Ritva Hellstenin tiivistunnelmainen romaani alkaa kuvauksella palaneesta asunnosta. Kohtaus on kuin elokuvan alusta; teoksen motto onkin Krzysztof Kieślowskilta. Kertojan silmä havainnoi tavaroita ja niiden järjestystä kuin ulkopuolinen, kuin kamera. Eikä sittenkään: myötätuntoa kertojan katse huokuu, ei kylmyyttä. Asunnon ”ovi oli auki, kuin mitään yksityisyyttä ei olisi”.
Raija Siekkinen (1953 – 2004) oli tuottelias ja omaperäinen kirjailija, jonka novellit ja romaanit edustavat niukkaa ja tiukkaa kerrontaa; kaikki turha on niistä karistettu pois. Hänestä ja hänen kirjailijatiestään kertoo romaani Raija, jonka on kirjoittanut Siekkisen sisar, Ritva Hellsten. Jo romaanin intiimi nimi vihjaa, että esiin pääsee ihminen, henkilö Raija. Ja siihen kuuluu myös hänen kirjallisuus- ja taidekäsityksensä, joka taitaa olla Hellstenin teoksen syvällisintä antia.
Uuteen työhön käyminen on aina pelottavaa, missä ammatissa tahansa. Niin se on kirjailijan työssäkin. Se oli Siekkisenkin kokemus, mutta hän uskoi alitajunnan auttavan. Luovan taiteilijan työ on yksinäistä, ei sosiaalista kuten esittävän taiteilijan työ, vaikka toki sekin vaatii harjoitusvaiheessa myös yksinäisyyttä. Todennäköisesti kaikki taide pohjimmiltaan syntyy yksinäisyydessä ja kumpuaa siitä, vaatii sitä.
Raija Siekkinen. Kuva: Otava.
Taiteilijan ja kirjailijan työ on Raijan mielestä tarkkailemista, näkemistä, ”eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään”. Kirjailija saattaa käyttää materiaalinaan kaikkea, läheisiäänkin. Hänen tarkoituksensa ei silti ole raportoida, mitä on tapahtunut. Tätä harvoin ympäristö ymmärtää. Ihmiset eivät ole vieläkään oppineet, vaikka Aristoteles jo yli 2000 vuotta sitten opetti, että taide ei kuvaa sitä, mitä on tapahtunut vaan sitä, mikä mikä saattaisi tapahtua.
Miksi novellisti? kysytään Raijalta äidinkielen opettajien seminaarissa. Novelli sopii lyhytjännitteiselle, interaktiiviselle kirjailijatyypille, vastaa Raija. Novelli korostaa usein elämän käännekohtia. Dominoivan äidin – josta kertoo Hellstenin edellinen romaani Lea (2018) – muisto hallitsee, ja hänen hahmonsa alla elää myös romaanin eläytyvä mutta kuitenkin etäännytetty kertoja, jonka mielen läpi Raijankin tuntemukset kulkevat. Kertoja viittaa Raijaan, siis itseensä(kin) hän-pronominilla.
Sisarsuhde viilenee välillä, mutta läheisyys löytyy ajan myötä. Tuuli ja Raija ovat hieman kuin Raamatun Martta ja Maria: Tuuli on käytännöllinen ja realiteetteihin tukeutuva. Raija sen sijaan on Marian lailla valinnut hyvän osan, eikä halua antaa sitä pois, vaikka se tuokin epävarmuutta ja huolia toimeentulosta. Kirjailijan ja taiteilijan osaa ei pelkästään valita, se on kohtalo, jota ei voi paeta. Se on ahdistavuudessaankin ainoa, mikä auttaa ahdistusta kestämään.
Romaani asettaa taidokkaasti elämän ja teokset kiinteään yhteyteen. Lukijalle selviää, mistä ja miten konkreettisista seikoista kertovat paitsi Siekkisen teosten sisältö myös niiden nimet: Saari, Häiriö maisemassa, Talven tulo, Kaunis nimi. Yhteistyö tuntuu kustantajan kanssa olleen koko ajan kitkatonta, niin myönteisen vastaanoton käsikirjoitukset alusta alkaen kustantamossa saivat. Kirjailija oli viimeistellyt tekstinsä loppuun asti; korjauksia ja muutoksia ei tarvittu. Ihmekö, jos luvatut aikataulurajat saattoivat lipsua.
Siekkisen novellikokoelma Pieni valhe ilmestyi 1986.
Yksinäisyydessä yksinäistä työtä tekevä (kuten taiteilija) voi olla äärimmäisen mustasukkainen läheisistä ihmisistä. Se piirre käy esiin Raijastakin, ja moni luovan työn tekijä tunnistaa saman ominaisuuden ehkä hieman häpeillenkin itsessään. Taiteilijan työ vaatii yksinäisyyttä parisuhteessakin. Konflikteja syntyi, kun Raijan ensimmäisellä puolisolla oli aiemmasta liitosta lapsia, jotka halusivat käydä tervehtimässä isäänsä ja isäkin nähdä heitä. Ihmistenomistamisen halun takana on pelko, että jää yksin siinä kilpailutilanteessa, kun muu valitaan ja itse tuntee jäävänsä toiseksi. Tämän Raijakin oivaltaa. Mutta tarraa silti toiseen kiinni kuin hukkuva.
Hellstenin syvällinen ja pohdiskeleva, läheltä nähdyn ihmisen heikkoudet ja vahvuudet esiintuova romaani saa varmaan Siekkisen tuotantoa huonosti tuntevan lukijan etsimään käsiinsä hänen teoksiaan. Ei tirkistelymielessä vaan voidakseen niistä nauttia. Myös Hellsten – Siekkisen lailla – riisuu henkilönsä mielen alastomaksi. Senkin paljasta pintaa saattaa moni säikähtää. Raija esimerkiksi kärsii sukupuolittuneesta ajattelusta. Hän väittää, että vain nainen kykenee intuitioon. Sehän ei pidä paikkaansa. Ei intuition olemassaolo ole jalkain vaan korvien välissä, eivätkä intuitioon pysty kaikki naisetkaan.
Elämä tarjoaa isän tytölle tragiikkaa, joka yllättää juuri taiteellisen tunnustuksen ja menestyksen hetkellä. Isän hautajaisista Raija rientää parantumattomasti sairaan miehensä luo sairaalaan. ”Kirjoitan surullisista asioista, mutta kirjoittaessani olen onnellinen”, toteaa Raija, joka saa kokea saman minkä moni muu. Media haluaa löytää koko ajan uusia kasvoja, joista uutisoida. Uutinen ei ole enää se, että kirjoittaa hyvin, eikä sekään että kirjoittaa entistä paremmin.
Tuli ja palaminen ovat Hellstenin romaanin toistuvia, vaikuttavia aihelmia, kuin enteitä. Raija Siekkinen kuoli asuntonsa tuhonneessa tulipalossa. Elinaikanaan hän julkaisi Otavalla 14 teosta. Postuumisti on ilmestynyt kaksi näytelmää Seinä ja Illuusio (Ntamo 2014).
Onkohan tarkoituksellista väärinmuistamisen osoittamista, kun Raija-romaanin kertoja toteaa uudenvuodenyönä kuuluneen radiosta ”kaksitoista juhlallista kumahdusta”. 24 niitä kuuluu, joka vuodenvaihdeessa. Perinteinen uudenvuoden runo, Eino Leinon Hymyilevä Apollo ei tule radiosta kellonlyöntien jälkeen vaan niitä ennen klo 23.55. Leinon runo(i)sta on olemassa useita, kirjailijan itsensä auktorisoimia versioita, mutta onkohan runositaatissa virhe. Ja vielä: puhuuko Raija kertojan tarkoituksesta Italiassa virheellistä italiaa?
Arvioitu teos: Ritva Hellsten: Raija. Aviador 2020.
