Lauri Snellmanin artikkeli ”Suomen luterilaisen kirkon Weimarin vankeudesta” on kuin katkaistu haulikko: kun suunnilleen oikeaan suuntaan roiskaisee, niin aina joku hauleista osuu, vaikka suurin osa menee lepikkoon.
Aloitan niistä lepikkoon menneistä.
En ymmärrä, miksi Kai Sadinmaan erottaminen pappisvirasta olisi jotenkin erityisesti ”nostanut esiin Suomen luterilaista kirkkoa vaivaavat ongelmat ja ristiriidat.” Ongelmia ja ristiriitoja kirkolla toki on, mutta ei Sadinmaan erottaminen ole niitä esiin nostanut. Sadinmaan tapauksessa oli kyse yksittäisen papin pitkään jatkuneesta räyhäperformanssista. Sadinmaa on itsekin todennut, että hän halusi tulla erotetuksi. Ei mikään organisaatio tai työpaikka voi eikä sen tarvitse kestää niin aggressiivista ja asiatonta käytöstä kuin mitä Sadinmaa harrasti jo vuosia, haluamatta muuttaa sitä. Hän sai mitä etsi. Eivät ”piispat” hänen tapauksessaan ”iskeneet takaisin”, vaan Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli teki sen mitä sen piti tehdä. Sadinmaan tapauksesta on aivan turha etsiä aineksia analyysiin Suomen luterilaisen kirkon ongelmista.
Kirkon sanoma on vesittynyt
Ongelmia kirkolla toki on, roppakaupalla. Snellmanin mukaan perusongelmana on se, että ”kirkko ei ole missään vaiheessa päässyt irti sääty- ja kansalaisyhteiskunnan patriarkaalisuudesta, turvallisuushakuisesta hengellisyydestä ja pyrkimyksistä hengellisen esivallan asemaan. Tämän seurauksena kirkko on osoittautunut kyvyttömäksi mukautumaan moderniin yhteiskuntaan, ja reformaation opit uskonsisältöjen ensisijaisuudesta ja yleisestä pappeudesta on vesitetty.”
Tuossa roiskauksessa on jo sellaisiakin hauleja, jotka osuvat. Esimerkiksi nämä: ”Reformaation opit uskonsisältöjen ensisijaisuudesta ja yleisestä pappeudesta on vesitetty.” Kirkossa tosiaankin on nykyisin vahva (Schleiermacherilta periytyvä) trendi, jonka mukaan kristillisen uskon sisältö, ainakin kaikki sellainen, jonka voi pukea sanoiksi, on toissijaista. Tärkeämpää on ”hiljaisuuden viljely”, sanaton henkinen / hengellinen kokemus, jonka jokainen voi sanoittaa haluamallaan tavalla tai toteuttaa sitä ei sanallisesti, vaikkapa luonnossa tai pyhiinvaelluksella. Mutta jos joku erehtyy opettamaan uskonsisältöjä, se koetaan nykyisin helposti ylhäältä päin tulevaksi ”saneluksi” tai ”oikeassa olemiseksi”. Tämä epäilemättä haittaa myös yleisen pappeuden toteutumista. Jos aito usko on sanatonta kokemusta, mitä sisältöä yleiselle pappeudellekaan jää?
Mutta johtuuko uskonsisältöjen vesittyminen siitä, että kirkko ei ole päässyt irti sääty- ja kansalaisyhteiskunnan patriarkaalisuudesta? Ei johdu. Se johtuu pikemminkin siitä, että nykyajan postmodernissa tilanteessa kaiken syvällisen uskonnollisuuden on oltava yksilöstä itsestään lähtevää. Jos se ei sellaista ole, vaan perustuu johonkin auktoriteettiin, esimerkiksi Raamattuun, kirkon perinteeseen tai opetusvirkaan, sitä pidetään ”patriarkaalisena” tai näköjään jopa jäänteenä sääty-yhteiskunnasta. Siksi kirkolla on tavaton kiusaus mennä mukaan postmoderniin individualismiin ja vaieta siitä, että sillä on välitettävänään Kristukselta ja hänen apostoleiltaan periytyvä sanoma, jossa tosiaan on ”uskonsisältöjä”. Reformaatio oli täysin oikeassa pitäessään niitä ”ensisijaisina”. Suomen nykyiseltä luterilaisuudelta se käy yhtä huonosti kuin Kekkoselta rock’n roll. Syynä ei kuitenkaan ole patriarkaalisuus tai säätyläisyys, vaan ajan henki, johon kirkko on pikkuhiljaa luisunut mukaan.
Ei siis pidä paikkaansa se Snellmanin väite, jonka mukaan ”kirkko on osoittautunut kyvyttömäksi mukautumaan modernisoituvaan yhteiskuntaan.” Kyllä me on mukauduttu, ihan korviamme myöten! Totta kuitenkin on se, että olemme mukautuneet onnettomalla tavalla, jossa uskonsisällöt on vesitetty.
Evankeliumi Kristuksesta on kirkon sanoman ydin
Entä sitten ”turvallisuushakuinen hengellisyys” ja pyrkimykset ”hengellisen esivallan asemaan”? Ensimmäinen noista hauleista osuu. Kirkossa on viime aikoina noussut esiin epämääräinen käsite ”turvallinen tila”. Haetaanko sillä jotain sellaista, että yksilön ei tulisi vahingossakaan joutua kirkon tilaisuuksissa kuulemaan mitään sellaista, joka aiheuttaa hänessä turvattomuutta, pelottaa tai jopa kauhistuttaa? Mutta eikö hengellisyyteen ole aina kuulunut myös kauhistava puoli: ”Laki se sielun hirmuttaa, Kristus sen taas lohduttaa.” Tremendum et fascinosum. Kirkossa tämä on unohdettu lähes kokonaan. Sellaiset asiat kuten Suvivirren laulaminen koulussa ovat nousseet kirkon imagon kannalta keskeisiksi. Se on turvallista, koska niissä on kyse lähinnä tunnelmasta, ei mistään uskonsisällöstä, jota kirkko pitäisi esillä ja joka voisi haastaa sen, että yksilö saa turvallisesti itse määritellä henkisyytensä tavan.
Pyrkimystä hengellisen esivallan asemaan luterilaisessa kirkossa on kyllä ollut. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen mukaan lukukinkerien päivä oli vuoden kauhein päivä, jolloin pappi saattoi antaa aikuiselle miehelle julkisen tukkapöllyn ja istuttaa hänet häpeämään tuvan pöydän alle. Nykyisin kaikesta tuollaiseen vivahtavastakin on onneksi päästy eroon. Samalla on siirrytty toisesta äärilaidasta toiseen, ja, kuten edellä sanoin, kaikenlaista ”ylhäältä päin” puhumista varotaan visusti. Kirkollisissa valtavirran lehdissä painotetaan sitä, kuinka kirkko on julkisuudessa vain yksi keskustelija muiden joukossa, eikä pyri minkäänlaiseen auktoriteettiasemaan.
Tällaisella kehityksellä on sekä hyviä että huonoja puolia. Toisaalta on niin, että sekulaarissa yhteiskunnassa kirkolla ei faktisesti ole auktoriteettiasemaa. Siksi sen on suostuttava siihen, että se ei enää voi olla ”hengellinen esivalta”, niin kuin se oli kristillisen yhtenäiskulttuurin aikana. Olemme palanneet vastaavaan tilanteeseen kuin missä kirkko oli antiikin yhteiskunnissa.
Mutta toisaalta, ei sellaisen tilanteen pidä antaa kokonaan syödä kirkolta sen auktoriteettia. Kristus sanoi apostoleilleen: ”Joka kuulee teitä, se kuulee minua” ja teki sen antiikin aikana, jolloin ei siis ollut kirkollista yhtenäiskulttuuria. Kirkolla pitää olla ainakin jossain mielessä sellainen identiteetti, että Kristus on uskonut meille apostolisen evankeliumin. Sillä on tietty sisältö, ja sitä kirkon tulee pitää esillä yhteiskunnassa. Toisaalta sitä kannattaa pitää esillä keskustelevalla ja avoimella asenteella. Toisaalta ei pidä unohtaa sitäkään, että Kristus lähetti apostolinsa ja kirkkonsa maailmaan nimenomaan julistamaan (kēryssein). Julistus on jotain muutakin kuin keskustelua. Pyhä Henki voi tehdä sen ymmärrettäväksi siinä itsessään olevan voiman vuoksi.
Joissain vaiheissa kirkolla on ollut kiusauksena jyräävä ote, mutta nykyisin me olemme hyvin kaukana sellaisesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nykyisin on yhä vallalla 1970-luvulla tai sitä ennen traumatisoituneiden entisten viidesläisten tai helluntailaisten vaalima ”suuri kertomus” siitä, kuinka vaarallista ”Raamatulla päähän lyöminen” ja ”oikeassa oleminen” on. Eikö tuo ole hyvin kapea ja vääristynyt käsitys siitä, mitä apostolinen evankeliumi ja sen ”uskonsisällöt” ovat? Samaan kategoriaan kuuluu myös se Snellmanin vihjaus, että liberaalin kristinuskon tulkinnan haastava puhe ”klassisesta kristinuskosta” merkitsisi paluuta 300-luvun kirkkoisiin tai 1600-luvun puhdasoppisuuteen. On nimittäin olemassa ns. postliberaalia teologiaa, joka haastaa schleiermacherilais-uuskantilaisen linjan, kuitenkaan palaamatta sen enempää 300- tai 1600-luvullekaan, vaikka ottaakin niistäkin aineksia liberaalin teologian heikkouksien voittamiseen.
Jonkinlaista ”hengellistä esivalta-asemaa” kirkolta kaivataan edelleenkin myös siksi, että valtaosa kansasta on edelleen kristittyjä. Voidakseen kasvaa kristittyinä he tarvitsevat hengellistä ohjausta ja tietoa siitä, mitä kristinusko on, kuka Kristus on ja mitä hän meiltä tahtoo. Jos kirkko ja sen verorahoilla ylläpidetty organisaatio ei ota tällaista auktoriteettiasemaa, koska sitä pidetään periaatteellisessa mielessä pahana (mitä Snellman vaikuttaa pitävän oletuksenaan), joku muu ottaa sen aseman joka tapauksessa.
Piispat eivät ole täyttäneet valtatyhjiötä
Eräs Snellmanin pyssyn haulien ryppäästä väittää, että ”kirkko on ajautunut takalukkoon, kun arvojen liberalisoitumisesta johtuvat kulttuurisodat ovat halvaannuttaneet kirkollisen demokratian määräenemmistösäädösten takia.” Tuo rypäs osuu aika hyvin. Kirkolliskokouksen päätöksenteko on surkean kankeaa. Kun mietin omaa kymmenvuotista kauttani kirkolliskokousedustajana, on aika vaikea keksiä mitään merkittävää uudistusta, jonka olisimme pystyneet tuona aikana päättämään. Saattaa niitä muitakin olla, mutta nyt ei tule mieleen muuta kuin virsikirjan lisävihko.
Eräs syy kirkollisen päätöksenteon takalukkoon on se, että kysymys avioliitosta tuodaan yhä uudelleen agendalle. Eikö meillä tosiaankin ole tärkeämpiä ongelmia käsiteltävänä? Pari vuotta sitten kirkolliskokous päätti selkein luvuin, perusteellisen selvityksen jälkeen, että kirkko ei laajenna avioliitto-opetustaan ja käytäntöään. Miksi sama kysymys piti ottaa uudelleen käsittelyyn?
Snellmanin mukaan ”eri kirkolliset toimijat ovat tuoneet takaisin vanhojen kirkkojen tyylisen vaatimuksen kirkollisesta auktoriteetista”. Syynä on kuulemma kirkollisen demokratian halvaantuminen määräenemmistösäädöksen takia. Tuo hauli osuu. Uusimmassa avioliitto-opetuksen muuttamista koskevassa kirkolliskokousaloitteessa esitetään, että kirkolliskokous pyytäisi piispoilta esityksen samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Ideana on selvästi, että koska kirkolliskokous ei pysty päättämään samaa sukupuolta olevien avioliitoista aloitteen tekijöiden haluamalla tavalla, niin ehkä piispat voisivat olla keino päästä haluttuun lopputulokseen. Ongelmana on kuitenkin seuraava: Eivät piispat ole korkein kirkon opista päättävä elin. Kirkolliskokous on. Miten kirkolliskokous voi pyytää piispoilta esitystä sukupuolineutraalista avioliitto-opista tai vihkimisestä, ellei se ensin päätä muuttaa kirkon avioliitto-oppiaan? Sitten se voisi pyytää piispoilta uudenlaista vihkikaavaa. Aloitteessa ei oteta huomioon tätä ilmeistä hallinnollista ongelmaa. Ehkä se johtuu siitä, että halutaan kikkailla piispojen vallalla ja veivata sitä yli kirkolliskokouksen auktoriteetin, ei suoraan, mutta vaivihkaa.
Snellmanin mukaan ”Kirkollinen valtatyhjiö on täyttynyt autoritaarisella piispanvallalla, kun piispat hallitsevat kirkkoa ukaaseilla Weimarin tasavallan malliin. Voidaankin sanoa kirkon joutuneen Weimarin vankeuteen, kun piispat johtavat sitä poikkeustilavaltuuksin, ja korkeakirkollisuus kierouttaa jo kirkon keskeisiä oppeja.” Tuosta hauliryppäästä menee suurin osa ohi. Ei kirkollinen valtatyhjiö ole täyttynyt piispojen vallalla. Ei se ollut mikään weimarilainen ukaasi, että Sadinmaan uhmakas performanssi päättyi niin kuin päättyi. Eivätkä piispat ole onnistuneet siinä, että julkisuudessa kirkon ”uskonsisältöjä” pystyttäisiin pitämään postmodernissa tilanteessamme julkisuudessa esillä.
Erässä suhteessa pitää kuitenkin ehkä paikkansa se, että piispat johtavat kirkkoa ”poikkeustilavaltuuksin”. Tämä liittyy siihen, että piispat ovat olleet hyvin haluttomia toimeenpanemaan kirkolliskokouksen päätöstä siitä, että kirkon avioliitto-oppia ei laajenneta sukupuolineutraaliksi. Yli 150 pappia on liittynyt ns. ”sateenkaaripappeihin” ja ilmoittanut julkisesti verkkosivuillaan, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen on Raamatun ja kirkkomme uskon mukaan täysin mahdollista, ja he tulevat pyynnöstä sellaisen suorittamaan. Yksittäiset piispat, piispainkokous tai kirkkohallitus eivät ainakaan julkisuuteen tulleiden tietojen perusteella ole puuttuneet sateenkaaripappien yhteenliittymän opetukseen millään tavalla. Sen sijaan piispainkokous on tehnyt päätöksen, että samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien rankaisemiseen on suhtauduttava harkiten. Jos ajattelee valtiollista tai kunnallista hallintoa, tällaisen päätöksen tekeminen tosiaankin näyttää jonkinlaiselta ”poikkeustilavaltuuksien” soveltamiselta. Sitä voi myös pitää piittaamattomuutena korkeimman päättävän elimen eli kirkolliskokouksen päätöksestä. Maallisen vallan puolella julkisesti ja yksissä tuumin kapinoivien virkamiesten yhteistoimintaa ei todellakaan katsottaisi noin suopeasti.
En tiedä, onko kirkon johdon toiminta tässä kohden ”weimarilaista”, mutta hyvin poikkeuksellista se joka tapauksessa on. Sen seurauksena on käynyt niin, että niitä piispoja ja kapituleja, jotka ovat antaneet virkavirheitä tehneille papeille varoituksia, on syytetty siitä, että he vaarantavat pappien yhdenvertaisuuden: kaikki papit kun eivät saa vastaavasta teosta varoitusta. Voisiko tätä verrata siihen, että yksittäistä poliisia moitittaisiin ylinopeussakon antamisesta? Eikö sekin ole vastoin yhdenvertaisuutta? Selviäväthän lukemattomat ylinopeutta ajavat sakoitta, varsinkin sellaisissa poliisipiireissä, joissa on vain vähän tai ei lainkaan peltipoliiseja.
On kuitenkin syytä sanoa, että Snellman ryöpyttää piispoja turhan kovalla kädellä. Tuskin meillä on sellaista kuin ”piispallinen autoritarismi”. Sadinmaan tapauksessa ei ollut kyse siitä, että ”yksittäiset toisinajattelijat saavat heti pannabullan.” Eivätkä ”yksittäiset piispat” ole tehneet ”trumpilaisia ulostuloja”. (Ei edes kenttäpiispan huonosti onnistunut kolumni ollut sellainen). ”Tietyt piispat” eivät ole saaneet tuomioita korruptiosta, ja puhe piispojen toisiinsa kohdistuvasta työpaikkakiusaamisesta tuskin pitää paikkaansa.
Vaikka katkaistuun haulikkoon vaihtaisi magnumpanoksen, ei se lisää osumatarkkuutta. Kai siksi ohi menee sekin hauli, jonka mukaan kirkolliskokousedustajissa olisi ”suoranaisia homovihaajia”. Kuten sanottua, olen ollut kirkolliskokousedustajana 10 vuotta, enkä ole tavannut siellä yhtään sellaista. Ehkä Snellmanilla on tietoa, jota minulla ei ole.
Kaikkein pahin huti löytyy kuitenkin artikkelin lopusta. Sen mukaan ”kirkollisen vallan väärinkäyttö on myös alkanut kierouttaa kirkon oppia.” Esimerkiksi tästä Snellman ottaa jälleen tapaus Sadinmaan. Hänen mukaansa piispa Teemu Laajasalon perusteet Sadinmaan erottamiselle ovat vastoin luterilaisuuden perusideaa, jonka mukaan pappi ei ole välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä.
Ei olekaan. Välittäjä on Kristus. Tästä huolimatta Lutherin teologiaan ja luterilaisuuteen kuuluu se, että ehtoollisen toimittamiseen tarvitaan virkaan vihitty pappi. Tämä on lausuttu julki jo luterilaisuuden keskeisimmässä tunnustusdokumentissa, Augsburgin tunnustuksessa. Kun Sadinmaa kiisti tämän ja markkinoi maallikkoehtoollista, hän asettui selkeästi vastoin luterilaista tunnustusta, mutta myös ortodoksista ja katolista. Noissakaan kirkoissa ei olisi mitenkään mahdollista, että maallikko toimittaisi ehtoollisen. On täysin älytöntä väittää, että tapaus Sadinmaa osoittaisi, että Suomen luterilaisessa kirkossa ”sakramentit ovat jääneet weimarilaisen järjestelmän vangiksi”. Snellmanin haulit kimpoilevat omille kintuille.
Kirkko tarvitsee vahvaa teologiaa
Sakramenteista puheen ollen, kyllä Snellman hieman osuukin, ainakin väittäessään, että kirkkomme valitsema ”kansankirkollinen” strategia perustuu siihen, että kirkko on profiloitunut hyvinvointivaltion ”siirtymäriittien tarjoajaksi”. Tässä on jotain perää, mutta vain jotain. Kaste on yhteiskunnassamme keskeisen siirtymäriitin asemassa, samoin rippikoulu. Niin saa ollakin, kunhan samalla pidetään kiinni siitä, että ne eivät ole vain sitä. Kastehan on joka tapauksessa myös Kristuksen asettama sakramentti, jossa kastettavalle lahjoitetaan omaksi Kristuksen tekemä sovitustyö, Pyhä Henki ja uusi elämä. Jotta kaste voisi toimia sellaisena, siihen on liityttävä ymmärrettävä evankeliumin julistus ja opetus Kristuksesta, hänen tahdostaan ja kasteen merkityksestä. Sitä edustaa rippikoulu.
Täysin olennaista on siis kasteopetus. Kirkkomme on hoitanut sitä aika hyvin. Rippikoulu on edelleen suuressa suosiossa, varmaankin siksi, että se on myös siirtymäriitti. Kirkon on pidettävä huolta siitä, että yhä kasvava individualismi ja syytös ylhäältä päin tulevasta, patriarkaalisesta sanelusta ja oikeassa olemisesta ei saa aikaan sitä, että kasteopetuksen osuus vähenee rippikoulusta tai evankeliumin julistuksen osuus vähenee kasteista ja toimituskeskusteluista.
On nähtävissä merkkejä siitä, että näin voi käydä. Eräs merkki sellaisesta on kirkkohallituksen projekti, jossa kastetta yritetään tehdä kansalle ymmärrettäväksi ja sen suosiota yritetään lisätä. Ainakin kun viimeksi kävin projektin sivuilla, kasteen ”uskonsisältöjä” koskeva osuus oli luvattoman ohutta. Esimerkiksi Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta ei mainittu kertaakaan. Sen sijaan sellaisille seikoille kuin ristiäisten tarjoomuksille annettiin paljon tilaa. Tai sille, miten rentoa ja mutkatonta kastaminen on: kastepapilla oli ”punaiset kynnet ja kaikki”, vieraista kenelläkään ei ollut ”kovat kaulassa” ja suurin osa heistä ei kuulunut kirkkoon, ennen kastetta käytiin pelaamassa kierros golfia, jne.
Tuollainen on säälittävää nuorten aikuisten aliarviointia. Ei kukaan kastata lastaan sen perusteella, minkä väriset kynnet papilla on tai mitä ristiäisissä voisi tarjota. Sen sijaan nuoret aikuiset miettivät, mitä kaste merkitsee, onko se totta ja mitä se voi heidän lapselleen (ja heille itselleen) antaa. On hienoa, että kirkkohallitus onkin julkaissut hiljattain kastetta koskevan artikkelikokoelman (toim. Maarit Hytönen). Siinä olevassa Jyri Komulaisen artikkelissa on hyvää pohdintaa kasteteologiasta ja sen uudesta sanoittamisesta esim. valaistumisen käsitteen kautta. Vastaavaa kaivattaisiin myös muista raamatullisista kastetta koskevista merkityksistä, kuten Kristuksen kanssa kuolemisesta ja uuteen elämään ylösnousemisesta. Ei Suomi vielä niin hindulaisuuden tai buddhalaisuuden läpitunkema ole, että valaistuminen olisi välttämättä se juttu, jolla kasteen merkitystä saadaan tehtyä ymmärrettäväksi.
Snellman mainitsee artikkelissaan minutkin, ja ehkä siksi minut on pyydetty kirjoittamaan tämä arvio. Ikävä kyllä on sanottava, että tuokin lyhyt maininta menee aika tavalla ohi. Hänen mukaansa ”Sammeli Juntunen on kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkon tunnustuksellisen pohjan heikkous on vaarassa ajaa Suomen kirkon 1500-luvun Borgia-paavien tielle.” En muista kirjoittaneeni tuollaista, mutta on toki mahdollista, että olen.
En ole juurikaan puhunut ”tunnustuksellisuudesta”. Pointtini on pikemminkin sen valittaminen (ja ratkaisujen etsiminen), miten ohutta kirkon teologia on viime vuosikymmeninä ollut ja miten se yhä ohenee. Teologian ohuus johtuu nähdäkseni ainakin osittain siitä, että kirkon sanoman sanallista ja kognitiivista puolta on väheksytty. Se on hämmentävää, sillä kristinuskossa ”sana” on erittäin merkittävä käsite. Jumala on Sana. Maailma on luotu Jumalan Sanalla. Kristus puhui ihmisille, sanoja, joilla hän opetti heitä. Samaa tehtävää varten hän lähetti apostolinsa ja heidän seuraajansa maailmaan: ”Kylväjä lähti kylvämään. – – Kylväjä kylvää sanan.”
Nykyisin kirkon joissakin piireissä lähes halveksitaan sanoja. Se on toisaalta ymmärrettävää, sillä nykyajassa ja myös nykykirkossa on liikaa sanoja, ns. turhaa lätinää. Se ei kuitenkaan saa johtaa sanojen halveksimiseen ja sen kuvittelemiseen, että Jumala toimisi ennen kaikkea sanattoman hiljaisuuden kautta.
Kirkon keskeisimmät ongelmat liittyvät mielestäni kyvyttömyyteen ymmärtää sanojen merkitys kristinuskolle. Olen arvostanut piispuutta siksi, että piispan keskeisin tehtävä on opastaa pappeja, että he osaisivat puhua sanoja siten, että niistä muodostuu apostolinen evankeliumi; tavalla, joka on aitoa ja alkuperäistä ja ”apostolista” mutta silti nykyajassa ymmärrettävää. Tavalla, joka luo kuulijoihin uskon ja pelastaa heidät kasteen ja kautta Jumalan lapsiksi ja ruokkii heidän uskoaan yhdessä ehtoollisen kanssa.
Onko piispuudella yhä tuo tehtävä? Onko tuota tehtävää mahdollista hoitaa tilanteessa, jossa individualismi haastaa niin voimakkaasti ajatuksen siitä, että Jumala ja hänen ihmiskunnalle valmistamansa pelastus on sitoutunut johonkin tiettyyn ”uskonsisältöön”?
Snellmanin artikkelissa on kohtia, jotka osuvat noihin ydinkysymyksiin. Suurin osa menee kuitenkin lepikkoon. Arvostan silti, että teologista analyysiä ja kritiikkiä yritetään. Se on nykyisin niin harvinaista, että saahan sitä harjoitellessa lepikkoonkin ruiskia. Kannattaa vaan katsoa, että kukaan ei saa turhia haavoja. Puheet piispojen korruptiosta ja työpaikkakiusaamisesta ovat lähellä sellaista.
