Rooman viimeiset päivät -teoksen kansi. Kuva: Otava
Historian harrastajana minua on pitkään kiehtonut Rooman kaupungin ja sen pohjalle rakentuneen valtakunnan kehitys. Miksi juuri Roomasta, vaatimattomasta kylästä, kehittyi antiikin mahtavin valtio, ”maailmanvaltakunta”? Mitkä tekijät pitivät Roomaa pystyssä – ja ennen kaikkea: miksi Rooman valtakunta hajosi? Tosin on muistettava, että hajoaminen ei merkinnyt katoamista. Roomalainen antiikin perintö elää meissä tai pikemminkin meidän yhteiskuntamme elää edelleen sen kautta.
Myöhäsiantiikin tutkija ja latinisti Maijastina Kahlos on kirjoittanut kiinnostavan teoksen roomalaisen myöhäisantiikin kehityksestä. Kirjoittaja on melko pieneen sivumäärään mahduttanut paljon asiaa. Roomalaisen myöhäisantiikin kehitystä 200-luvulta 500-luvulle käsitellään monipuolisesti ja selkeällä suomen kielellä. Mukana on poliittisen historian lisäksi tiiviitä kuvauksia muun muassa uskonnosta, taloudesta ja perhe-elämästä. Kirja eroaa tässä suhteessa esimerkiksi paljon laajemmasta Adrian Goldsworthyn teoksesta (Rooman valtakunnan tuho), joka etenee kronologisesti keisarien valtakausia mukaillen. Jälkimmäinen toki täydentää hyvin Kahlosin teosta.
Roomaa kohtasi 100-luvun kukoistuksen jälkeen kriisi 200-luvulla. Germaaniheimot hyökkäilivät Reinin ja Tonavan rajaseudulla; samaan aikaa idässä Persian valtakunta voimistui uhaten Rooman intressejä. Sotilaiden joukosta nousi yhä uusia keisareita edellisten tultua murhatuksi. Tilanteen vakiinnutti keisari Diocletianus 200-luvun lopulla. Rooma elpyi 300-luvulla, mutta samalla yhteiskunta jäykistyi. Armeijan rooli vahvistui, byrokratia kasvoi ja maanviljelijät sidottiin entistä tiukemmin maahan. Vuosisadan loppua kohti germaanien, erityisesti goottien, hyökkäykset voimistuivat.
Valtakunta jaettiin vuonna 395 läntiseen ja itäiseen osaa, vaikka tämä ei tarkoittanutkaan juridista jakoa, kuten Kahlos huomauttaa. Myös aiemmin oli hallinnollisia alueita jaettu. Länsi-Rooma ei kuitenkaan kestänyt 400-luvulla sisällissotien ja ulkoisten vihollisten paineen alla. Rooman kaupungin ryöstivät Alarikin johtamat gootit 410 ja uudelleen vandaalit 455. Länsi-Rooman viimeinen keisari kukistettiin vuonna 476; Itä-Rooma (Bysantti) säilyi ja kukoistikin vielä satoja vuosia.
Miksi Rooma sortui? Vaikka kirjan otsikko synnyttää vaikutelman nopeasta tuhosta, Kahlos painottaa oikein, että Rooman heikkeneminen tapahtui pitkän ajan kuluessa. Roomalla oli ollut rauhanomaista kanssakäymistä germaanien kanssa jo pitkään ja uusi germaaninen yläluokka kunnioitti roomalaista kulttuuria ja pyrki omaksumaan sen. Kirjan lopussa Kahlos käy luettelonomaisesti läpi Rooman sortumisen syistä esitettyjä teorioita. Tämä luku olisi mielestäni kaivannut syventämistä.
Joka tapauksessa valtakunnan rappeutumiselle oli sekä sisäisiä että ulkoisia syitä. Kahlosin esityksestä käy esimerkiksi hyvin ilmi, kuinka erityisesti Länsi-Roomassa jatkuvat vallantavoittelijoiden sisällissodat heikensivät armeijan yhtenäisyyttä samaan aikaan kun ulkoisten vihollisten uhka kasvoi. Tekijä, jonka merkitystä olen usein itse miettinyt, on Rooman valtakunnan tai roomalaisuuden ”idea”. Siihen sisältyi varmastikin ajatus kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä ja Rooman takaamasta rauhasta. Kuinka laajalle levinnyt tämä valtakuntaa yhdistävä idea oli ja milloin se alkoi rapautua? Oliko kristinusko yksi rapauttava tekijä? Tällaisia pohdintoja olisi ollut kiinnostava lukea enemmänkin Kahlosin kirjasta.
Tärkeä tekijä Rooman valtakunnan myöhäiskehityksessä on kristinuskon leviäminen ja sen muuttuminen sallituksi ja lopulta ainoaksi viralliseksi uskonnoksi 300-luvulla. Monenlaiset oppiriidat jakoivat kirkkoa 300- ja 400-luvulla. Kirkolliskokouksen päätöstä pidettiin Jumalan tahtona, niin kuin Aleksandrian piispa Athanasios julisti Nikean kokouksen jälkeen vuonna 325: ”Se, minkä kolmesataa piispaa oli yhdessä päättänyt, ei ollut mitään muuta kuin Jumalan päätös.” Kahlos muistuttaa aiheellisesti, että nikealaisen käsityksen voitto (koskien Isän ja Pojan suhdetta) ei ollut mitenkään itsestään selvää. Samoin kirjoittaja muistuttaa, että myös uskonnon alueella kulttuurin jatkuvuus näkyi. Kristityt saattoivat osallistua pakanallisin juhliin, mitä piispat paheksuivat. Lait eivät Roomassa lieventyneet kristinuskon vaikutuksesta. Orjien asemaankin – orjia oli viides- tai kuudesosa valtakunnan asukkaista – kristinusko vaikutti vain vähän.
Rooman kukoistus ja rappio johtaa väistämättä hakemaan vertailukohtia myöhempien imperiumien ja kulttuurien kohtalosta. Elääkö länsimainen kulttuuri tällä hetkellä myöhäisantiikin kaltaista rappeutumisen aikaa? Näin tuntuu ajattelevan esimerkiksi historian emeritusprofessori Timo Vihavainen, johon Kahloskin kirjassaan viittaa. Vihavaisen (Länsimaiden tuho, 2009) mukaan kansainvaellukset ovat jo alkaneet. Vaarana on, että tulokkaat – pitäen tiukasti kiinni omasta kulttuuristaan – eivät integroidu länsimaiseen yhteiskuntaan. Omista arvoistaan epävarmat länsimaat joutuvat pikemminkin sopeutumaan tulokkaiden vaatimuksiin.
Vihavaisen huomio on toki tärkeä: länsimaiden on puolustettava omia arvojaan, länsimaalaisuuden ”ideaa”, vapaata yhteiskuntaa. On kuitenkin muistettava, että edes väkivaltaiset kansainvaellukset eivät merkinneet roomalaisenkaan kulttuurin loppua. Eikö paljon dynaamisempi länsimaiden kulttuuri voi omaksua nykyisiltä maahanmuuttajilta rakentavia virikkeitä ja silti säilyttää omat arvonsa?
Arvioitu teos:
Kahlos, Maijastina: Rooman viimeiset päivät. Helsinki: Otava, 2016. 285 s.
Artikkelikuvassa on Rooman valtakunnan rippeitä: akvedukti Espanjassa. Kuva: Manuel Pino/Freeimages.
