Taidehistorioitsija, tietokirjailija ja kaunokirjailija Anna Kortelainen on tutkinut laajasti suomalaista taiteilijaa Albert Edelfeltiä (1854–1905) ja myös hänen vaimoaan Ellan Edelfeltiä (o. s. de la Chapelle, myöh. von Born). Pari vuotta sitten ilmestyi romaani Albert Edelfeltin ainoasta avioliitossa syntyneestä lapsesta Erik Edelfeltistä (1888–1910).
Erik Edelfelt oli ristiriitainen persoona: marxilainen antisemiitti, aatelinen osakkeenomistajasosialisti, kuvataiteellisesti lahjakas nuoriherra, joka aikoi kaunokirjailijaksi. Hänellä oli romaanikäsikirjoitus Gränsmark (Rajamaata).
Myös Anita Välkki (1926–2011) on taustaansa nähden ristiriidassa. Työläiskodin ja punaisten puolella sisällissodassa taistelleen isän tytär päätyi työväenteattereiden kautta maailman merkittävimpien kansainvälisten näyttämöiden oopperatähdeksi. Hänen ristiriitansa, mikäli niitä uran alussa oli muita kuin taloudellisia, ratkesivat onnellisen hedelmällisesti. Vähäväkiset eivät tulleet vieraiksi koskaan.
Siinä missä Anita Välkki suosionosoitusten pauhun ja loistoarvostelujen keskellä ikävöi ulkomailta kotiin perheen luo, Erik Edelfelt oli jo kodin perintönä ulkomailla kuin kotonaan. Välkki loi kansainvälisen, joskin valitettavan lyhyeksi jääneen uran, mutta Edelfelt nuoremman ura ei ehtinyt alkaakaan, kun elämänliekki sammui Etelä-Ranskassa aikansa vitsaukseen keuhkotautiin.
Anita Välkki joutui elämään alkuaikoina niukasti; Erik Edelfeltiltä ei varoja puuttunut. Välkki aloitti Valkeakosken palokuntatalolla työväen harrastajanäyttämöllä 15-vuotiaana, siirtyi sieltä Kokkolan työväenteatterin toiseksi ammattinäyttelijäksi ja sai kuoria kermat päältä, kaikki naispääosat. Kokkolasta tie vei Vaasan Suomalaiseen teatteriin, jossa kuten jo edellisilläkin näyttämöillä esitettiin paljon operetteja ja laulunäytelmiä.
Laulun lahjat ja kyvyt oli huomattu, ja Välkkiä kehotettiin kehittämään ääntään. Tuloksena oli Tyyne Hasen ohjauksessa valmistettu ensikonsertti vuonna 1954 Vaasassa ja Helsingissä. Seuraavaksi tuli kiinnitys Suomen Kansallisoopperaan, menestys Giacomo Puccinin Toscana ja Richard Wagnerin Brünnhildenä. Tukholmakin kiinnostui helsinkiläissopraanosta ja tarjosi vierailua Brünnhildenä, Birgit Nilssonin loisto-osassa. Muita laulajattaren rooleja maailmalla olivat Turandot, Isolde, Senta, Elisabeth, Elektra. Tukholman jälkeen vahvaäänistä ja puheteatterissa näyttelijäntaidot oppinutta Anita Välkkiä halusi kuulla kuninkaallinen ooppera Covent Garden Lontoossa.
Loput on lueteltava vain teattereittain tai paikkakunnittain: New Yorkin Metropolitan, Wienin Valtionooppera, Bayreuth, Palermo, Montreal, México City… Metropolitanissa Välkin debyytissä esirippu nousi 20 kertaa; Bayreuthissa kiitosseremoniat kestivät toista tuntia. Välkki lauloi huippukapellimestarien kanssa: Eugene Ormandy, John Barbirolli, Georg Solti, Zubin Mehta.
Raija Orasen teos Kaikki tämä valo on romaani. Sitä lukiessa tuntuu kuin keskustelisi Anita Välkin kanssa, vaikka tähti on tuttu ainoastaan haastatteluista ja aivan liian harvoista esitystallenteista. Monista historiallisista henkilöistä kirjoja kirjoittanut Oranen on haastatellut Välkin perhettä, lukenut dokumentteja. Tuloksena on Anitan aidolta vaikuttavaksi puheeksi kirjoitettu lämminhenkinen, rehellisen avoin, ammatistaan ja ammattitaidostaan ylpeän ja kiitollisen taiteilijan elämänkuvaus.
Anita Välkki on Orasen romaanin alussa juuri jäänyt leskeksi viulutaiteilija Usko Arosta. On toukokuu pariskunnan pitkäaikaisella kesäpaikalla Kiteellä. On kerrottava, mistä rakkaus alkoi, miten laulajattaren ura kehittyi ja miksi se niin yllättävästi lopahti ja vaihtui sittemmin laulupedagogin menestyksekkääseen työhön. Murhamysteerikin – ihan totta! – mahtuu Wienin oopperakauteen.
Raija Oranen: Kaikki tämä valo.
Anita rakastaa hyvää ruokaa ja tekee sitä mielellään perheelle ja ystäville. Ruokareseptejä satelee, kun Anita kokkaa; lihakaupassa nuorena töissä (!) olleena hän tuntee ruhojen osat. Keittotaidosta saivat nauttia jo kollegat Vaasassa, jossa läheisimpiä työtovereita ja jopa asuinkumppaneita olivat sittemmin elokuvista ja televisiosta koko kansalle tutuksi tulleet lahjakkaat ja persoonalliset näyttelijät Tiina Rinne ja Leo Jokela.
Romaanin tapahtumahetkellä 1992 isoäidin keittiöön pääsee jo kolmaskin sukupolvi. Kesän kuluessa tulee kerrotuksi Anitan elämä, jonka ydinkohdat ovat tuttuja jo puolen vuosisadan takaisesta teoksesta Taiteen vuoksi (Kirjayhtymä 1971), mutta paljon on uutta ja kiinnostavaa,
Erik Edelfelt – pettyneenä Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon – siirtyy Helsingistä opiskelemaan Etelä-Ranskan Montpellier’hen. Suomalainen ei ole oikein mistään kotoisin ulkomaisesta katsannosta, ja virallisesti hän on tietenkin venäläinen, kansallisuudeltaan.
Mielessä pyörii menneisyys Helsingissä, olot kotona, sairastuminen, mutta myös hämäräperäisempi puoli. Edelfelt oli kuulunut nuorempana Verikoirat-nimiseen koulupoikain terroristijärjestöön, joka paitsi vastusti fanaattisesti venäläistä sortovaltaa, toimeenpani poliittisia salamurhia: muistoissa ja unissa veri vuotaa kadulle. Vuoden 1905 yleislakon tiimoilta oli agitoitu myös koululakkoja. Erik oli Yrjö Sirolan kanssa perustamassa suomenkielistä sosialistista nuorisoseuraa mutta liittyi sittemmin avoimesti sosialistiseen Helsingfors Socialdemokratiska Ungdomsklubbiin (HSDUK)). Sen opinkappaleita olivat luokkataistelu, kansainvälisyys, pappisvallan vastustus ja pasifismi.
Äärivasemmistolainen HSDUK julkaisi Kamrat-lehteä, johon Erik Edelfelt suunnitteli kansivinjetin. Jälkisanoissaan Anna Kortelainen kertoo, ettei Erik Edelfeltistä löydy jälkeäkään Montpellier’n yliopiston arkistoista, koska vuoden 1968 uudistuksessa tiedot vuosisadanvaihteen ulkomaisista opiskelijoista arkistoitiin puutteellisesti. Kortelainen sai siis romaanilleen vapaat kädet. Säilyneitä dokumentteja ovat toki Erikin kirjeet kotimaahan, ja tiedetään hänen liittyneen Montpellier’ssä paikallisiin syndikalisteihin.
Fiktiivisessä kertomuksessa Erik tutustuu viininviljelijän poikaan Luciin. Noihin aikoihin viinitilojen vitsaus oli viinikirva, joka oli viedä viininviljelyn koko Euroopasta. Viinikirva vertautuu samoihin aikoihin tuottoisaa satoa niittäneeseen keuhkotautiepidemiaan. Erikin Helsingin-muistot väkivaltaisesta poliittisesta toiminnasta asettuvat terävään vastavaloon vääjäämättömästi etenevän keuhkosairauden kanssa. Erik ei poliittisten aatteiden vankina tunnu ymmärtävän kirkkotaiteenkaan arvoa, toisin kuin Luc, joka katolisen ja suvaitsevan välimerellisen kulttuurin kasvattina pystyy näkemään ahtaiden ajatusrajain yli.
Arvioidut teokset:
Raija Oranen: Kaikki tämä valo. Romaani. Otava 2021.
Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi 2020.
