Reformaatio 500+1

Merkkivuosi meni mutta toivon, että teema ei heti unohdu. Muistutan jatkuvan uudistumisen, myös terveellisen kriittisyyden tärkeydestä. Vuoden ”Reformaatio 500+1” teemaksi sopisi yleisempi uskontokeskustelu ja kristinuskon kolmas vuosituhat. Paavalin puheista luemme ”…koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on” (1. Tess. 5:21). Saamme myös kehotuksen harjoittaa ymmärrystä ja harkintaa, että ”osaisitte erottaa mikä on tärkeää”  (Fil. 1:10).

Ajallemme ovat ominaisia näkemyserot kirkon ja erilaisten kuppikuntien, muiden muassa herätysliikkeiden välillä sekä laaja autio vyöhyke, joka erottaa akateemisen teologian ja Vartijan edustaman pohtivan teologisen keskustelun ja toisaalta fundamentalistisen tosiuskovaisuuden ryhmittymät. Vilkkaampi ja suorapuheisempi yhteys voisi virkistää seurakuntien nuupahtanutta elämää.

Jatkuvan reformaation ja maailmanlaajuisen uskontokeskustelun tärkeyttä alleviivaa Katolisen kirkon tilanne, jota kuvaa Matti Myllykosken erinomainen artikkeli Gianluigi Nuzzin kirjasta. Tunnen sympatiaa Katolisen kirkon rivijäseniä – monet tuttaviani – kohtaan. On riemukkaan hämmentävää tuntea millainen veljeyden ja yhteisyyden tunne voi syntyä sivistyneesti maallistuneiden ja opin nippeleihin tympääntyneiden katolisten ja protestanttisten kristittyjen välille. Nasaretin kiehtovaan persoonaan liittyvä heimotunne riittää. Vaikka olen toista mieltä isosta
oppipaketista paavin viran teologiasta Marian palvontaan, toivon lämpimästi terveyttä ja menestystä veli Franciscukselle. Hän voisi onnistuessaan olla maailmanlaajuisen uskontokeskustelun, ”globaalireformaation”, tärkeä promoottori. Kristinuskon yhteisön – ja oikeastaan myös juutalaisuuden – läpäisemä oleellinen jakolinja kulkee historiaa ja tutkimusta vähättelevän raamattunäkemyksen ja toisaalta jatkuvasti uudistuvan, tutkivan ja pohtivan reformaation ajatuksen välillä. Yksi kristinuskon ainutlaatuinen piirre on, että uskontomme kirjalliset aarteet myönnetään ihmisen kirjoittamiksi, jolloin niitä voidaan tutkia, sijoittaa syntyhistoriansa kehykseen, vertailla käännöksiä jne. Tämä on täysin toinen asetelma kuin vaikka islamin Koraani, jonka katsotaan tulleen maan päälle yliluonnollisen ilmestyksen saneluna, jolloin ns. alkuperäinen Koraani on koskematon, sitä ei voi periaatteessa kääntää – ainoastaan resitoida ja tulkita.

Kristinuskon piirissä on mahdollista kukoistaa Raamatun tutkimus, historiatieteen, kielitieteen, kulttuuriantropologian työvälinein. Ikävä vain, että kristinuskon piirissä vaikuttaa voimia, jotka halveksivat ja jopa demonisoivat sellaista tutkimusta, joka analysoi Raamatun jakeita kriittisen hermeneutiikan kehyksessä. Tiedän sohivani muurahaispesää mutta olen sitä mieltä, että raamatullisuudesta uhoavien kuppikuntien olisi syytä pohtia pyhien kirjoituksien vääristyneen palvonnan vaaraa. Jos kirjoitukset irrotetaan syntyaikansa kehyksestä ja kielletään ihmisyyden
vaikutukset, tuloksena on jakeiden ylitulkintaa, suvaitsemattomuutta, julmuutta. Kirkollisen keskustelun puheenvuoroja hallitsee kumminkin, kuten tavallista, suuri hätä Raamatun jakeiden erehtymättömyydestä. Erään suljetun verkkofoorumin taannoisessa raamattunäkemyksiä koskevassa ajatuksenvaihdossa ollut nimimerkin puheenvuoro on kuvaava:

”Vilpittömälle ja Jumalaa pelkäävälle kristitylle taas ei ole ollenkaan vieras ajatus siitä, että Jumalan sanaa pidetään erehtymättömänä, Pyhän Hengen inspiroimana ja kokonaan Jumalan sanana. Se on itsestäänselvyys, jonka tunnustamisesta voidaan jopa nähdä ero oikeitten uskovaisten ja valhekristittyjen välillä: sanon vielä: Yksikään Jumalan Hengestä syntynyt ei kiellä koko Raamatun olevan kannesta kanteen erehtymätöntä Jumalan sanaa. Liberaalisuskoisuudelle tämä on vieras ajatus mutta kristillisyys perustuu juuri Jumalan sanaan, Pyhään Raamattuun enkä usko, että yksikään todellinen uskovainen koskaan saattaa kieltää, epäillä, asettaa kyseenalaiseksi yhtäkään Raamatun jaetta.”

Moititun liberaaliuskoisuuden tahra on myös Jeesuksen sanoman väitetty kaventuminen ”vain” eettiseksi julistukseksi. Saman kirjoittajan viestissä yllätyin väitteestä, että kristinuskon humaani eettinen ydin, kultainen sääntö ja rakkauden kaksoiskäsky ovatkin ”naivia maailmansyleilyä” ja kristinuskon ”siirappi‐ydin”.

Maailma sairastaa ja örveltää. Etiikan pelikirjaa totisesti kaivattaisiin. Oireina vaikkapa valtaapitävien sikailu, rellestyksen eetos duunareista julkisuuden idoleihin tai kansankellokkaiden leikit mitä oudompien tositeeveen perversioiden parissa. Suvaitsemattomuus vieraita kulttuureja ja muukalaisia kohtaan, valhemedia, vihapuhe ja trollaus leviävät epidemian lailla. Itsekkyyden ja ahneuden seurauksena eriarvoisuuden kasvu ja ympäristön kärsimys kerskakulutuksen alla. Kristillisen etiikan uudistavaa julistusta tarvittaisiin eheämmän ihmisyyden ja terveemmän kulttuurin ravinteeksi. Ei hurmostrippejä vaan kohtuullista tolkun elämää ja lähimmäisen huomioon ottamista. Tässä voisi olla kristinuskon globaali työnäky. Vuorisaarnan etiikka, tuo kristinuskon ”siirappi-ydin” voisi edelleen olla rautainen asia, joka saisi täyttää kirkkoja ja stadioneja rock-hemmojen mittakaavassa. Aiheesta lisää artikkelissani ”Halkeaako kirkko?”.

Näen tässä kristillistä kirkkoa haavoittavan jakolinjan ja Vapahtajan perinnön turhentamisen. Raamatun luennassa tasapainoillaan kirjaimellisten ja vertauskuvallisten ymmärrystapojen kesken. On hupaisaa millaisiin monimutkaisiin spekulaatioihin ja logiikan kuperkeikkoihin turvaudutaan, kun yritetään sovittaa Raamatun ehdottoman erehtymättömyyden väittämä yhteen arkipäiväisen jokamiehen kokemuksen kanssa. Raamatun arvovalta, painavuus, merkitys ja voima kristillisen maailmankatsomuksen ravintoastiana tulisi parhaiten pelastetuksi, jos Jeesuksen sanoman seuraajat rohkaistuvat ottamaan vakavasti Raamatun historiallisuuden ja vuosituhansien kulttuurin vaikutukset.

Jatkuvan reformaation hengessä on oikein myös paneutua kriittisesti 500 vuoden takaisen kiistan molempien (oikeammin kaikkien) osapuolten tekosiin. Paavin kirkon rappio ja siten reformaation oikeutus tunnustetaan laajasti, myös katolisessa kirkossa. Tasapuolisuuden vuoksi on arvioitava myös reformaattoreiden (Luther, Zwingli, Calvin, jne.) tekemisiä. Tunnettu murahdus saatanan tunareista ei osu tässäkään ihan harhaan, vaikka hyvän tarkoituksen perässä oltiin ja ilmeisen oikeaa asiaa ajettiin. On uskallettava tarpeen mukaan arvostella mitä Calvin ja myös Luther ovat edustaneet ja kirjoittaneet. Suositan tutustumista kahteen dokumenttiin, joiden uskoisin puhuttelevan. Teologinen aikakauskirja 4/2017 julkaisi huolelliseen tutkimukseen perustuvan Matti Myllykosken artikkelin ”Reformaatio, väkivalta ja omatunto: Jean Calvinin ja Sebastian Castellion kirjallinen sota vuodelta 1554”. Kirjoitus tarjoaa järkyttävän ajankuvan reformaation ajan kirkollisesta elämästä. Varsinainen kohde on Lutherin aikalainen, reformaattori Jean Calvin, mutta 500 vuotta taaksepäin katsottaessa näemme jopa rumien vääryyksien rehottavan protestanttisen uskomme isojen nimien ajattelussa.

Toinen kepeämpi, mutta herkullisen opettavainen dokumentti on Perttu Häkkisen radiodokumentti. Siinä mm ilmenee sattuvasti, miten tosiuskovaisuuden piirissä voidaan olla ”jumalapäissään” siinä missä ryhdin puuttuessa toisessa kodissa hillutaan ”humalapäissään”. Vuoden aluksi pari terveellistä sitaattia. ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden!” (Matt 22: 23) ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt.” (Matt 22:37) Tämän ajan kivitystuomiot voivat tapahtua vaikka haukkumalla raamattututkijoita, lipilaari-teologiaa tai naispappeja.

Artikkelikuva: Johann Schweizer  (1625–1670), Wikipedia Commons


Matti Heiliö

Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Reformaatio 500+1' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 25.7.2018 @ 13.28 Hannu K. Saloranta

    Matti Heliön artikkelia voin lämpimästi luettavaksi ja laajemmaltikin jaettavaksi. Tämä kommenttini riippumatta siitä, että oman kirkkomme johto ei lämpenisi tällaiselle keskustelulle ja pohdiskelulle. Olen tällaista meininkiä kannattanut koko papin virassa olo aikani. En ole edes eläkeläisenä jättänyt tällaista pohdintaa tai keskustelun vapauden ilmapiiriä. Se on kuin raikas tuulahdus muutoin ummehtuneessa ja sisään päin käpertyvässä kirkossa. Valitettavasti liturgisista muotomenoista tai muusta viihteellisyydestä on tullut tärkeämpi aihe kuin Heliön ja ylipäätänsä Vartijan toimituksen esille nostamista asiallisen hyvin profiloiduista puheenvuoroista ja asioista.

    Vastaa

  2. 25.7.2018 @ 13.32 Hannu K. Saloranta

    Edelliseen lisänä, että voin siis ”suositella”. Kone joskus pettää. 😂

    Vastaa

  3. 25.7.2018 @ 15.03 Jake Lindqvist

    Olen samaa mieltä Heilioön kanssa:
    ”…kohtuullista tolkun elämää ja lähimmäisen huomioon ottamista. Tässä voisi olla kristinuskon globaali työnäky.”
    Kohtuullisuus ja lähimmäisen huomioonottaminen voisivat todella olla alleviivaamisen arvoisia ajatuksia.
    Jos vielä lisää Heiliön mainitseman: ”Vuorisaarnan etiikka, tuo kristinuskon ”siirappi-ydin” voisi edelleen olla rautainen asia, joka saisi täyttää kirkkoja ja stadioneja rock-hemmojen mittakaavassa.”
    Sanotaanko, että edellistä noudattamalla ja jälkimmäiseen tutustumalla päästäisi jo pitkälle, vuorisaarna (siis Jeesus) ei jätä kylmäksi.

    Vähän kyllä kalskahti korvaan kovin negatiivinen kuva konservatiiveista ja esim katolilaisesta hartaudesta, tarkoitan että pieneksi taitaa jäädä joukko jos mukaan uuteen työnäkyyn otetaan vain me pohjoisen humanistisesti koulutetut modernit protestantit. Luulen, että moni konservatiivi ja perinteiseen katoliseen ja ortodoksiseen hengellisyyteen kiintynyt, mystikkoja tai karismaatikkojakaan paheksumatta (joista nykyään harvempi enää kauhistelee hist. kriit. raamatuntutkimusta tai Raamatun inhimilisyyttä), voisi yhtyä uuteen työnäkyyn, kunhan heidät otetaan mukaan keskusteluun. Ja taitaapa meitä pohjoisen luterilaisvaikutteisia humanisteja olla kuitenkin vain muutama promille maailman suuresta kristittyjen joukosta.. Suuresta joukosta joista kokemukseni mukaan tunnustuskunnasta riippumatta suurin osa on ihan mukavaa porukkaa. Toki maailmalla on selkeästi tuhoisaakin uskonnollisuutta, mutta tuhoisaa on myös ajatella imperialistisesti, että me Pohjoismaiden muutamat valistuneet olisimme löytäneet kaiken totuuden.
    Oma arvioni on, että ”liturgiset muotomenot” odottavat uutta tulemistaan, ne saattavat olla ihmisen kurottautumista pyhää kohti ja arvokkaita juuri mukanaan kantamansa tradition tähden, ei siitä huolimatta. Ja toisaalta mystikoiden näyt tai maallikoiden karismaattiset ihmeelisyydet saattavat olla tärkeitä herättelijöitä, ei sillä että heidän tulisi sanella suunta, vaan omalla heittäytymisellään Pyhää kohti he saattavat valottaa jotain jotka meiltä sisäsiisteiltä humanisteilta on piilossa. Hekin tarvitsevat äänen.

    Olisiko tulevaisuuden suunta siis hegeliläinen synteesi, jossa molemmat, sii nämä kaikki äänet kuuluisivat. Monivärinen spektri, jossa Kristuksen kirkko olisi yhtä erilaisuudestaan huolimatta ja juuri sen tähden (mikäli risti symboloi jonkin sortin sovintoa). Entä jos Hegel ja vieläpä Kierkegaard yhdessä osoittaisivat tiet? Heittäytymistä Pyhään, joka ei olisi konservatiivista menneeseen juuttumista tai jämähtämistä, muttei myöskään ylimielistä sivistystä jossa kansan enemmistön hapuilu kohti pyhää nähdään arvottomana. Ei etenkään humanistisen sivistyksen aliarvostamista, mutta sen sijaan jotain enemmän. Ei Kierkegaardkaan tyhmä ollut ja siinä hänen voimansa, mutta kylähullun ainekset hänestä tekivät sen miksi hän tuli.

    Ehkä Ricoeurin Second Naiveté, sivistynyt ja kriittinen, mutta silti Pyhän (ja myös tradition) edessä nöyrä suhtautuminen olisi avain. Tolstoi heräsi näkemään kansanhurskaudessa jotain suurempaa kuin sivistyneistön, mutta sivistys tuskin oli hänelle turhaa. Tämä on paradoksaalista!! Ja mikä Tolstoissa ”heräämisen” synnytti? Juuri Heliön mainitsema Jeesuksen teksteihin tutustuminen. Olisiko tässä paradoksissa Vuorisaarnan, kohtuuden ja kunnioituksen tie?

    Eli olisiko Jeesus sittenkin vastaus ja paras yhdistävä tekijä?

    Vastaa

  4. 25.7.2018 @ 22.30 MattiPerälä

    Kunpa raamatullisuus oikeasti nostettaisiin omalle paikalleen – raamatunmukaisuudeksi, avoimeksi ja hurskaaksi uskollisuudeksi Sanalle. ”Toivon, että raamattukäsitys olisi kirkon ylimmän päättävän elimen arvostama ja yhteinen asia.” (kirkolliskokouksen aloitteeni keväällä 2018).

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.