Katselin eduskunnan kyselytuntia Helsingin yössä lauotun pistoolinlaukauksen jälkeen. Panin merkille, että kiinnostus keskustelussa kohdistui ensisijaisesti rangaistusten koventamiseen.
Kun oppositio koventamisia vaati, esitti Suomen oikeusministeri jokseenkin häijysti, että kiitos tuesta, vankilat ovat täynnä, jos rangaistuksia kovennetaan, tarvitaan lisää vankilapaikkoja nyt täynnä olevien täydennykseksi.
Suomen kansan eduskunta siis suhtautuu yhteen yksittäistapaukseen siten, että rangaistuksia pitää koventaa ja hallitus siten, että pitää lisätä vankiloita.
Tällainen keskustelu näyttää lähtevän väärästä päästä, mikäli tarkoituksena on rikosten ehkäisy. Sillä on perusteensa oikeudenmukaisuuden ja sen mitoittamisen osalta. Rangaistusten koventamisen puolesta rikollisuuden ehkäisyksi on kuitenkin kovin vaikea löytää tutkimuskirjallisuutta. Voi myös olla, että koventuvat otteet vain lisäävät epätoivoisia tekoja.
Vähäiset vankiluvut ylpeydenaiheena
Perinnäisessä suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa on pidetty ylpeydenaiheena sitä, että vankilukuja on voitu pienentää ja saada kansainvälisen tason keski- tai alavaiheille.
Yhteiskunnalla ei ole erityisempää ylpeydenaihetta sen suhteen, paljonko sen piirissä on vankeja. Ellei puhuta Venäjästä.
Pitkäkestoisen työn seurauksena maan vankilukuja onkin saatu merkittävästi vähennettyä.
Samalla on saatu aikaiseksi ilmeisesti nyttemmin hieman kyseenalaistettu käsitys, jonka mukaisesti riittää rangaistukseksi, että joutuu vankilaan. Vankila ei ole enää lisärangaistuksen toimipiste. Sen osalta puhutaankin mieluummin vankeinhoidosta.
Vankilan tarkoituksena on saadun rangaistuksen jälkeen ”hoitaa” henkilöä yhteiskuntakelpoiseksi. Tulokset eivät ole mainittavia. Rikoksen uusiminen on varsin todennäköinen vaihtoehto. Yleisimmin tämä tapahtuu ajallisesti lyhyessä ajassa vankilasta vapautumisen jälkeen.
Rangaistusten koventamisella ei ole merkittävää havaittua suhdetta tähän.
Vankilalaitos on näin muodoin kohtuullisen tehoton ympäristö rikollisen toiminnan vähentämisen osalta. Kriminaalipoliittiset toimenpiteet etsivät toisenlaisia ratkaisutapoja ja tämän keskustelun piirissä on pääsääntöisesti pidetty onnistumisena väheneviä vankilukuja.
Kerran tylsistyneenä virkatehtävääni hain erään korkean väkivaltarikollisuuden vankilan apulaisjohtajaksi. 16 hakijasta pääsin toisena henkilönä haastatteluun. Joku majuri sitten tuli valituksi.
Haastattelu alkoi esittelyllä: ”Meillä on 10 murhaa ja 60 tappoa, osaatko venäjää?”. Tapoista suuri osa oli tapahtunut humalassa yksityisasunnossa turhan riidan seurauksena. Niiden tekijät olivat sairaita ja huonokuntoisia setämiehiä.
Ei ole erityisen uskottavaa, että nämä päihteiden vaikutuksen alaisina elämänsä ja tulevaisuutensa tuhonneet ihmiset jotenkin ”parantuisivat” muutaman vuoden sellikokemuksella, vaikka heitä usea sosiaali- ja psyko-osaamisen toimija koettaisi auttaakin. Menetettyä mikä menetettyä. Mutta onko näiden siipirikkojen oikea paikka vankila?
On sangen vaikea löytää tutkimuksia, joiden mukaisesti rangaistusten koventaminen vähentäisi rikollisuutta. Kun joku päihdetilassa puukottaa yksityisasunnossa korttipelikaverinsa tai joku ampuu Helsingin yössä katuun, tiedetyllä rangaistuksella on varsin vähäinen vaikutus tekoon.
Hyvä esimerkki on 1990-luvun Yhdysvallat. Siellä kiristettiin alle 18-vuotiaiden henkirikostuomioiden alarajaa ja seurauksena oli kasvanut rikollinen toiminta.
Kolme teoriaa rangaistuksista
Asia on myös teoreettinen.
Rangaistuksella voidaan tarkoittaa kolmea asiaa.
Rangaistus voidaan katsoa sovitukseksi (retribuutio). Tällöin väärästä teosta x seuraa rangaistus y.
Valtaosa yhteiskunnallisesta rangaistusta koskevasta keskustelusta liittyy tähän näkemykseen. Myös rangaistusten oikeudenmukaisuutta koskeva keskustelu liittyy tähän.
Saako humalassa autolla toisen päälle ajanut liian vähäisen rangaistuksen? Tai ovatko talousrikosrangaistukset oikeudenmukaisia suhteessa tapporangaistuksiin? Rangaistusten mitoittamisen osalta onkin ongelmia sikäli, miten ne suhtautuvat keskenänsä.
Tämä on yleinen oikeustajukysymys, ja esimerkiksi eduskunnassa käyty keskustelu aselainsäädännöstä liittyy ensisijaisesti tähän kysymykseen. Ei kuitenkaan rikollisuuden ehkäisemiseen. Keskustelulla on vaikea nähdä ratkaisun hakemisen yhteyttä eduskunnan piirissä tapahtuneeseen ampuma-aserikokseen. Sikäli kuin kyselytunnilla on tähän asiaan etsitty vastausta, kyseessä on yleinen kansanedustajien harhalaaki.
Retribuution ongelma on se, että sen logiikka on liian yksinkertainen: pitää rangaista, koska pitää rangaista. Ei ole kovin syvällisiä syitä tämän tautologian ulkopuolella ajatella näin.
Ehkä taivaassa olijoita vakuuttaa, että täällä asioista piitataan, kun heidät kuljetetaan ikuisessa riemussa helvetissä kärsijöiden ohi. Jokin roti sentään, ihminen tarvitsee tällaisia indikaattoreita. Mutta on vaikea kuvitella retribuutiolle tämän syvällisempää perustetta.
Rangaistus voidaan katsoa myös yhteiskunnan suojelemiseksi (preventio). Tällöin yhtäältä ajatellaan siten, että pahantekijä suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle, jotta yhteiskunnassa olevilla ei olisi stressiä uhkasta. Toisaalta voidaan ajatella, että menettely on pelote.
Pelote voi vaikuttaa rikoksen suunnitteluun. Sikäli kuin rikolliset ovat rationaalisia, he toiminnassaan menettelevät tavalla, jolla välttävät pelotteet. Merkittävä osa rikollisista ei ole kuitenkaan toiminut erityisen suunnitelmallisesti vaan pikemminkin henkisesti sekavasti. Sellaisessa tilassa pelote ei ole merkittävä.
Rangaistuksen pelotevaikutukset ovat lieviä. Rikoksista merkittävä osa toteutuu sattumanvaraisesti ja riippumatta pelotevaikutuksesta. Ihmiset käyttävät päihteitä ja toimivat väärin, oli pelotetta tai ei. Ammattirikolliset puolestaan suunnitelmallisesti välttävät pelotteita,
Kiinnostava esimerkki on Ruotsi-Suomen rikoslaissa ollut ”viimehetken katumus”. Tämä tarjottiin tunnustuksen mahdollisuutena rikollisille, jotta he voisivat välttää helvetin. Kun kuitenkin jo 1700-luvulla todettiin, että helvetinpelko on väistynyt, momentti poistettiin rikoslaista. Edes helvetinpelko ei pelotteena toimi rikosten ehkäisemiseksi.
Kolmanneksi rangaistus voidaan tulkita hoidoksi (reformi). Tällöin rangaistusseuraamukseen asetettu ajatellaan parannettavaksi. Mutta jos rangaistus on hoitamista ja parantamista, voi olla ongelmallista ymmärtää, miten hoitaminen ja parantaminen olisi rankaisemista. Suomessa vankien käsittelyn viranomaistermi on vankeinhoito. Rikosten uusimisten näkökulmasta tämä ei ole kuitenkaan ollut erityisen onnistunut toimintamuoto. Ruotsissa, missä vankilat muistuttavat niiden kokemusasiantuntijoiden kertoman mukaan Ikean haaraosastoja, tulokset eivät ole sen kummoisempia.
Voi kuitenkin kysyä, mitkä olisivat tulokset, jos vankeinhoidon sijasta vankilat olisivat rankaisemisen instituutioita. Ehkä tilanne ei olisi erityisen onnellinen verrattuna vallitsevaan.
Rikollisuuden torjunta rangaistusten ulkopuolella
Edellä sanotun perusteella rikosten torjunta ei vaikuttaisi olevan ensisijaisesti rangaistusten koventamisen tai vankiloiden lisäämisen kysymys.
Katsoisinkin, että näkemäni eduskunnan kysetunti on lähtenyt etsimään ratkaisua sieltä, mistä sitä ei löydy.
On paljon perusteita eri tapauksissa pohtia, onko rangaistus oikeudenmukainen. Mutta yleinen rangaistusten koventaminen ja vankiloiden lisääminen ei ole ratkaisu ongelmaan.
Ratkaisut löytyvät paljon vaikeammasta päästä, muun muassa kriminaalipolitiikasta. Mutta myös yleisestä kulttuurin ja yhteiskunnan suuntaamisesta. Miten voidaan muodostaa siinä määrin innostava ja merkityksellinen elämänmuoto, että kenelläkään ei ole sen piirissä tarvetta asettua rikollisen elämäntien poluille?
Yksi asia, jota eduskuntakeskustelukin heijastaa, on kysymys oikeuden ja lain välisestä suhteesta. Tarkastelen sitä lopuksi hieman.
Oikeus ja laki
Oikeus on perimältään eettinen termi. Etiikka käsittelee oikean ja väärän, hyvän ja pahan kysymyksiä. Laki on puolestaan näistä johdettu normikokoelma. Etiikka on näin lakia ylempi ja sitä säätelevä perusta.
Ei siis ole niin, että henkilö olisi välttämättä tehnyt oikein, jos hän on noudattanut lakia, sillä voi olla, että laki ei täysin seuraa sitä, mikä on sitä määrittävä instanssi eli moraali.
Tämä suhde on kuitenkin monimutkainen.
Otaksukaamme, että kansanedustaja on toiminut sekä kiistämättä moraalisesti väärin että epäillysti laillisesti väärin. Tulisiko hänen jättää tehtävänsä?
Eduskunnan lakisääteinen normi on, että edustajalla tulee olla lainvoimainen rikostuomio, jotta eduskunta harkitessaan voisi erottaa hänet toimestaan.
Eduskunnan yleisen moraalin säätelemä säädös asettaa näin. Normi ei ole väärä tai paha. Siinä on ehkä puutteita. Jos eduskunta ei ota edustajan eroa käsiteltäväksi tämän normin perusteella, mikä on edustajan itsensä velvollisuus?
Niin sanottu kansan oikeustaju, jonka näkökulmasta olisi hyvä, jos jokainen väärintekijä hirtettäisiin ensimmäiseen kohdattuun katulamppuun, edellyttää, edustajan velvollisuus olisi erota tehtävästään. Toisaalta silloin, kun edustaja ei eroa, hän vain yhtyy eduskunnan erottamista koskevaan kantaan.
Asia voi herättää pahennusta ja oikeustajun koetusta. Näin menettelevä edustaja saattaa oikeusistuimen hitaan prosessin takia ohittaa ajan, jonka aikana eduskunnalla on mahdollisuus arvioida hänen toimintaansa. Jos näin tapahtuu, hän saa vaalikauden loputtua vähintäänkin sopeutumisrahan ja aikanaan eläkkeen. Tämä loukkaa niin sanottua oikeustajua, jonka näkökulmasta on menetelty huonosti, mutta kuitenkin täysin eduskunnan lakisääteisten toimintaperiaatteiden mukaisesti.
Tilanne on outo, jos on tiedossa, että edustajan toiminta on ollut törkeää. Oikeus ja lakiperusteinen säädös näyttävät olevan ristiriidassa.
Mutta jos yleinen periaate on yllämainittu, tulisi yleisempää oikeustajua noudattavan olla sankari, mikäli hän toimisi säädetyn vastaisesti. Tässä tapauksessa hän pyytäisi eroa eduskunnan jäsenyydestä. Mutta kun hän väärin menetellessään on osoittanut heikkoutta, ei ole odotettavissa, että hän voisi tästä sankariksi ojentautua. Parasta siis noudattaa eduskunnan lakisääteisiä periaatteita: jos ei ole rikostuomiota, ei eroa voida harkita.
Ja kun on näin, niin Helsingin yössä tapahtunut yksittäistapaus ei olekaan yhtä ongelmallinen kuin eduskunnan yleistapaus. Se herättää kysymyksen moraalin ja lain välisestä kohtaamisesta.
Artikkelikuvassa on vanha irlantilainen tyrmä. Kuva: Wikipedia.