Rosvopäällikkö vankilanjohtajana – Sulo Laineen elämäkerta

Teoksessaan Isoisäni rosvopäällikkö (2024) Sari Eskola avaa sukunsa tarinan lisäksi näkyjä vankeinhoidon historiaan sekä sota-aikaan. Hän käyttää lähteinä haastatteluja, lehtiartikkeleita, arkistolähteitä sekä kirjallisuutta, niin Sulo Laineen omaa tuotantoa kuin mm. vankeinhoitoon sekä sotaan liittyviä teoksia.

Kirjoittaja Sari Eskola on nurmijärveläinen filosofian tohtori ja kääntäjä, joka tutkii vapaa-ajallaan Suomen historiaa. Isoisäni rosvopäällikkö on Eskolan esikoisteos.

Rosvopäälliköksikin itseään tituleerannut vankilanjohtaja Sulo Laine (1920–1994) oli eittämättä merkityksellinen lapsenlapselleen Eskolalle, sillä pappa esiintyy teoksen päähenkilönä. Eskola sivuaa tekstissään viittä eri sukupolvea, jotka kaikki ovat vaikuttaneet niin pappaan kuin Sariin jättäen jälkensä heidän elämäntarinaansa.

Sulo Laine syntyi arvostettuun perheeseen, jossa hänen vanhempansa toimivat opettajina Korpikylän Saarivaarassa. Osa Saarivaarasta menetettiin sodassa Venäjälle, ja Laineen perheen kotitalon pihaa koristi valtioiden välinen piikkilanka. Isän kuollessa Sulo astui hänen saappaisiinsa ja toimi väliaikaisena sijaisena isän perustamassa kyläkoulussa vain 18-vuotiaana. Nuoren miehen elämää varjostivat myös talvi- sekä jatkosota. Armeijan leivissä Laineen esimiestaidot huomattiin, ja hän kouluttautui valistusupseeriksi, jonka tehtävänä oli kohentaa sotilaiden mieltä, taistella sotaväsymystä vastaan ja luoda isänmaallista henkeä. Laine sopi tehtävään, sillä häntä pidettiin luotettavana sekä uskontoa ja isänmaata arvostavana. Keskellä musertavaa sotaa Sulo löysi valon pilkahduksen ja uskon tulevaisuuteen rakastuessaan lääkintälotta Niemiseen. ”Kuin joku olisi laittanut pumpulia kiviselle polulle” hän kuvaili.

Sodan jälkeen monen sotaveteraanin elämää varjosti runsas päihteiden käyttö. Eräänä iltana Laine päätyi humalapäissään Joensuun kirkkoon, jossa Suomen Raamattuopiston perustaja, rovasti Urho Muroma sattui saarnaamaan. ”Ehkä täällä kirkossa tänä iltana on nuori mies, joka on elämänsä tienhaarassa”. Saarnan kuullessaan Laine koki, että Muroman sanat olivat osoitettu juuri hänelle. Uskosta muodostui näin ollen uusi ja vakaa pohja elämälle.

Armeijan palveluksesta vapautuessaan Laine ryhtyi opiskelemaan oikeustieteitä ja sai töitä vankilasta, josta muodostuikin hänen elämäntyönsä. Riihimäellä odottivat työt vankilan opettajana vuonna 1947.  Siitä hän eteni apulaisjohtajaksi. Laine suoritti vankilanjohtajan tutkinnon, jonka lopputyönä hän tutki vankeinhoidon kasvatusnäkökulmia. Tutkimusta kutsuttiin epäviralliselta nimeltään Laineen lankuksi ja sitä käytettiin aineistona vankeinhoidon koulutuksessa, jossa painotettiin muun muassa vankien inhimillistä kohtelua. Työtoverit sekä vangit kuvailivatkin häntä usein oikeudenmukaiseksi sekä kunnioitusta ja arvostusta herättäväksi. Laine siirtyi Mikkelin lääninvankilan vankilanjohtajaksi vuonna 1971.

Rosvopäällikön vankilauralle mahtui kohtaamisia tunnettujen suomalaisten lempinimin varusteltujen rikollisten kuten Pommi-Laineen, Volvo Markkasen ja Dynamiitti-Keinäsen kanssa. Työskentelyn keskeisiä tavoitteita olivat vankien rikoskierteen katkaiseminen sekä pyrkimys auttaa heitä saamaan elämänsä raiteille vapautuessaan. ”Pappa kohteli kaikkia yhtä kauniisti asemasta riippumatta, oli sitten kyse suurista herroista tai kadunmiehistä” Eskola muistelee.

Uskoontulon myötä Laine koki pystyvänsä auttamaan vankeja hengellisillä vastauksillaan, joiden pyrkimyksenä oli kääntää rikollisten elämän suunta. Vangin toivo -lehdessä häntä kuvattiin “hengelliseksi auktoriteetiksi”. Laineen toteuttama hengellinen vaikuttaminen ei kuitenkaan vakuuttanut muodolliskristillisiä toimijoita, joiden silmissä maallikoiden tekemä herätystyö oli epäsovinnaista ja radikaalia.

Sulo Laine oli 1960-luvulla mukana perustamassa Katu- ja vankilalähetys –yhdistystä, jonka toiminta-ajatuksena oli tehdä vapaaehtoista päihde- ja kriminaalityötä. Lisäksi Laine oli päävastuussa 1974 Mikkelissä järjestetyistä vankilalähetyspäivistä yhdessä Vapaaseurakunnan kanssa. Joensuun kirkossa saarnallaan Lainetta koskettanut Muroma toimi hänen merkittävänä hengellisenä esikuvanaan. Molemmille oli yhteistä taistelu liberaaliteologiaa ja korkeakirkollisuutta vastaan.

Vanhojen ajatusmallien murtumisen katsottiin uhkaavan kristillistä elämäntapaa, jota uskovat koittivat torjua perustamalla Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen. Laine nimitettiin Riihimäen Kansanlähetyksen paikallisosaston puheenjohtajaksi. Hänen työparinaan toimi Pauli Silventoinen, jonka kanssa hän kiersi saarnaamassa ympäri Suomea niin antaumuksella, että perheet saivat odottaa pitkiäkin aikoja miesten kotiinpaluuta. Eskola muistelee kirjassaan kaivanneensa paljon poissaolevaa isoisäänsä ja mainitsee kutsumuksen vieneen hänet lähes täysin perheeltään. Tämä oli vuosikymmeniä sitten tavallinen tilanne, sillä hengellinen työ ylitti usein arvojärjestyksessä kaiken muun, ja tarve toimia oli syvällä luissa ja ytimissä.

Eskolan lapsuutta värittivät myös papan tiukat linjaukset kortinpeluuseen, alkoholiin, maallisen musiikin kuunteluun ja tanssimiseen, jotka koettiin järjestelmällisenä syntinä. Eskola kertoo olevansa joka tapauksessa kiitollinen saamastaan vakaasta kristillis-isänmaallisesta perinnöstä.

Eskolan teos on koskettava kuvaus hänen isoisänsä elämäntyöstä sekä elämän rajallisuudesta.
”Jokaisen elämästä jää kuitenkin jälki, niin kuin jokainen päivä on jättänyt jälkensä meihin”.  Sulo Laine jätti jälkensä isänmaan puolustajana, hengellisenä vaikuttajana sekä vankeinhoidon kehittäjänä. Hän puolusti heikompiaan ja uskoi siihen, että toivottomia tapauksia ei ole.

Arvioitu teos: Sari Eskola, Isoisäni rosvopäällikkö. Vankilanjohtajan tarina. Väyläkirjat 2024. 207 s.