Domenico Fetti: Mietteliäs Arkhimedes vuodelta 1620. Kuva: Wikipedia.

Ratkaisematon paini syvyyden reunalla

Askartelen maallikkona tiedonfilosofian parissa. Arvelen, että eräät pohdintani sopisivat kommenteiksi Jarmo Tarkin avaamaan keskusteluun epistemologian totuus-kysymyksestä. Olen esittänyt ns. kolmannen horisontin ajatuksen, joka on hypoteesi tietämisen rajoista. Tavoitteena on muotoilla ja samalla kyseenalaistaa intelligibility axiom, maailman käsitettävyyden hypoteesi. Asetun samanaikaisesti debattiin Dawkins–Harris–Dennet-ideologian ja McGrath–Lennox–William Lane Craig-heimon suuntaan. Tietämistä ja totuutta koskevassa kiistassa ehdotan osapuolia laskemaan aseet ja tyytymään kunnioittavaan ihmettelyyn maailman mysteerin edessä. Vanhan testamentin kätkemä ja juutalaisuuden hellimä syvä kunnioitus Jumalan ajatuksen tuonpuoleisuutta ja ei-kuvattavuutta kohtaan on minulle tärkeä – vertauskuva.

Skientistinen tiedeoptimismi, fundamentalistinen uskonnollisuus ja rationalistinen kristillinen apologia operoivat kaikki yhteisen kehyksen, maailman käsitettävyyden, ontologisen syväperustan oletuksen ja tajunnan koherenssin oletuksen kanssa. Monet uskontofilosofian nimet kuten Alvin Plantinga ja Richard Swinburne kiipeilevät saman liukkaan vuoren rinnettä, johon meillä kellään ei ole kynsiä tarttua. Teologinen epistemologia ponnistelee sanoituksissaan. Ilmari Karimiehen muotoilua lainaten ”Jumala tietämisen kohteena ei ole tyhjennettävissä propositioihin”. Kuitenkin tätä seuraa lista syvähenkisiä propositioita: ”Jumala on moneuden ylittävä ja yhdistävä ykseys. Yksittäisten propositioiden totuusehdot ovat varsinaisesti Jumalassa. Jumala itse ei ole propositionaalinen tosiasia eikä häntä voida jakaa sellaisiin, koska hän on ne yhdistävä ykseys, ihmisen ymmärryksen kapasiteetin yläpuolella ja itse tietämisen prinsiippi”. Hohhoijaa, kaunista runokieltä mutta kertoo lähinnä, että julistajalla on annettuna lähtökohtana vahva intuitiivinen jumala-viitekehys. Ikioma puhuva palava pensas.

Tietämisen lipsuvaa alustaa ja totuuden mahdottomuutta ovat pohtineet Vanhan testamentin kirjoittajat, Platon, Filon Alexandrialainen, idän kirkon mystikot ja Mestari Eckhart. Anselm Canterburylaisen ja Tuomas Akvinolaisen mahtipontiset todistelut ovat sympaattisen surkuhupaisia. Uudempaa polvea edustavat Immanuel Kant ja Friedrich Nietzsche. Viittaan artikkeliin, josta opin mielestäni jotain tärkeää Kantista. Sami Pihlström artikkelissaan ”Kant ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus” (Kanava 1/2020) toteaa  ”filosofian klassikkojen kehityskelpoisista ajatuksista voidaan oppia jotakin myös heidän kestämättömät kantansa sivuuttaen”. Tätä voi soveltaa Kantiin ja myös Nietzscheen, varmaan myös uskonnon ja ontologian nykyfilosofeihin. Olen allerginen yrityksille kyhätä rationaalista todistelua asioista, joiden edessä voimme vain ihmetellä, hiljentyä, mykistyä. Joistakin jumalatodistuksista on sanottu: ”niin voimakas argumentti, että se todistaa itse itsensä”. Haluaisin kiusata sanojaa paroni Münchhausenin kuuluisalla aikomuksella nostaa itse itsensä suosta saappaan remmeistä pidellen.

Olisin halukas näkemään Nietzschessä arvokasta sisältöä ohi sen tuomion, jonka hän on saanut väitettynä anti-apologian ellei jopa ateismin guruna. Arvelen että tuosta hulluuteen päätyneestä traagisesta ajattelijasta olisi paljon opittavaa. Olisiko niin, että Nietzsche tajusi aikakautensa ajan hengen, teologisen filosofian ja filosofisen teologian virtaukset ja maailman probleeman järkyttävän koon ja syvyyden ja yritti raivoisasti työntää ylisuurta kiveä kohti ymmärryksen vuoren huippua. Ei ehkä myöntänyt olevansa ratkomassa ongelmaa, johon ihmisellä ei voikaan olla ratkaisua, peliä, jota ei voi voittaa. Kuitenkin hänen angstiset, vaillinaiset ja keskeneräiset pohdintansa olivat mahdollisesti syvällisintä, mitä oli sanottu filosofisen debatin foorumeilla 1800-luvun mittaan.

Seuraavassa pohdintaa rationaalisuuden rajoituksista: Ihmisen tietämisen ja kokemisen kokonaisuus, kognitio-systeemi (havaitseminen, aistiminen, tunnistaminen, nimeäminen, ajattelu, päättely, muistaminen, arvaaminen, olettaminen, hypoteesien hahmotus, väittäminen, epäileminen, vakuuttuminen) on tajuisessa mielessämme hyrräävä prosessi, jonka kokonainen ymmärtäminen tuskin avautuu koskaan. Skientistinen materialismi on kai salaa hellinyt ajatusta älylaite/robotti-metaforasta jossa mekanistiset selitykset joskus avaisivat tajunnan piirikaavion. Minä arvelen, että olemme lopullisesti ratkeamattoman mysteerin, olevaisen syvyyden eli ”kolmannen horisontin” äärellä. Jopa ”tajunnnan kvantroniikka” voi jossain määrin avautua, mutta sekin vain vie mysteerin syvemmälle. Vuonna 2003 julkaistu kirjani Enkelitikkaat sisälsi kritiikkiä tuolloin näkyviin nousseen uusateismin kellokkaita kohtaan. Liitän mukaan otteen yhdestä luvusta.  Pentium-tarina on yritykseni havainnollistaa tietokykymme periaatteellista rajoittuneisuutta.

Roska prosessorissa

Muutamia vuosia sitten tietokonealaa kohahdutti uutinen huomattavan tietokoneiden komponenttivalmistajan tuotantolinjaan pujahtaneesta virheestä. Ns. pentium-luokan prosessorin “aivoista” löytyi virheellinen rakenne, pienen pieni looginen harhatoiminta, joka vaikutti reaaliluvuilla tehtäviin laskutoimituksiin. Vian seurauksena oli jossain kymmenennen desimaalin tienoilla ilmenevä laskuvirhe. Tämän vian aiheuttanut haitallinen mutaatio sijaitsi sarjatuotannon ohjeistuksessa, joten virhe monistui automaattisesti koko laitesukupolveen. Tuo piikiekolle piirretty nerokkuuden tiivistymä oli siten syntymävikanaan tuomittu laskemaan väärin, se prosessoi tietoja harhaisesti toimivan logiikan mukaan.

Anturien ehdoilla

Tämä pikku tapaus voi toimia havainnollistuksena ihmisen tietokykyjen rajoja koskevalle pohdiskelulle. Ihminen on informaatiota prosessoiva “laite” – muutamia kertalukuja Pentiumia mutkikkaampi. Syötteinään tuo laite saa ulkomaailmasta tietoja noin kymmenen erilaisen anturijärjestelmän avulla. Ihmisen aistinelimet ovat signaaleja vastaanottavia, muuntavia, suodattavia ja siirtäviä elektrokemiallisia instrumentteja, joiden toiminta nojaa luonnon lakeihin, aineen ja energian molekyylitasoisten liikahdusten logiikkaan. Aistinelimet ovat erikoistuneet reagoimaan tietyn ilmiökaistan tapahtumiin, toiset aistinsolut valoon, toiset lämpöön, elektromagneettisen värähtelyn eri taajuuksiin, toiset solut tai soluryhmät aistivat liikkeen, kiihtyvyyden. Eräät solut huomaavat paineen muutokset, toiset tunnistavat kosketuksiin tulevien molekyylien rakenteita. Koko järjestelmä on lisäksi viritetty taidokkaasti aistimaan ajalliset muutokset, aistimussignaalien siirtymät, eri signaalien väliset yhteydet, korrelaatiot, kestot ja signaaleissa tunnistettavat rakenteet.

Hienoa, taidokasta, mutta yhtä kaikki kyseessä on “vain” äärellisen monen samanaikaisen signaalin rekisteröinti ja niistä muodostuvan informaatiomassan käsittely. Tämä prosessi tapahtuu ihmisen piirilevylle piirrettyjen nuottien mukaan, tajunnassa tapahtuva informaation prosessointi, ajattelu, havaitseminen, looginen päättely ja teorian muodostus noudattavat aivoihin ja kognitiiviseen järjestelmään ohjelmoitua logiikkaa. Tajunta on siis sen omien lakien vanki. Entäpä jos prosessorissamme onkin jokin puute? Entäpä jos tämä järjestelmä ei olekaan täydellinen, maailman todellisuuden kaikki oleelliset puolet tavoittava havaitsija. Mitä jos meiltä puuttuu jokin aistimisen kaista?

On melko vaivatonta kuvitella tällaista rajoittuneisuutta siirtämällä ajatus arkipäivään. Miten syntymästään sokea ihminen aistii maailman värit, muodot, liikkeen? On selvää, että tällaisen olennon tajuntakokemus on oleellisella tavalla vajaa. Kuvitelkaamme, että kaikki maailman asukit yhtäkkiä sokeutuisivat, näköaisti poistuisi maapallolta. Tämä tilanne olisi periaatteessa mahdollinen. Entäpä jos näköaistin sijasta meiltä puuttuu jokin muu, ihmiskunnan ja koko biosysteemin historian ajalta tuntematon reaktiomekanismi? Mitä jos se tiedonkäsittelyn looginen laitteisto, joka yrittää hahmottaa maailmasta järkeenkäypää teoriaa, sisältää Pentium-tarinan kaltaisen kätketyn sokean pisteen?

Tajunnan ulkopuoli?

Tuttu tarina Arkhimedeksesta sopii tähän paikkaan. Arkhimedes lupasi vääntää maan radaltaan, jos annamme hänelle tukevan “tarkastelukulman”, kiintopisteen maan ulkopuolelta. Tällainen ulkopuolinen neutraali tarkastelukulma oman tietomme, järkemme, logiikkamme, maailmaa koskevan ymmärrysjärjestelmämme arviointiin meiltä puuttuu. Emme voi astua oman tajuntalogiikkamme ulkopuolelle.

Analogia Kurt Gödelin kuuluisaan epätäydellisyyslauseeseen lienee paikallaan. Maineikkaan loogikon syvällistä teoreemaa löysästi mukaellen kielen totuusjärjestelmä ei pysty itse todistamaan omaa toimivuuttaan ja riittävyyttään. Tarvitaan rikkaampi ja voimakkaampi käsitejärjestelmä ja teoria, jonka suhteen tuon sisemmän osittaisen järjestelmän toimivuus ja oikeellisuus voidaan punnita. Tämä absoluuttisen argumentaatioperustan, loogisen koordinaatiston puuttuminen on ihmisen sekä ontologian että tiedon problematiikan ikuinen haaste. Meidän hallussamme ei ole keinoa lausua maailmasta lopullisia tosia väitteitä. Me emme voi vakuuttautua omien kysymyksiemme mielekkyydestä, vastauksien laadusta emmekä perusteluiden oikeellisuudesta. Olemme Platonin luolavertauksen kaltaisia olentoja, jotka on suljettu luolaan, omaan olemassaolomme, tajunnan polkujen ja meihin rakennettujen ajatusrakenteiden sokkeloon, selin peritodellisuuden valolähteeseen nähden. Aistiemme vastaanottamat kuvat ovat muinaisen kideradion tuhruisen signaalin kaltaista heijastumaa todellisuuden tilojen muutoksista.

Joka kerta, kun käynnistämme pääkoppamme pienen hyrrän, suoritamme pikku ajatuksen, teemme havainnon tai tulostamme johtopäätöksen, me olemme tämän suhteellisuuden lain alaisia, toimimme valmistajan toimittaman käyttöjärjestelmän määräämän logiikan tahdittamana ja sen luoman liikkumavaran puitteissa.

Kapselin vangit

Tämä ajatus voi tarjota perustelut sille, että kielletään spekulointi Arkhimedeen pisteestä, koska kerran se on tuomittu olemaan hyödytöntä. Toisaalta tämä havainto voi myös tarjota lähtökohdan pohtia ihmisen kosmista probleemaa ja hiljentyä kunnioittamaan tämän ikuisesti vastaamattoman kysymyksen arvoitusta. Joka tapauksessa tämä probleema jo olemassaolollaan tuntuisi viittaavan tiettyyn nöyryyden kutsuun, maltillisuuteen ja sovinnonhaluun kaikkien kärjekkäiden tietoa, tiedettä, uskoa ja totuutta koskevien väittämien kesken.

Elämme tiedon hauraalla reunalla. Itsetajuisen materian möhkäleinä me olemme tuomitut ikuisesti kummeksumaan maailman, aineen, olemassaolon arvoitusta. Tässä pyrinnössä olemme, ei vain nahkakapselin vankeja, vaan myös ihmisen elektrobiokemiallisen kognitiojärjestelmän vankeja. Kaikesta luovuuden ja hengenlennon liikkumatilasta huolimatta ajatuksen kulku on sidottua sen omiin liikelakeihin. Tietomme ja ajatuksemme maailmasta ovat omaan suhteellisuuteensa liukenevia houreita, niin tämäkin. Ajatus tutkii ajatusta, logiikan silmä katsoo itseään, harhaan laskeva prosessori tarkistaa omia laskujaan.

Henki, maan tomu ja keinotajunta?

Vuosina 1997–1998 ilmestyi Suomessa neljä rohkeata ja omavaloista kirjaa, joissa kurkotetaan materian, tiedon ja tajunnan arvoituksen ytimeen. Kirjat saivat aikaan intoutunutta ja laadukasta keskustelua eri foorumeilla. Kaksi kirjoista kohahdutti näkyvästi julkisuutta niiden ympärille syntyneen debatin vuoksi. Yksi kohosi Finlandia-palkintokorokkeelle. Tämä teokset olivat:

Antti Veikko Perheentupa: Salaperäinen minuus, Atena 1997.

Lauri Rauhala: Ihmisen ainutlaatuisuus, Yliopistopaino 1998.

Jyri Puhakainen: Persoonan kieltäjät, Like 1998.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla, WSOY 1998.

Kaikissa käsitellään ihmisen mielen, subjektin ja tiedon olemusta, otetaan kantaa ihmisen tietoisuuteen ja tajuntaan filosofisena kysymyksenä. Kirjat virittävät eteemme vahvasti ladatun, hienovaraisen, syvällisen kysymyksen. Keskustelun maailmaa koskevan tiedon, ihmisen ja ihmisyyden itseymmärryksen ikivanhan teeman ympäriltä. Vanhat kysymykset kuuluvat: onko maailma pelkästään materian ja energiakenttien väreilyä? Onko tajunta ja henki ilmiö, joka on katsottava materiasta erilliseksi? Onko tajuntakin vain alkeishiukkasten tanssia? Onko persoona, sielu, henki fysiikan sisältä käsin selittyvä olevaisuuden osa? Mitä tarkoittavat sanat sielu, minä tai minuus?

Henkisyyden puolustajat

Fysikalismin ja materialistisen eetoksen kritiikki lähtee syvästä intuitiivisesta kokemuksesta, jonka mukaan maailman koko todellisuus ei ole palautettavissa materian ilmiöihin. Aineen lisäksi maailmassa on jotakin olennaisesti muuta, ilmiö, johon viittaamme sanoilla minä, sielu, henki, tajunta, persoonallinen vapaa tahto. Johdonmukaisen fysikalismin mukaan fysiikalla ei ole “ulkopuolta”. Sellaisesta puhuminen on metafyysistä spekulointia, hörhöilyä. Tämä jännite on yhtä vanha kuin ihmisen filosofinen pohdinta omasta paikastaan maailmankaikkeudessa, yksi ihmisen kulttuurin alkuteemoja.

Oman relatiivisuutensa tunnustaminen hiljentää tuomitsemisen äänenpainoja. Se arroganssi, joka fysikalismin äkkijyrkimpään tunnustukseen ilmaantuu – kenties vastoin sen lausujien pohjimmaisia tarkoituksia – aiheuttaa näppylöitä ja provosoi henkisyyden arvojen vaalijoita. Tämä debatti on ollut käynnissä vuosisadat. Nykytieteen kehitys on tuonut tähän keskusteluun paljon ajankohtaista väriä, jopa uutta sisältöä.

 

Artikkelikuvassa Domenico Fettin maalaus Mietteliäs Arkhimedes vuodelta 1620. Kuva: Wikipedia.


Kirjoittaja

Matti Heiliö on filosofian tohtori ja dosentti Lahdesta.


'Ratkaisematon paini syvyyden reunalla' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 19.7.2021 @ 13.44 Ilmari Karimies

    Kommentoin kahta aihekokonaisuutta. Ensin kommentistani Tarkin artikkeliin. Heiliö ja kuvaa sitä runokieleksi, jonka taustalla olisi vahva intuitiivinen jumala-viitekehys. Kyse on kuitenkin standardeista filosofisen ja kristillisen teismin näkemyksistä. On hankalaa tasapainotella sen välillä, kun kaikki pitäisi ilmeisesti nootittaa, ja kuitenkin pitää ilmaisu kompaktina. Puretaan kommenttini osiinsa:

    1. ”Jumala on moneuden ylittävä ja yhdistävä ykseys.” Tämä on itse Jumala-käsitteestä (ensimmäinen syy, itseoleva, siten jakamaton ja osaton) klassien teismissä seuraava käsitys Jumalan yksinkertaisuudesta (divine simplicity). Filosofia ja myöhemin teologia on alkaen keski- ja uusplatonismista käynyt keskustelua siitä, mitä seurauksia Jumalan absoluuttisella yksinkertaisuudella on Jumalan ymmärtämiselle ja miten se ymmärretään.

    Kristilliset ja monet platoniset mallit katsovat, että ideat eli käsitteet (jotka ovat luomistyön eksemplaareja) ovat Jumalassa eli Jumala on niiden moneuden yhdistävä ykseys. Ihminen voi ymmärtää yksittäisiä ideoita, muttei niiden ykseyttä, siten Jumala ykseytenä jää ihmisen käsityskyvyn yläpuolelle. Tämä on omaksuttu kristillisen teologian standardimalliksi.

    2. ”Yksittäisten propositioiden totuusehdot ovat varsinaisesti Jumalassa.” Tämä viittaa Jumalan kaikkitietävyyteen. Augustinus ja hänen jälkeisensä teologia erottaa aamu- ja iltatiedon; asioiden tilan näkemisen luomakunnassa ja niiden ’näkemisen ’Jumalan tiedossa’. Koska Jumala on kaikkitietävä, on Jumalan tieto asioista varmepaa kuin empiirinen tieto. Lisäksi Jumalan kaikkitietävyys kattaa kaiken ajan. Jumala ei vain tiedä, miten asiat ovat nyt, vaan miten ne ovat kussakin ajanhetkessä. Tämä on puhdasta filosfista teismiä. Se on tietenkin sinänsä äärimmäisen abstraktia, mutta puhuttaessa propositioiden filosofisista totuusehdoista ja siitä, millä tavalla ne viittaavat todellisuuteen Jumalan tieto on merkitysteoriana niiden totuuden absoluuttinen verifikaatio ja tae.

    3. ”Jumala itse ei ole propositionaalinen tosiasia eikä häntä voida jakaa sellaisiin, koska hän on ne yhdistävä ykseys, ihmisen ymmärryksen kapasiteetin yläpuolella ja itse tietämisen prinsiippi.” Tässä yhdistyvät edelliset, ja lisäksi näillä käsityksillä on muita sapekteja.

    Kapasiteetti viittaa sekä diskursiivisen ajattelun soveltumattomuuteen Jumalaan että teistiseen käsitykseen Jumalan äärettömyydestä. Äärettömyys on myös klassisen filosofisen näkemyksen mukaan ääretöntä potentiaa (tässä: ei mahdollisuutta, vaan kykyä). Jumala voi saattaa infiniittisen määrän mahdollisuuksia tulevaksi; ihminen ei voi ajatella tässäkään mielessä aktuaalisesti Jumalan äärettömyyttä.

    Tietämisen prinsiippi viittaa edellä mainitsemiini totuusehtoihin, mutta lisäksi tietämisen prosessiin, jossa kaikkien klassisten tietoteorioiden mukaan Jumala vaikuttaa usein eri tavoin. Jumala on tietämisen prinsiippi ensimmäisenä tietäjänä, jota ihmisen tietokyky heijastaa, luomakunnan tiedettävyyden syy sen luojana, joka on luonut sen tiedettäväksi, tietämisen kriteereiden (käsitteiden) lähde, tietämisprosessiin vaikuttava (kaikki illuminaatioteoriat) ja juuri tuo tiedon varsinainen kriteeri ja totuusehto. Ihminen siis tietää Jumalan vuoksi (ensimmäinen syy), Jumalan avulla (vaikuttava syy) ja kaikki tieto ja tietäminen viittaa Jumalaan (finaalinen syy). Tämä ehkä kuulostaa runoudelta, mutta on filosofiaa. (Ja siksi, sivumennen sanoen, Tarkin jutut ovat niin käsittämättömiä, koska klassisessa teologiassa Jumala on punottu niin syvästi tietämisprosessiin ettei tietämistä voi edes tarkastella hänestä irrallisena. Jokainen klassisen teologian yleinen tietoteoria on samalla teologinen tietoteoria). Toki varsinkin tietäminen on klassisessa filosofiassa aihe, josta puhutaan varsin ylistävään, miltei runolliseen ja lähes poikkeuksetta teologiseen sävyyn. Joka haluaa, voi lukea esim. Aristoteleen De Anima -teoksen kuvauksen intellektistä (ymmärryksestä).

    Muuten minua harmittaa, ettei Matti nostanut kirjoituksessaan esille kvalioiden eli kokemuksellisten tietoisuustilojen ongelmaa; niiden ja fysikaalisten tilojen välillä olevaa selitysaukkoa. Nähdäkseni minkäänlaista selitysmekanismia sille, kuinka kokemus nousisi fysikaalisista tiloista ei voida antaa; voidaan vain viitata korrelaatioon. Jokainen ratkaisuehdotus (tiedollisten tilojen eliminointi, emergenssi, dualismi) jää vain olettamukseksi. Siksi hengentieteillä, jotka ottavat lähtökohdakseebn kokemuksen ja sen selittämisen, ei ole mitään hävettävää fysikaalisten tieteiden edessä, ja siksi klassisen teologian lähestymistavat ovat pääasiassa valideja, vaikka tarvitsevat keskusteluyhteyttä muiden tieteenalojen kanssa.

    Vastaa

    • 19.7.2021 @ 20.07 Tapio Tuomaala

      Ilmari Karimies ”klassisen teologian lähestymistavat ovat pääasiassa valideja”

      Lauseessa on ongelman ydin. Sisäpiiri on vuosisataisessa konsensuksessaan päättänyt, mikä on voimassaoleva totuus. Homma vain ei toimi niin, ainakaan tieteessä. Teologiassa kaikki on mahdollista, kun logiikka nousee omista lähtökohdista, joita kuorrutetaan Raamatulla.

      Kun Karimies nosti esiin Augustinuksen, niin hän on kuorrutuksesta esimerkki perisyntiopillaan. Raamattu ei perisyntiä tue, mutta kirkon Raamatun käännökset sopivasti tukevat, koska niissä on manipuloitu alkutekstien sanamerkityksiä perisyntiopin mukaisesti. Tästä esimerkkinä Ps.51.

      -38 käännös: ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt.”

      -92 käännös: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.”

      Käännös Septuagintasta: ”Katso, minä olen laittomuudessa (anomia) syntynyt ja äitini on minut harhaan menossa (hamartia) tehnyt.”

      Juutalaiset rabbit tietävät edelleen, että Daavid oli lehtolapsi, joka syntyi Iisain vaimon aviorikoksesta, laittomuudessa, Mooseksen lakia rikkoen. Olen sitä mieltä, että Iisai hairahtui. Nainen on sopivampi syntiuhri ja niin on ollut Aadamista alkaen.

      Vastaa

    • 23.7.2021 @ 21.39 Matti Heiliö

      Kristikuntaa jakava lienee vuosituhansia vanha kysymys on, mitä ihminen voi tietää ja sanoa Jumalasta. Kutsun positivistiseksi uskonnoksi suuntausta, joka katsoo Jumalan ilmoittaneen itsensä ihmiskunnalle niin, että siitä voidaan väitellä ja muotoilla propositioita. Tätä haastava suunta kunnioittaa jumaluutta mysteerinä, joka on sanojen ja ymmärryksen tavoittamattomissa. Jälkimmäistä on keskiajan mystiikassa, Idän kirkon perinteessä ja lukemattomien pohtijoiden opetuksissa, kuten Filon Alexandrialainen ja Mestari Eckhart. Juutalaisuuden syvä perinne on kunnioittanut jumaluuden mysteeriä ja ei-kuvattavuutta. (Jumala sanoi Moosekselle: »Minä olen se, joka olen”). Voi kysyä, eikö mahtipontinen propositioiksi taottu epistemologia, jumalatiedon sanoitus ole ensimmäisen käskyn halventamista? Apofaattisen teologian kaltainen ajattelu on moite ja pilkkasana siellä, missä varjellaan Raamatun sanallista totuutta, propositionaalista luonnetta ja fundamentalistista lukutapaa.
      Ilmari Karimiehen kommentissa sanotaan olennaisesti: Jumala ei ole propositionaalinen tosiasia eikä sovellu diskursiiviseen ajatteluun. Kuitenkin teksti sisältää (kaiketi) systemaattisen teologian filosofiassa muotoiltua sofistikoitua jumala-tietoa, siis propositioita siitä, mitä Jumala on ja mitä hänestä voidaan sanoa tai väittää. Kuten seuraavat:
      ”…ensimmäinen syy, itseoleva, siten jakamaton. Käsitteet, luomistyön exemplaarit, ovat Jumalassa eli Jumala on niiden moneuden yhdistävä ykseys. Yksittäisten propositioiden totuusehdot ovat varsinaisesti Jumalassa. Jumala on tietämisen prinsiippi ensimmäisenä tietäjänä, jota ihmisen tietokyky heijastaa, luomakunnan tiedettävyyden syy sen luojana, joka on luonut sen tiedettäväksi, tietämisen kriteereiden (käsitteiden) lähde, tietämisprosessiin vaikuttava, tiedon varsinainen kriteeri ja totuusehto”.
      Filosofiaa on sanottu käsiterunoudeksi. Teologinen filosofia on mielestäni juurikin sitä. Kieli poskessa ehdottaisin kunnioitettavan seuraavaa 2Moos20:4 mukaelmaa: Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan aineellista, kirjallista, digitaalista tai käsitteellistä jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, filosofian kielipeleissä, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla.

      Rauhoittukaamme hiljentyneenä maailman mysteerin edessä, ohjenuorana Jeesuksen opetukset lähimmäisyydestä, toinen toisemme kunnioittamisesta, suvaitsevuudesta ja armeliaisuudesta.
      Niin muuten, kvalioista keskustelen mielelläni erillisenä aiheena. Kiinnostava kysymys, sivuaa ikuista tietoisuuden ongelmaa.

      Vastaa

  2. 19.7.2021 @ 18.02 Tapio Tuomaala

    Mahtava teksti. Poimin siitä kohdan, joka liittyy Tarkin ja Kärkkäisen puheenvuoroihin: ”Minä arvelen, että olemme lopullisesti ratkeamattoman mysteerin, olevaisen syvyyden eli ”kolmannen horisontin” äärellä.”

    Paavali ymmärsi hyvin rajansa ja tiesi, ettei voi tietää, niin kuin tietää tulee ja että tieto itsessään on kuollutta, kuin tietokoneen muisti. ”Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!” Ennen lausetta hän kirjoitti jotain, mitä kristilliset oppineet eivät huomioideni mukaan ole käyneet lävitse. Lause kumoaa kristillisen teologian perusoppeja, alkaen pelastusopista: ”Jumala on sulkenut KAIKKI tottelemattomuuteen, että hän KAIKKIA armahtaisi.” Kyse ei ole satunnaisesta heitosta, vaan teema toistuu eri muodoissaan, kuten: ”…niinkuin KAIKKI kuolevat Aadamissa, niin myös KAIKKI tehdään eläviksi Kristuksessa.”

    Jotta päästäisiin teologisesti eteenpäin, niin voisivatko Karimies, Tarkki ja Kärkkäinen kommentoida sekä universaalia tottelemattomuutta että universaalia ”pelastusoppia”. Vain hankalat kysymykset voivat avata polkuja, jotka ovat kasvaneet umpeen apostoleiden ajoista lähtien.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.