Marcus Tullius Ciceron (106 – 43 eaa.) kirjeiden ensimmäisen osan suomennos Vuodet valtiomiehenä (Gaudeamus) on noussut kirjasyksyn merkkitapaukseksi. En ole lukenut 672-sivuista teosta vielä puoleenkaan väliin, mutta muutamat suomentaja Veli-Matti Rissasen johdannossaan esiin nostamat piirteet saivat mielikuvitukseni liikkeelle ja Cicero assosioitui eräisiin Ismo Alangon vanhoihin biiseihin. Rissanen kirjoittaa:
”Kirjeistä togan alta paljastuu ihminen. Poliitikko Ciceron itsekehu haisee vielä yli kahdentuhannen vuoden takaakin. Maanpaossa perhettään ikävöivä isä hellyttää riipaisevilla vuodatuksillaan.”
1. Minä minusta minuun
Kirjeiden ensimmäisen osaston otsikkona on ”Politiikan huipulla”. Siinä on viisikymmentäviisi kirjettä, ja niiden ”haju” kyllä käy sieraimiin. Cicero kirjoittaa imperaattori Gnaeus Pompeiukselle (106 – 48 eaa.) huhtikuussa 62 näin:
”Ja ettet jäisi epätietoiseksi siitä, mitä kirjeessäsi jäin kaipaamaan, kirjoitan sinulle avoimesti, kuten luonteeni ja ystävyytemme vaativat. Saavutukseni ovat sellaiset, että odotin niistä jonkinlaista onnittelua kirjeessäsi, niin ystävyytemme kuin valtionkin edun nimissä.”
Fam. 5,7
Cicero muistaa tylyn kohtelunsa vielä pari vuotta myöhemmin kirjoittessaan siitä maaliskuussa 60 ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle (110 – 32eaa) näin:
”Niinpä ensinnäkin sain liian kauan saavutuksistani vaienneen Pompeiuksen taivutettua esittämään senaatissa, ei vain kerran vaan monta kertaa ja monisanaisesti, että minä olin pelastanut valtakunnan ja koko maailman.”
Att. 1,19
Cicero näyttää siis antaneen Pompeiukselle kotiläksyt ja sanat suuhun. Hän sanoo solmineensa noiden ylistysten jälkeen Pompeiukseen ”lämpimät välit” mutta kehupuheet olivat tuon ”ystävyyden” hinta.
Kirjeissään Atticukselle Cicero jaksaa muistuttaa, että tämä kaikin tavoin pyrkisi edistämään hänen maineensa leviämistä. Eräässä kirjeessään Cicero on harmistunut kun stoalainen Poseidonios (n. 135 – 51 eaa.) ei ollut lämmennyt hänen ehdotukselleen kirjoittaa hänen luonnoksensa pohjalta ”tyylikkäämpi” selonteko hänen konsulikaudestaan. Poseidoniokseen oli iskenyt ”kertakaikkinen kirjoituskammo”.
Vaikka Ciceron itsekehu ”haiseekin”, sille voi kuitenkin säälinsekaisesti ja hyväntahtoisesti hymyillä. Cicero ei ole itsekään täysin sokea näille ”vioilleen”, mutta sanoo niitä vain ”pieniksi”:
”Jopa siinä jonkinlaisessa pienessä turhamaisuudessa tai kunnianhimossa, jota minussa on – on hyvä tuntea omat vikansa – on tiettyä viehätystä.”
Att. 2,17
Tästä päästäänkin Ismo Alankoon. Hän on useissakin biiseissään satiirisesti kuvannut itserakasta ja teatraalista taiteilijaa – kuuluisin on tietenkin ”Taiteilijaelämää” vuodelta 1995. Samalla levyllä on myös ”Pakko päästä pinnalle” biisi, jossa lauletaan ”päätin päästä patsaisiin historiaan liimautua”. Ciceroa ajatellen assosiaationi vie kuitenkin vuoden 1989 Ismo Alangon Radion singleen ”Minä minusta minuun”. Siinä lauletaan:
”Minä olen maailmannapa
minusta lähtevät elämänlangat
minä olen satakieli
minä minusta minuun
minä olen tuli, tuijota
minä olen kiinnostava
minä olen muuttolintu
minä minusta minuun”
Kuvitelkaapa Cicero kuiskuttelemassa tällaista Pompeiuksen korvaan. Vaikka Ciceron pahimpiin ”vikoihin” ei näytä kuuluvankaan kateus – ellei hän sitten vain onnistu peittämään sitä retorisin keinoin – nostaa se silloin tällöin päätänsä. Tunnustaessaan ”vikansa” hän näet lisää:
”Aiemmin mieltäni kirveli ajatus, että vuosisatojen päästä Sampsiceramuksen palvelukset isänmaan hyväksi katsottaisiin suuremmiksi kuin minun.”
Att. 2,17
”Minä minusta minuun” jatkuu:
”muualla on paremmin
muualla on enemmän
muualla on ihanaa
ihan missä vaan”
2. Masentunut ameeba
Ciceron kirjekokoelman toinen osasto on nimeltään ”Maanpaossa”. Nämä kirjeet on kirjoitettu vuosina 58 – 57 pääasiassa Atticukselle, aviovaimolle Terentialle ja veljelle Quintukselle (102 – 43 eaa.). Maanpako on ollut Cicerolle todella tuskallinen kokemus, ja tätä hän purkaa kirjeissään. Kirjeistä Atticukselle ilmenee, että tämä oli jopa saanut Ciceron luopumaan itsemurhasta. Aie on kuitenkin vain lykkääntynyt, sillä Quintukselle Cicero yllättäen hieman lakonisesti toteaa:
”Kaikesta huolimatta jatkan elämää niin kauan kuin tarvitset minua, jos näet, että joudut jollekin vaaralle alttiiksi. Sen kauempaa en kestä tätä elämää. Sillä millään viisaudella tai opilla ei ole niin paljon voimia, että se voisi kestää moista tuskaa.”
Q.fr. 1,3
Viimeinen lause on yllättävä, koska filosofisissa teoksissaan Cicero nimenomaan vannoo juuri filosofian nimiin. Esimerkiksi myöhäisteoksessaan Velvollisuuksista (De Officiis), jouduttuaan syrjään politiikasta, hän kirjoittaa pojalleen Marcukselle:
”Mutta koska olen filosofeilta oppinut, että on paitsi valittava onnettomuuksista pienimmät myös saatava näistäkin esiin se hyvä, mikä niissä kenties on, siksi käännän parhain päin tämän oman rauhani – enkä salli, että tämä yksinäisyys, joka johtuu välttämättömyyden pakosta eikä omasta tahdostani, muuttuu veltostuneisuudeksi.”
(Suom. Marja Itkonen-Kaila)
Quintukselle lähetetyn kirjeen tunnelmia heijastelee myös Atticuksen kanssa käyty kirjeenvaihto: Ciceron mieli ailahtelee, hän kaipaa lohdutusta mutta näyttää turhautuvan ja jopa närkästyvän Atticuksen lohdutuskirjeistä. Hän tiedustelee Atticukselta kuulumisia poliittisesta tilanteesta mutta Terentialle vain vaikeroi ja syyttelee itseään aiheuttaessaan murhetta perheelleen. Cicero toteaa tuon tuosta vaimolleen, ettei voi vuolaalta kyynelvirraltaan enää kirjoittaa, mutta kirje kuitenkin jatkuu. Tässä on jotain teatraalista.
Ismo Alangon ”Kun Suomi putos puusta” -lp:ltä vuodelta 1990 löytyy kappale nimeltä ”Masentunut ameeba”. Teatraalinen taiteilija kaipaa tällä kertaa lohdutusta:
”Et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä
et sä voisi olla mulle vähän kiltti tänä yönä
mullon vitun paha olla, minä tartten lohdutusta
et sä voisi rakastaa mua edes vähän tänä yönä
mua täytyy helliä ja rakastaa
mua täytyy ymmärtää ja lohduttaa
minä olen masentunut, minä olen ameeba
masentunut ameeba, masentunut ameeba
ymmärtäkää, lohduttakaa
taiteilijaa, suurta persoonaa
nyt on hyvä yö, nyt on hyvä yö…”
Cicero ei ehkä olisi ruikuttanut Terentialleen tällä tavoin, mutta jotain keinotekoista hänen vuodatuksissaan näyttää olevan. Tunnistiko Terentia tuon teatraalisuuden, koska pariskunnan välit jostain syystä hetkeksi viilentyivät pian Ciceron maanpaosta paluun jälkeen.
Rockmatkani ei varmaankaan tee oikeutta Cicerolle, mutta Ismo Alangon biisejä kuunnellessa hänen hahmonsa monimutkaisuus hieman selkenee – tai sitten entisestään hämärtyy.
Lähteet:
Alanko, Ismo: Sanat. Johnny Kniga, 2013.
Cicero, Marcus Tullius: Vanhuudesta Ystävyydestä Velvollisuuksista. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, 1998.
Cicero, Marcus Tullius: Kirjeitä Vuodet valtiomiehenä. Suom. Veli-Matti Rissanen. Gaudeamus, 2021.
