Novum.

Reformaatio ja Bysantin kirkon tekstityypin kaappaus

Reformaatio pyyhkäisi 1500-luvun Euroopan yli hirmumyrskyn tavoin. Tässä katolisen kirkon uudistusliikkeessä oli useita painotuksia, mutta yksi keskeisimmistä oli Raamatun aseman korostaminen. Miikka Ruokanen kuvaa kirjassaan Lutherin raamattukäsitys uskonpuhdistuksen uutta raamattunäkemystä: ”Uskonpuhdistuksen kirkko on Pyhän Kirjan kirkko. Martin Luther ja muut uskonpuhdistajat pitivät Raamattua ylimpänä auktoriteettina ja riittävänä lähteenä etsiessään kristillisen uskon ydintä. Pitäytyminen pyhiin kirjoituksiin on Lutherille kaiken teologian ja kristillisen opin ehdoton lähtökohta.”

Reformaation aikoihin siirryttiin voimakkaasti käsikirjoituksista painettuihin kirjoihin, sillä kirjapainot yleistyivät kiihtyvään tahtiin. Mielenkiintoinen kysymys on se, mihin käsikirjoituksissa oleviin tekstimuotoihin painetut kirjat pohjautuivat. Mihin tekstimuotoon reformaation korostama Raamattu perustui?

Reformaation Raamattu?

Konstantinopolin valtauksen (1453) yhteydessä Länsi-Eurooppaan virtasi suuri määrä kreikankielisiä oppineita sekä antiikin tekstejä käsikirjoitusten muodossa. Tämä johti kreikan kieleen kohdistuneen kiinnostuksen nousuun. Useiden tutkijoiden mukaan näillä tekijöillä oli ratkaiseva merkitys renessanssin ja tieteiden nousulle läntisessä Euroopassa. Myös reformaation johtohahmot kiinnostuivat kreikan kielestä, ja monet kansankieliset raamatunkäännökset suurelta osin perustuvatkin kreikankieliseen alkutekstiin. Esimerkkinä mainittakoon Lutherin (1522) ja Mikael Agricolan (1548) käännökset. Tällä eittämättä haluttiin tehdä pesäeroa katolisen kirkon käytössä olleeseen latinankieliseen Raamattuun, eli Vulgataan.

Edellä mainittujen kansankielisten käännösten pohjana toimi Erasmus Rotterdamilaisen toimittaman kreikankielisen Uuden testamentin editio (1519, 2. painos). Tämän edition kreikankielisen tekstin (sisälsi myös latinankielisen käännöksen) käsikirjoituspohja ei ole järin laaja. Ei ole täyttä varmuutta siitä, mitä käsikirjoituksia hän tarkkaan ottaen käytti. Voidaan kuitenkin sanoa, että hänen käytössään (Baselissa) oli ainakin kahdeksan käsikirjoitusta (Esim. minuskelit 1, 2 ja 2814). Nämä käsikirjoitukset edustavat suurimmalta osin ns. bysanttilaista tekstimuotoa tai tekstityyppiä.

Uuden testamentin käsikirjoitukset perinteisesti jaotellaan kolmeen tekstityyppiin: aleksandrialaiseen, läntiseen ja bysanttilaiseen tekstiin. Kaksi ensiksi mainittua edustavat antiikin vanhoja tekstimuotoja. Bysanttilainen tekstityyppi, sen luonne ja historia eroaa merkittävällä tavalla kahdesta vanhemmasta tekstityypistä. Sen nimi juontuu siitä, että tämä oli Bysantin valtakunnan kirkon vaalima ja välittämä teksti.

Bysantin kirkon välittämä Uusi testamentti

Ensimmäiset merkit tämän tekstityypin noususta näkyvät kreikankielisissä käsikirjoituksissa 400-luvulla, ja asia kehittyi niin, että 800-luvulla suurin osa kaikista käsikirjoituksista edusti jo tätä tekstimuotoa. Bysanttilaisen tekstin tunnusmerkki on sujuva tai siloteltu kreikan kieli. Se sisältää myös tiettyjä muutoksia verrattuna kahteen edelliseen tekstityyppiin, jotka nousevat kirkon opillisista painotuksista. Tätä tekstiä kutsutaankin usein tutkimuksessa kirkolliseksi tekstiksi (ecclesiastical text).

Marialla on itäisessä kristikunnassa hyvin merkittävä asema. Häntä alettiin nimittää (viimeistään) 300-luvulla Jumalansynnyttäjäksi (kreik. theotokos), mikä vahvistettiin Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431. Ei olekaan ihme, että bysanttilaisessa tekstimuodossa on tiettyjä Mariaan liittyviä lisäyksiä. Matteuksen evankeliumin alussa kerrotaan Joosefin unesta, jonka jälkeen Joosef ei koskenut vaimoonsa ennen Marian synnyttämisen aikaa. Tähän bysanttilainen teksti lisää sanan ”esikoisensa” (Matt. 1:23–25). Näin teksti tekee selkeäksi sen, että Jeesus oli Marian esikoinen. Tässä alleviivataan Marian neitseellistä olemusta. Toisaalta Luukkaan evankeliumissa enkeli tervehtii Mariaa ”Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!” (Luuk. 1:28), johon bysanttilainen teksti lisää sanat ”siunattu olet sinä naisista siunatuin”. Sama lausahdus on myös jakeessa 42, muttei sen loppua ”ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä”.

Mariaan liittyvät lisäykset ilmestyvät käsikirjoituksiin 400-luvulla (esim. Codex Bezae). Myöhemmin näistä tulee kiinteä osa bysanttilaista tekstityyppiä. Tälle tekstityypille on nimittäin tyypillisempää yhdistellä vanhoja lukutapoja kuin ’keksiä’ uusia. Mariaan liittyvät muutokset näyttävät siis ilmaantuvan käsikirjoituksiin suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin hänen asemaansa vahvistettiin kirkossa. Näin kuulemme tekstin taustalla kaikuja Marian merkityksen lisääntymisestä Bysantin valtakunnan alkuajoilta. Tämä toisaalta kertoo meille tekstin ja sitä tulkitsevan yhteisön dynaamisesta suhteesta.

Luostarilaitos ja asketismi olivat hyvin tärkeä osa bysanttilaista uskontulkintaa ja kirkollista elämää. Tämä perinne elää yhä vahvana ortodoksisessa kirkossa. Bysanttilaisessa tekstissä on myös tähän kirkollisen elämän ulottuvuuteen liittyviä mielenkiintoisia lisäyksiä.  Markuksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus ajaa pois pahan hengen eräästä pojasta (9:14–29). Jakeessa 28 opetuslapset kysyvät, mikseivät he pystyneet ajamaan pois pahaa henkeä, johon Jeesus vastaa: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella”. Bysanttilainen teksti lisää tähän ”ja paastolla”. Sama kertomus löytyy myös Matteuksen evankeliumista (17:14–20), jossa ajatusta rukouksen ja paaston hyödyllisyydestä ei ilmeisesti alun perin ollut. Viimeistään Bysantin aikana se kuitenkin lisättiin siihen (jae 21). Kumpikin näistä lisäyksistä löytyy varmuudella 400-luvun käsikirjoituksista (Codex Ephraemi, Codex Bezae jne.). Näyttää siltä, että lisäys ilmaantui ensiksi Markuksen evankeliumiin, josta se siirtyi kokonaisuudessaan Matteuksen paralleelikohtaan. Nämä lisäykset ovat hyvin luonnollisia, jos ajatellaan lisäyksiä niiden alkuperäisestä kontekstista käsin. Varsin monet itäisen kristikunnan teologit ovat vuosisatojen ajan suositelleet tätä ohjetta moniin hengellisen elämän kriiseihin. Ajatus löytyy jo esimerkiksi Basileios Kesarealaisen (k. 379) ja Athanasios Aleksandrialaisen (k. 373) ajattelusta.

Esimerkiksi Basileiokselta on säilynyt saarna paaston merkityksestä, missä hän näyttää lainaavan Matteuksen evankeliumia sen pidemmässä muodossa (Paastosta, 1.9). Tästä voimme päätellä, että lisäyksen historia palautuu ainakin 300-luvun puolivälin tienoille. Toisaalta ei ole yllättävää, että kohta löytyy sen pidemmässä muodossa juuri Basileioksen teksteissä. Häntä nimittäin pidetään itäisen luostarilaitoksen (erotettuna egyptiläisestä) ja asketismin isänä. Voidaan jopa pohtia, oliko Basileioksen asketismia käsittelevillä teksteillä (Asketikon) suora vaikutus Matteuksen ja Markuksen evankeliumien (Matt. 17:21 ja Mark. 9:28) pitempiin tekstimuotoihin. Toisaalta jo Kahdentoista apostolin opetus, eli Didakhe (kirjoitettu n. vuonna 100) opettaa paastoamaan keskiviikkoisin ja perjantaisin (8:1). Paastotraditiolla on siis yleisesti huomattavan pitkät juuret kristillisessä ajattelussa. Näyttää kuitenkin siltä, että 300-luvun puolivälissä nämä painotukset nousivat uudella tavalla esille Basileioksen ja Athanasioksen teksteissä.

Bysantin valtakunnan kirkko välitti ja vaali tätä tekstityyppiä noin tuhannen vuoden ajan, joten ei ole yllättävää, että se myös jätti siihen jälkensä.

Reformaatio kaappaa bysanttilaisen tekstin

Kun uskonpuhdistuksen johtohahmot pyrkivät eroon katolisen kirkon ja Vulgatan vaikutuksen alta, he tulivat omaksuneeksi – kaiken lisäksi melko kritiikittömästi – Bysantin kirkon välittämän kreikankielisen pohjatekstin käännöksiinsä. Näin he ottivat tekstin, joka oli heidän ajattelulleen jotakin hyvin vierasta. He eivät myöskään täysin ymmärtäneet omaksumansa tekstin historiaa tai sen luonnetta. Tämä pohjateksti on monella tapaa ristiriidassa uskonpuhdistajien ideologioiden kanssa. Esille nostetut tekstimuutokset kumpuavat sellaisesta kristillisestä ajattelusta, jota vastaan uskonpuhdistajat taistelivat.

Marian asema kristikunnan esirukoilijana ja asketismi olivat asioita, joita esimerkiksi Martin Luther ei hyväksynyt. Hän kirjoitti paastosta seuraavaa: ”Paavit ja piispat ovat yrittäneet riistää meiltä vapautemme asettamalla pappeja ja munkkeja – joilta avioliitto on kielletty – sekä määräämällä paastopäiviä ja samalla tukahduttavat todellisen paaston ja näin ajavat monet kohti paholaista.” (Kirje wittenbergiläisille, 1521, kirjoittajan oma käännös). Luther siis omaksui tekstin, joka oli hänelle itselleen hyvin vieras ja käytti sitä tavalla, joka oli tälle tekstille vierasta. Tämänlaiselle toiminnalle on nykyään aivan oma termi: kulttuurinen omiminen.

Myös suomen kirjakielen isä, Mikael Agricola, omaksui bysanttilaisen tekstin käännöksensä pohjatekstiksi. Näin siitä tuli suomen Biblian pohja ja perusta lähes 400 vuodeksi. Tänä aikana se sai aseman, jonka vaikutus tuntuu vielä tänäänkin suomalaisessa raamattukeskustelussa.

Bysanttilaisen tekstin elämä reformaation jälkeen

Kun pidämme mielessä bysanttilaisen tekstin luonteen ja historian, sillä on ollut varsin erikoinen elämä reformaation jälkeen. Protestanttinen maailma nimittäin omaksui tämän tekstimuodon täysin rinnoin. Bysanttilaisesta tekstistä tuli myöhemmin nk. textus receptus (TR), jota monet vanhoilliset protestanttiset piirit pitävät edelleen ainoana oikeana ja ilmoitettuna ”Jumalan sanana”. TR muodosti pohjan monelle arvovaltaiselle raamatunkäännökselle (mm. King James Bible).

Bysanttilainen teksti sai elää suomalaisessa Bibliassa varsin rauhassa aina 1930-luvulle asti, jolloin sen lukutapoja alettiin karsia pois. Tällöin tietoisesti luovuttiin Erasmus Rotterdamilaisen pohjatekstistä ja otettiin käyttöön oman aikansa parhaana pidetty tieteellinen pohjateksti. Tämä perustui Eberhard Nestlen toimittamaan Novum Testamentum Graece -editioon. Tämän pohjateksti palautuu pitkälti aleksandrialaiseen tekstimuotoon, joka on lyhyempi kuin bysanttilainen teksti. Vuoden 1938 Uuden testamentin käännöksestä karsittiin esimerkiksi noin 25 kokonaista jaetta pois, koska ne eivät esiintyneet aleksandrialaisessa pohjatekstissä. Näitä jakeita ovat esimerkiksi Matt. 23:14, Mark. 11:26, Luuk. 23:17 ja Joh. 5:4. Jakeet ilmaantuivat kuitenkin takaisin seuraavaan Uuden testamentin suomennokseen, eli vuoden 1992 kirkkoraamattuun. Ne ovat varustettuna hakasulkeilla, mikä tarkoittaa sitä, ettei jakeita löydy vanhimmista käsikirjoituksista.

Vaikka vuoden 1992 kirkkoraamatun kreikankielinen pohjateksti onkin muuttunut, iso osa bysanttilaisesta tekstistä on siis edelleen löydettävissä sen tekstistä. Miksi? Tähän ei kirjallisuus anna suoraa vastausta, eikä tästä kysymyksestä ole juurikaan keskusteltu. Voin tässä vain antaa akateemisen arvauksen. Bysantin valtakunnan välittämästä tekstimuodosta on tullut niin kiinteä osa Suomen luterilaisen kirkon raamattuperinnettä, ettei siitä haluta luopua.

 

Artikkelikuvassa Nestle & Alandin Novum Testamentum Graece -editio.


Hyytiäinen.

Kirjoittaja

Pasi Hyytiäinen on Helsingin yliopiston teologian tohtori. Hänen eksegetiikan väitöskirjansa vuodelta 2022 on "Changing Text of Acts of the Apostles : Depicting Manuscript Histories Using Computer-Assisted Stemmatological Methods".


'Reformaatio ja Bysantin kirkon tekstityypin kaappaus' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    12.2.2024 @ 10.32 Petri Kasari, TT, FL

    Kiitos Pasi taas hyvästä ja asiantuntevasta kirjoituksestasi. Muutama asia kuitenkin särähtää korvaani. Otsikossasi puhut Bysanttilaisen tekstin ”kaappaamisesta” ja tekstissä ”kulttuurisesta omimisesta”. Minusta tähän rinnalle on esitettävä kysymys: mitä vaihtoehtoja reformaattoreilla oli? Alexandrialaista tekstiä ei vielä ollut ja bysanttilainen teksti oli Erasmuksen kreikan kielisen tekstilaitoksen pohjana. Tuo tekstilaitos oli silloin ainoa varteenotettava tieteellinen tekstilaitos. Reformaattorien vaihtoehdot olivat siis kääntää joko Erasmuksen teksti tai latinankielinen teksti. Tuon ajan ja myös reformaation ihanteena oli paluu alkukieliin, joten mitään vaihtoehtoja ei kai ollut. Siksi kritiikkisi on kohtuuton ja siinä ei ole historiallista tilannetajua. Tekstin ”kaappaaminen” ja ”kulttuurinen omiminen” edellyttäisivät myös sitä, että kreikankielinen teksti olisi ollut jotenkin vain bysanttilaisten kulttuurista pääomaa. Mutta myös bysanttilaiset ovat ”kaapanneet” ja ”omineet kulttuurisesti” Uuden testamentin tekstin Syyriasta ja Vanhan testamentin tekstin Egyptistä. Koko kristinuskokin on ”kulttuurista omimista” arameankielisesta Palestiinasta. Ja Kristityt olisivat tehneet saman ”kaappauksen” myös hepreankieliselle VT:lle! Eikö Raamattu olekaan koko kirkon ja koko maailman yhteistä kulttuurista pääomaa, jonka luonteeseen kuuluu ”katolisuus” (Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus) eli kuuluminen kaikille maailman ihmisille. Raamatun sanoma ei ole evankeliumin ja siihen liittyvien aarteiden sulkeminen vain jonkin sisäpiirin kulttuuriseksi omaisuudeksi, vaan alusta asti kristinuskon koodi on ollut avoin kaikille maailman ihmisille. Kristillinen usko suorastaan käskee ihmisiä omimaan kulttuurisesti kristinuskon ja tekemän niin jopa väkisin (Lk 16:16).

    Vastaa

    • Avatar photo

      14.2.2024 @ 16.02 Pasi Hyytiäinen

      Olet aivan oikeassa siinä, että jälkeenpäin on hyvin helppo kritisoida. Sanotaan, että jälkiviisaus on parasta viisautta. Toisaalta se paljastaa tässä tapauksessa koko reformaation raamattutulkinnan heikkouden. Kaikilla vanhoilla kirkoilla on omat raamattunsa (kreikka, kopti, syyria, latina). Reformaatiolla ei tietenkään tätä ollut, joten mikä neuvoksi. Otetaan Bysantin kirkon välittämä teksti. He ottivat tämän tekstin ja käyttivät sitä omiin tarkoitusperiinsä tuntematta yhtään, mitä he olivat omaksumassa (kristityt tiesivät hyvin tarkkaan, mitä omaksuivat VT:n osalta). Tässä mielessä voidaan puhua kulttuurisesta omimisesta. Vaihtoehtoja olisi ollut, sillä esim. Vaticanus oli jo Erasmukselle tuttu. Vähän myöhemmin Bezae tuli mukaan kuvioihin, jota käytettiin esim. Trenton konsiilissa. Reformaattoreilla oli niin kiire omien agendojen saavuttamiseksi, että kaikki nämä menivät heiltä täysin ohi. Reformaatio toisaalta nojaa Raamatun pysyvyyteen. Voidaan siis kysyä, ohitettiinko käsikirjoitusaineisto tarkoituksellisesti, koska se haastoi koko reformaation pohjan. Mikä siis oli tämä ’puhdas Jumalan sana’, jota Luther alleviivasi? Se oli Bysantin ortodoksisen kirkon välittämä ja muovaama teksti. Luther ja kumppanit siis käänsivät selkänsä katoliselle kirkolle, mutta ottivat ortodoksisen maailman tekstin. Samalla reformaatio vastusti opeillaan kumpaakin kirkkoa. Tämä, jos mikä on hullunkurista! Myöhemmin Bysantin kirkon teksti otettiin käyttöön koko protestanttisessa maailmassa. Tästä puhuttiin ja puhutaan edelleen tekstinä, joka protestanttien mukaan ilmentää oikeaoppista uskoa. Tässä mielessä voidaan puhua kaappamisesta. En tiedä, onko tämä enää hullunkurista, ehkä vain surullista: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät”.

      Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.