Toivon ankkuri

Ristivetoa hengen yhteisössä

Piispa rikoskirjailijana? Moni on saattanut yhdistelmää hämmästellä. Itse asiassa siinä ei ole lainkaan hämmästelemistä: teologia käsittelee hyvän ja pahan ongelmaa, ja rikoskirjallisuus pohtii samaa. Eläkkeellä oleva Oulun ortodoksinen piispa, Metropoliitta Panteleimon on julkaissut lukuisia yläsavolaiseen, kuvitteelliseen Koskijärven pitäjään sijoittuvia rikosromaaneja. Tapahtuma-aika niissä on noin puolen vuosisadan takainen. Muutamat henkilöt esiintyvät teoksesta toiseen ja vanhenevat ihmisten lailla. Uusimmassa romaanissa on herännyt luonnonsuojeluaate, jonka moni assosioi 60-luvun lopulle ja 70-luvun alkuun. Soita ojitetaan, hapokkaat humusvedet valuvat jokiin ja järviin, joista kalat kuolevat.

Koskijärvelle on entiseen kartanorakennukseen syntynyt kunnan suosiollisella myötävaikutuksella vaihtoehtoinen, henkisiä arvoja korostava, ihmisten keskinäistä sopusointua, tasavertaisuutta ja maailmanrauhaa tavoitteleva yhteisö. Luonteeltaan se on moniarvoinen: on kristillisiä aineksia mutta myös tolstoilaisia aatteita, Arvid Järnefeltin (1861 – 1932) Suomessa tunnetuksi tekeminä. Pyritään elämään luonnon kanssa sopusoinnussa,  puhdasta ruokaa itse kasvattaen ilman tuholaismyrkkyjä ja väkilannoitteita. Ihanteena on joillakuilla kasvisruokavalio, mutta nautintoaineista tulisi kieltäytyä. Kun säännöistä tehdään idealistisesti liian tiukat, niistä tekee mieli lipsua: kahvi ja likööri maistuu monelle yhteisön asukkaalle. Niistä eroista ei vielä synny erimielisyyttä, sen sijaan toimintatavoista muutaman jäsenen ajaessa kartanon navettarakennuksen saneeraushanketta ja eräiden sitä vastustaessa ylimitoitettuna. Mistä varat moiseen? Velkarahallako? Muutamat majoittuvat vieraat eivät paljon tuota, vaikka kahvilla pidetäänkin kovan katteen hintaa. Muutoinkin vaivaa pelko tulevaisuudesta ja toiminnan onnistumisesta.

Ristiveto käy paitsi yhteisön sisällä myös ympäristön kanssa. Moralisointi asuu erityisesti vastarannan (!) pappilassa. Muualta tulleiden yhteisön jäsenten menneisyys puhuttaa pikku paikkakunnalla. Pappilan rouva kirjoittaa tunnekuohuisen mielipiteen paikallislehteen yhteisön moraalisesta sopimattomuudesta, ainoana konkreettisena esimerkkinään avopari. Asukkaiden alastonuinteja katselee rovastikin kiikarilla – salaa vaimoltaan. Elämä ei silti ole pelkkää riitelyä; Metropoliitta Panteleimonin lempeissä romaaneissa on aina hyväntuulisuutta ja toisista huolehtimista. Kirjailija kuvaa mieluusti esteettisiä nautintoja: puutarhan hoitamisen tuloksia, pöydän kattamista, luonnon kauneutta, ihmisen arkisia iloja, joihin kuuluu hyvä ruoka kauniisti esillepantuna. Tuoksut kantautuvat lukijalle asti. –

Lemmensuhteet ovat monen henkisen yhteisön arkipäivää; kuinkapa niistä välttyisi nytkään? Romaanin kertoja ei moralisoi; Panteleimon on aina suhtautunut kertomataiteessaan ymmärtäväisesti ihmisen seksuaalisuuteen, jopa pappisseminaarilaisten homoerotiikkaan (romaanissaan Venäläistä teetä, WSOY 1999). Toivon ankkurissakin on kaksi heteropariskuntaa ilman kirkollista vihkimistä: toinen avoimesti, toinen salaa.

Murha luostarissa ei ole uusi aihe: muistamme Umberto Econ romaanin Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980, suom. WSOY 1983). Yhteisöstä yöllä kadonnut nuori löytyy Panteleimoninkin tarinasta kuolleena: syyksi epäillään rikosta, koska vainajan päässä on ruhjeita. Poliisitutkintahan siitä tulee. Kuulusteluilla on tässä romaanissa muukin tehtävä kuin syyllisen etsintä. Mainiona kerrontaratkaisuna kuoriutuu lukijalle henkilöiden menneisyydestä paljon mielenkiintoista yhteisön ongelmien ymmärtämisen kannalta, kun jäsenet vuorollaan kahdenkeskisissä keskusteluissa poliisin kanssa paljastavat elämänsä saloja ja kipupisteitä, kuin synnintunnustuksella.

Metropolitta Panteleimon.

Metropolitta Panteleimon.

 

Metropoliitta Panteleimon on aiemmissakin teoksissaan osoittanut kieroilun ja huijausten pystyvän pesiytymään henkisyydeksi naamioituina spirituaalisuutta korostaviin piireihin (Viestejä tuonpuoleisesta, Myllylahti 2017; Särkynyt sydän, Myllylahti 2018). – Tuoreimman romaanin ja sen kuvaaman yhteisön nimessä voi nähdä viittauksen Paul Gerhardtin (1607 – 1676) keväisestä luonnon kauneudesta ja pneumatologiasta innoittuneeseen helluntaivirteen, jossa Pyhälle Hengelle annetaan erilaisia epiteettejä: ”Lunastuksen sinetti,/ Toivon varma ankkuri,/ Sanan vahva todistaja, / Lupauksen kirkastaja.” (SVK 1938: nro 104; SVK 1986: nro 117.)

Kaikki eivät ole savolaisessa Toivon ankkurissa eikä sen ympäristössäkään Pyhän Hengen ohjauksessa, sen metropoliitan romaani puhuttelevasti osoittaa. Mutta mitä paljastuu erään jäsenen auki jääneistä päiväkirjoista? Piileekö siellä murhamysteerin avain?  Sitä joutuu selvittämään jälleen paikalle osunut, edellisistä romaaneista tuttu rouva Urhonenkin. Keskiöön nousee myös sovituksen ajatus: voiko rikoksen sovittaa muuten kuin rangaistuksella, sijaiskärsijänä?  Salaamalla toisen tekemän rikoksen?

Arvioitu teos: Metropoliitta Panteleimon: Toivon ankkuri. Yksinkertaisen elämän yhteisö. Rikosromaani. Myllylahti 2020.


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'Ristivetoa hengen yhteisössä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.