Kirkon historia on alusta asti ollut vääntöä vääriä ajatuksia vastaan. Lohkeamat, eriseurat ja skismat ovat luoneet tilkkutäkin, jossa erilaisia yhteisöjen palasia on jo tuhansia. Alkukotimme juutalaisuus on sekin jakolinjojen, kulttuuristen ja intellektuaalisten kiistojen värittämä. Inkvisition idea on ikivanha.
On turhaa ajatella, että näkemyksien ja ajatustapojen sekaannus voisi koskaan päätyä ehyeen sopuun, mutta keskinäisen ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden hyväksi kannattaa ponnistella. En pidä mahdollisena synkretististä sulautumista, mutta näen sitä tärkeämmäksi haasteeksi syväekumenian, jonka lähtökohta olisi kaikkien suuntauksien sisällä peloton peiliin katsominen, oman perinteen arviointi ja myös kritiikki. Kotiläksyt olisi tehtävä Aabrahamin perillisen, juutalaisuuden, katolisuuden, ortodoksikirkon, protestantismin eri suuntien ja islamin piirissä.
Juutalaisuudessa on leimallista vuosisatoja jatkunut teologinen ja filosofinen debatti. Taltioitu historia on vaikuttava. Lähes vuosituhannen mittaan syntyneet kirjoitukset johtivat juutalaisen Raamatun, Tooran/Tanakin muotoutumiseen. Aikakausien läpi ulottunut selitysperinne (Misra, Talmud) on kuin laaja kirjasto juutalaista uskontoa koskevasta keskustelusta, opetuksesta, kiistelystä ja pohdinnasta. Kristinuskon ja Jeesus-liikkeen puoliskossa tuon korpuksen vastine koostuisi 2000 vuoden ajan jatkuneesta teologisesta ja eettisestä kirjoittelusta, ulottuen kirkollisista muistioista, nyttemmin akateemista töistä, aikakauslehtien artikkeleista kristillisen ja elämänkatsomuksellisen kirjallisuuden helmiin.
Synodit ja heresiat
Näkemyksien kiistaa ja sovun tavoittelua ilmentävät alkuhistorian aikaiset synodit ja kirkolliskokoukset. Niistä jääneisiin dokumentteihin, pöytäkirjoihin ja aikalaismuisteluihin paneutuminen olisi tarpeen.
Jerusalemin apostolien kokous noin vuonna 50 oli etappi Jeesus-liikkeen ja juutalaisuuden eroprosessissa. Seurasivat kohtalokkaat vuosisadat, moneen suuntaan versovat opit ja pian myös vainot Rooman valtiaiden taholta. Monet esiin nousseista näkemyksistä saivat heresia-luokituksen ja tylyn kohtelun myös muiden suuntien taholta. Aikana ennen kristinuskon muuttumista Rooman valtion uskonnoksi johtomiesten kokouksia pidettiin kymmeniä, dokumentoituja mm. Rooma 155, Efeso 193, Karthago 251, Arles 314. Kokouksissa kiisteltiin pääsiäisen päivämääristä, vainojen alla uskosta lipsuneiden kohtelusta, Rooman piispan arvovallasta, perisynnistä, kasteesta ja Jeesuksen persoonasta, pappien selibaatista, kirkkokurista. Tässä eräs harrastelijan laatima tarkistamaton historiakooste. Tuomioita jaettiin, ja vuosisataisten kiistojen siemeniä kypsyi. Vaikka inkvisitio-termi tuli käyttöön vasta vuosituhat myöhemmin, vastaava meno oli vauhdissa jo alkukirkon aikana. Myös juutalaisuudessa profeettojen ja toisinajattelijoiden kivittäminen taisi olla oikeudenkäytön muoto.
Kristinusko muuntui vähitellen eksentrisestä lahkosta vainotuksi vastakulttuuriksi ja lopulta keisarin sallimaksi kultiksi. Tärkeä Milanon edikti 313 määritti uskonnonvapauden ja tasoitti tietä valtakunnan uskonnoksi. Erityinen vaihe olivat ns. ekumeeniset kirkolliskokoukset ennen idän ja lännen kirkkojen repeämää 1054. Huippuseminaareja olivat Nikea 325, Konstantinopoli 381, Efeso 431, Khalkedon 451, Konstantinopoli II 553, Konstantinopoli III 680–692 ja Nikea II 787.
Yksituumaisuus ei kauan kestänyt, ja sekin vähä oli näennäistä ja pakotettua. Khalkedonin kokouksesta alkaen kristologiakiistat muodostuivat ylivoimaisiksi ja itäisten kirkkojen tiet erkanivat. Jeesuksen henkilöä ja Jumalan olemusta koskevien väittämien lisäksi kiistat koskivat pääsiäisjuhlan viettoa, Jeesuksen äidin Marian statusta, oppia perisynnistä sekä keskuspaikkojen Jerusalemin, Rooman, Alexandrian ja Antiokian arvovaltaa. Khalkedonin kokouksen jälkeen itäiset kirkot eivät enää tunnustaneet kirkolliskokousten arvovaltaa ja päätöksiä ja Jeesuksen perikunnan repeily jatkui. Huipennus oli suuri skisma 1054.
Esoteria ja semantiikan solmut
Kristologiakiista on esimerkki siitä, millaiseen sekaannukseen päädytään, kun aiheena ovat esoteeriset, hämärät ja monitulkintaiset abstraktien mielteiden varaan ripustetut käsitteet, joista silti halutaan saada aikaan hiuksia halkova tarkkuus ja totuuden tuntu. Mitä tarkoittaa väite, jonka mukaan Jeesus on samanaikaisesti ihminen ja ei-ihminen? Mitä tarkoitusta palvelee väite, jonka mukaan Jumala on yksi mutta hänellä on kolme identiteettiä tai kolme olemusta tai kolme luontoa?
Semanttinen akrobatia ja skolastiseksi viisasteluksi paisunut jumalapuhe oli asemasodan vaiheessa Lähi-idän seudulla Muhammedin ilmaantuessa. Islamissa on tunnetusti pahennuttu tähän rationaalisuuden sekavuuteen. Muinaisuuden jumalakäsityksissä Mesopotamiasta Egyptiin, Persian, Kreikan ja Rooman kultteihin ei ollut kummoistakaan ongelmaa uskoa ihmisen hahmon ottaneeseen ja yliluonnollisella tavalla syntyneeseen Jumalaan.
Juutalaisuudessa kypsyi monoteismi, epäjumalien palvonnan ja jumalankuvien täyskielto, ihmisyyden ja tuonpuoleisen Jumalan kunnioittava erillisyys. Tämä juutalaisuudessa kypsynyt ajatus siirtyi myös islamiin. Kevennyksenä islamin ystäviemme suuntaan voisi tosin ehdottaa näkökulman vaihdosta. Jos ajoneuvon omistaja kertoo sen olevan luotettava, tehokas ja taloudellinen, hän ei väitä omistavansa yhden sijasta kolmea autoa. Tämä voisi lieventää kolminaisuus-ajatusta kohtaan tunnettua epäluuloa. Juutalaisuudessa syntynyt ehdoton monoteismi saisi kyllä vahventua Aabrahamin perinteen yhteiseksi keskuspilariksi.
Imperiumin katolinen siipi järjesti lukuisia kirkolliskokouksia myös Khalkedonin jälkeen. Kiistanaiheiksi nousivat myös aikaisempien kirkolliskokousten päätökset. Taannehtivia kumoamisia kirjattiin. Kirkolliskokouksien päätösten sitovuus ja paavin erehtymättömyys loivat teologisia jännitteitä, oikeustapauksia nykyisten TV-draamojen malliin.
Konstanz, Augsburg ja Trento
Historiallisen kirkkodraaman huippukohtia oli Konstanzin kirkolliskokous 1414-1418, jonka aikana kriitikko Jan Hus poltettiin roviolla. Trenton kokouksen 1545-1563 tavoite oli käynnistää uudistusliike vastaukseksi Lutherin reformaation vahinkoja vaimentamaan. Huomattava Vatikaanin I konsiili 1869–1870 tavoitteli paavin vallan ja erehtymättömyysopin (uudestaan) paaluttamista ja pyrki teroittamaan kirkon puolustusasemia rationalismin, materialismin ja ateismin suuntaan. Merkittävä ja toistaiseksi viimeinen Vatikaani II oli taas liennyttämisen asialla pyrkien rakentamaan yhteyttä moderniin maailmaan ja ekumeniaan ja voisi sanoa ihmisen ymmärtämiseen pastoraaliselta kannalta.
Konstanzin ja Trenton välillä tapahtui järisyttävä asia, reformaatio. Jälkiviisauden tuella voisi spekuloida ja kysyä, miksi reformaatioon johtaneet kirkon opin ja elämän koetut epäkohdat eivät nousseet jo kauan sitten kirkollisten seminaarien asialistalle ja keskustelun jälkeen korjattaviksi? Eikö Jan Husin kriittisiä huomioita ja parannuskehotuksia olisi tullut kuulla ja saattaa kehityskeskustelun sekä opin ja käytännön uudistamisen kohteeksi? ”Älä ammu viestintuojaa” on klassinen ohje, roviolla polttamisesta puhumattakaan.
Husin kohtalo kertoo, millaisen riskin vuosisataa myöhemmin otti saksalainen munkki ja teologi Martti Luther nostaessaan esiin kirkkonsa epäkohtia ja vaatiessaan uudistuksia. Vastassa kirkollisen mahdin konservatiivinen haluttomuus, pysyvyyteen takertuminen ja absurdi tulkinta alkuperäisyydestä, jatkuvuuden ja apostolisen seuraannon uskomuksesta. Jeesuksen opettamasta lähimmäisyyden ihanteesta lähtenyt uskonto oli alistettu nomenklatuuran vallalle ja punottu imperialistiseksi järjestelmäksi.
Teesien naulaus Wittenbergissä 1517 on toki merkkitapaus, mutta sitä tärkeämpi oli Augsburgin kokous 1518, jossa Luther kohtasi paavin legaatin, kardinaali Cajetanuksen (Thomas de Vio). Cajetanus oli ansioitunut teologi ja filosofi, Tuomas Akvinolaisen teoksien tuntija ja katolisessa kirkossa edistyksellisten, jopa uskaliaiden näkemysten maineessa. Hän oli Augsburgissa paavin toimeksiannosta, tarkoituksena kuulustella Martti Lutheria tämän näkemyksistä ja puristaa esiin anteeksipyyntö tai näkemyksien peruutus, joka voisi laastaroida kiistan.
Hitausvoimat ja uskalikot
Cajetanus oli paavin erehtymättömyyden ja ehdottoman auktoriteetin puolustaja. Luther taas ilkesi epäillä sekä paavin että kirkolliskokousten erehtymättömyyttä. Tunnettu kipupiste oli kysymys kirkon aneopista. Luther kiisti paavin oikeuden myöntää aneita ja samalla kiisti ostettavien aneiden tai katumusharjoitusten vaikutuksen syyllisyyden pesuun tai kiirastulen helpotukseen tuonpuoleisessa.
Suurten uskonnollisten järjestelmien hitausvoimat tekevät uudistavan keskustelun mahdottomaksi. Johtajien ja myös suuren yleisön, maallikkojen massan etua palvelee mukavuusalueen jatkuvuus ja muutoksien torpedointi. Luther oli ilmeisesti puheissaan änkyrä, provokaattori, jopa häijy, ja saattoi saada Cajetanuksen takajaloilleen karkeutensa vuoksi. Silti voi kysyä, olisiko katolinen kirkko milloinkaan havahtunut kauniisti puhuttelun, sovinnollisen teologisen kehityskeskustelun keinoin huomaamaan aneopin, kiirastulen, pyhityskilvoituksen ansaintalogiikan kaltaiset piintymät.
Vastaavassa risteyskohdassa oli Paavali, joka oivalsi juutalaisuuden paikalleen pysähtyneet opit ympärileikkauksen ja jäykkien ruokasäännösten osalta ja halusi avata juutalaisen uskontonsa ovet maailmaan. Nätisti puhumalla ei tapahdu murrosta. Tarvitaan riskeeraava provokaattori. Seurauksia uhmaavan herätyspuheen ja uudistuskutsun asialla oli ennen muita juutalainen rivikansalainen, Jeesus Nasaretilainen. Hän kylvi jatkuvan reformaation ajatuksen siemenet ja esikuvan kuuliaisuudesta Jumalan edessä ohi ylipappien sääntökurin, muotoillen oikeamielisen lähimmäisyyden ihanteen. Te olette kuulleet sanotuksi, mutta minä sanon teille…
Pyhyyden ja koskemattomuuden statukseen nostetut tekstit ovat jähmettyneet epäjumalan kuvaksi. Sananpalvonta turmelee alkuperäisten kirjoittajien vilpittömän ja hartaan pyrkimyksen kuvata jumaluuden läsnäolon kokemusta ja aikansa uskonnollista kulttuuria.
Artikkelikuvassa Jan Hus roviolla.
