kajota syihin sen enempää.
Sen sijaan on syytä miettiä, miten naisia oikein saataisiin piispoiksi niin että tasavertaisuus toteutuisi piispakollegion kokoonpanossa. Tässä numerossa olevassa haastattelussaan Irja Askola sanoo optimistisesti, ja ehkä hieman ilkikurisestikin, että ”naisjohtajien nouseminen [kirkossa] tapahtuu nopeammin kuin monet pelkäävät”.
Mikä voi olla syy optimismiin? Onko kaikenlaisten muutosten yleinen nopeutuminen hyvä peruste? Entä naisten osuuden nopea kasvu papistossa, mikä tuottaa yhä enemmän päteviä ehdokkaita ja lisää painetta valita naisia myös piispoiksi? Miten vaikuttaa muiden Pohjoismaiden tilanne? Niissä on yhteensä jo 15 naista piispoina. Haluaako Suomen luterilainen kirkko assosioitua siinä mielessä ennemmin Pohjoismaiden vai Baltian–Inkerin luterilaisten kirkkojen ryhmään?
Irja Askola viittaa näkemyksessään myös pelkoon. Monet vanhoilliset kirkon jäsenet tuntevat suorastaan pelkoa ajatellessaan, että kirkon johdossa olisi naisia. Mitä Jumalakin sellaisesta menosta tuumii? Naispappeutta on vastustettu sillä perusteella, että sen pelätään pilaavan ekumeeniset suhteet isoihin sisarkirkkoihin, ja samaa on käytetty naisten piispuudenkin suhteen. Olisiko sitten ekumeeninen nöyristely ja orjailu suositeltavampaa?
Jonkinlainen herttainen konsensus tuntuu kuitenkin vallitsevan suuressa osassa maltillisia ja liberaaleja kirkollisia piirejä sen suhteen, että olisi ihan kiva saada piispakuntaan myös naisia. Konkreettiset toimenpide-ehdotukset ovat sitten aivan eri kysymys. Helposti vedotaan siihen, että kyse ei saa olla sukupuolesta vaan pätevyydestä. Merkille pantavaa on, että useimmat tätä argumenttia käyttävät ovat miehiä. Yksittäisen vaalin kohdalla taas muistutetaan, että nythän on kyse vain meidän hiippakuntamme vaalista, eikä meidän velvollisuutemme ole korjata tilannetta koko kirkon kannalta. Että älkää meille alkako!
Kuva: Flickr.com.
Koska otsikossa esitettyyn kysymykseen on hyvä vastata, esitän lopuksi yhden varsin radikaalin ehdotuksen tilanteen korjaamiseksi, mikäli kehitys ei ala itsestään mennä parempaan suuntaan lähivuosina. Turun arkkipiispan vaalista voimme jo päätellä, onko muutosta tiedossa.
Ehdotus: Kirkossa voitaisiin siirtyä systeemiin, jossa piispuus olisi määräaikainen, esimerkiksi 10-vuotinen. Piispat alettaisiin valita niin, että aina kymmenen vuoden välein piispakunta vaihtuisi kokonaan. Tällöin piispoiksi valittaisiin tasapuolisesti viisi miestä ja viisi naista tai vähintään suhteessa 6–4 olettaen, että piispojen määrä edelleenkin pysyy kymmenenä. Kenttäpiispaa ei lasketa mukaan. Piispojen etsinnästä ja myös valinnasta vastaisi uusi kirkollinen kykyjenetsintäelin, jolloin vaalitaisteluista päästäisiin eroon kokonaan ja kaikki voisivat rauhassa keskittyä vain tekemään omaa leipätyötänsä parhaansa mukaan. Tämä merkitsisi luonnollisesti täydellistä demokratian puuttumista prosessista, mutta kun sitä ei nykyiselläänkään juuri ole, tappio ei olisi suuri. Olisiko tämä pakottamista? Voi olla, mutta jos vaihtoehtona on jäädä vuosikausiksi odottamaan, josko tilanne paranisi ihan itsestään, en pitäisi sitä niin pahana. Ja tällaiseen ratkaisuun täytyisi tietenkin päästä yhteisymmärryksessä.
Vartijan 3/2017 pääkirjoitus.
