Rapito.

Rapito – kidnapattu Jumalan määräyksestä

Espoo Cinén elokuvafestivaalien päätöselokuvaksi oli valikoitunut historiallinen ja tositapahtumiin perustuva italialainen Marco Bellocchion ohjaama Rapito. Rapito tarkoittaa kidnapattua. Elokuvan maailmanensi-ilta oli Cannesissa 23. toukokuuta, jonka jälkeen sitä on esitetty elokuvateattereissa Italiassa. Hienoa, että tämä monilla palkinnoilla palkittu elokuva saatiin myös Espooseen meidän suomalaisten nähtäväksi.

Rapiton tarina perustuu tositapahtumiin. Se kertoo 1851 syntyneen Edgardo Mortaran kohtalosta. Elokuvan tapahtumien aikaan 1850-luvun Italia oli vielä hajallaan koostuen pienistä valtioista. Yksi niistä oli Kirkkovaltio, joka ulottui tuolloin Roomasta aina itäiselle Adrianmerelle asti. Myös Edgardon synnyinkaupunki Bologna oli osa Kirkkovaltiota, jota tuolloin hallitsi paavi Pius IX.

Edgardo oli runsaslukuisen juutalaisperheen poika, ei esikoinen eikä kuopus. Hän ehti elää kuusi vuotta ainakin elokuvan mukaan onnellista lapsuutta perheessään, kunnes eräänä iltana oveen koputettiin. Ovella olivat poliisit ja Kirkkovaltion virkamies. Heille oli tullut tieto, että juutalaisen perheen lapsi Edgardo oli saanut lapsena kristillisen hätäkasteen Mortaran perheen apulaiselta. Kirkkovaltion määräysten mukaan kristitty lapsi ei voi olla juutalaisten kasvattama, ja näin ollen virkamiehen ja poliisien tehtävä on viedä lapsi vanhemmiltaan. Elokuva alkaa vauhdikkaasti, sillä vanhempien pelko, tuska ja raivo tätä sydämetöntä määräystä vastaan välitetään hyvin katsojille.

Edgardo viedään Kirkkovaltion kasvatettavaksi Roomaan paavin palatsin yhteydessä olevaan sisäoppilaitokseen. Pius IX osoittaa kiinnostustaan erityisesti juuri Edgardolle monien, ehkä saman kaltaisen kohtalon kokeneiden poikien joukossa. Isä, Salomone ’Momolo’ Mortara, roolissa Fausto Russo Alesi, ei suostu nielemään päätöstä hiljaisesti, vaan taistelee sitä vastaan ja tekee asiasta julkisen. Lehdistö kiinnostuu ja asia leviää kansainvälisesti muun muassa Ranskaan ja Amerikkaan. Yhdysvalloissa Edgardon tapaus nostatti jopa mielenosoituksia katolista kirkkoa kohtaan.

Elokuvassa juutalainen rabbi paheksuu Edgardon isän toimeliaisuutta. Hän arvaa, että paavin päätä ei enää käännetä paavia paheksuvien kirjoitusten jälkeen. Rabbi yrittää elokuvassa itse seurueineen lähestyä paavia kunnioittaen asian puitteissa ja pääseekin tämän kenkää suutelemaan. Mutta Kirkkovaltion ja paavin kanta on horjumaton. Katolisen uskon näkökannalta Edgardo on ’pelastettu’ juutalaiselta perheeltään, ja hänet palautetaan vain, jos nämä kääntyvät kristityiksi. Kuitenkin Mortaran perheen jäsenet ovat hartaita juutalaisia, ja uskonto on syvällä arvoissa.

Edgardo ei siis ole ainoa lapsi paavin palatsissa. Kirkkovaltion sisäoppilaitoksessa on muitakin poikia oppilaina. Kun Edgardo kysyy kokeneemmalta pojalta, milloin hän pääsee kotiin, hän saa kuulla, että mitä kiltimpi ja oppivaisempi olet, sen nopeammin pääset. Näin Edgardo siis yrittää tulla hyväksytyksi kilttinä ja oppivaisena, jotta pääsisi kotiin. Hän on luvannut äidilleen lausua juutalaisen rukouksen (Shema Yisrael) joka ilta, mitä tapaa hän ylläpitää salaa ainakin alkuun. Mutta sen ohella hän tunnollisesti opettelee kristittyjä oppeja ja jumalanpalveluksen rituaaleja sekä pyrkii käyttäytymään kuten hänelle neuvotaan.

Kun isä pääsee Edgardoa tapaamaan, isä ja poika käyvät asiallisen keskustelun ja tunteita ei näytetä. Edgardo onnistuu isän läsnä ollessa käyttäytymään juuri kuten opettaja oli häntä neuvonut. Isä ei myöskään halua pahoittaa poikansa mieltä kertomalla omasta ja äidin tuskasta. Isä aistii kuitenkin poikansa pelon, tämä ei ole oma itsensä. Kun äiti vaatii myös päästä poikaansa tapaamaan, syntyy yksi, ainakin minulle, elokuvan tunteita raastavimmista kohtauksista. Äitiä, Marianna Mortaraa, esittää Barbara Ronchi, joka palkittiin Cannesissa roolistaan naispääosan esittäjänä. Molemmat vanhemmat ovat sydäntä särkevän loisteliaita kärsivän vanhemman roolissaan.

Varsinainen löytö on lapsinäyttelijä Enea Sala, joka esittää Edgardoa lapsena. Pienet kasvojen hienoiset värähdykset ovat taitavaa sanatonta näyttelemistä ympäristöään tarkkailevana, kilttinä ja arkana lapsena. Mutta Enea Sala osaa päästää myös tunteet valloilleen, kun Edgardon itsehillintä pettää hänen viimein kohdatessaan äitinsä. Helsingin Sanomat kirjoitti, että Steven Spelberg on aiemmin myös suunnitellut tekevänsä aiheesta elokuvan, mutta hyvän lapsinäyttelijän löytö ei onnistunut ja hän luopui aikeestaan (HS 26.8.2023). Nyt rooliin on tehty todella loistava löytö. Marco Bellocchion kertoman mukaan Enea Sala ei ole kristitty eikä juutalainen, hän ei ole koskaan käynyt edes kirkossa. Hän osaa loistavasti heittäytyä Edgardon sisäiseen tunnelmaan ristiriitaisten tapahtumien keskellä. Teini-ikäisen Edgardon roolissa esiintyy Leonardo Maltese. En näe hänen kasvoissaan samanlaista elävyyttä kuin lapsi-Edgardon kasvoissa. Näinhän voisi olla myös tosielämässä, ehkä ohjaaja on juuri tämän pyrkinyt näyttämään. Näin raa’asti äidiltänsä riistetyssä pojassa on luultavasti jo kuollut jotain henkisesti. Näin itse sen tulkitsin.

Samaan aikaan, kun Edgardolle opetetaan kristillisiä oppeja, isä Mortara taistelee vanhemman oikeuksien puolesta. Äiti taas on vaipunut masentuneena sänkyyn. Isän taistelut eivät tuota perheen kannalta tulosta. Hän yrittää itse järjestää poikansa kidnappauksen, mutta se epäonnistuu. Ja vaikka asian käsittely etenee oikeuteen asti, kun Bologna vuonna 1860 on jo vapautunut Kirkkovaltiosta, ei Edgardo palaudu vanhemmilleen. Vaikka oikeudenkäynnissä kaikki todistajat ovat selkeästi vanhempien kannalla, osaa Kirkkovaltion puolustusasianajaja osoittaa tapahtuman laillisuuden, eikä Edgardon huostaan ottamisen toimeenpannutta Isä Felettiä tuomita väärästä toiminnasta. Myös palvelijana toiminut Anna Morisi on toiminut oman uskonsa mukaan pyrkien pelastamaan kuumeisen pojan pelätessään tämän kuollessaan joutuvan katolisen uskon mukaiseen välitilaan, limboon, eikä taivaaseen.

Taistelussaan paavin ja Kirkkovaltion valtaa vastaan Edgardon isä osuu juuri historialliseen hetkeen, jolloin Pius IX on tiukassa poliittisessa puristuksessa Kirkkovaltion vallasta Italian mantereella. Pius IX ei helly vanhempien vaatimuksiin, vaan aiemmin vapaamielisenä pidetty paavi muuttuu paineiden keskellä entistä kontrolloivammaksi ja vallanhaluisemmaksi. Paavin roolissa nähdään Paolo Pierobon, joka myös palkittiin roolistaan Cannesissa. Pius IX ottaa henkilökohtaisesti juuri Edgardon kasvatuksen tärkeäksi tehtäväkseen, kuten elokuva sen näyttää. Edgardo saa varmuuden vuoksi toisenkin kasteen, jotta hänen luovuttamisensa vanhemmilleen olisi varmasti mahdotonta.

Elokuvan on käsikirjoittanut Marco Bellocchio yhdessä Susanna Nicchiarellin kanssa. Myös käsikirjoitus palkittiin Cannesissa. Se perustuu löyhästi italialaisen Daniele Scalisen kirjaan Il caso Mortara. Marco Bellocchio kertoo perehtyneensä myös yhdysvaltalaisen antropologin ja historioitsijan David I. Kertzerin kirjaan Edgardo Mortaran tapauksesta. Kertzerin näkemys on, että Edgardon isän aktiivisuus ja tapauksen tuoma julkisuus oli edesauttamassa Kirkkovaltion kaatumista. Paavin vastustajat, intellektuellit Euroopasssa ja Yhdysvalloissa saivat välineen paavin arvostelemiseen, eikä paavi itse omalla käytöksellään mitenkään parantanut tilannetta. Tapauksella oli siis suuret historialliset vaikutuksensa. Kun Italian kuningaskunnan armeija viimein saapui Roomaan 1870, loppui Kirkkovaltion ja paavin vallan yli tuhatvuotinen historia. Pius IX kieltäytyi hyväksymästä tapahtumia, hän vetäytyi Vatikaaniin ja julistautui sen ”vangiksi”.

Edgardon isoveli oli tällöin liittynyt Italian kuningaskunnan armeijaan, ja elokuvan mukaan hän ryntäsi Roomassa Edgardon kouluun tullen häntä vapauttamaan viimein takaisin kotiin. Vuodet ja katolinen kasvatus olivat kuitenkin jo tehneet tehtävänsä ja Edgardo tuottaa veljelleen pettymyksen kertoessaan olevansa siellä mihin kuuluukin, katolinen kirkko on hänen kotinsa. Elokuva näyttää myös sen ristiriitaisuuden ja hämmennyksen, jota teini-ikäinen Edgardo mahdollisesti tai varmaankin tunsi sisällään. Kun Pius IX kuolee, Edgardo liittyy hetkellisesti paavia vastustaneiden mielenosoittajien tunnelmaan, mutta pelästyy omaa käytöstään ja pakenee.

Edgardon viimeinen tapaaminen äitinsä kanssa tämän kuolinvuoteella tuottaa myös pettymyksen, tai jopa järkytyksen, hänelle itselleen kuin myös äidilleen ja sisaruksilleen. Edgardo kiittää äitiään saatuaan tältä elämän ja haluaisi kiitoksena kastaa myös äitinsä kristityksi, jotta tämä pääsisi katolisen uskon mukaiseen iankaikkiseen elämään taivaaseen. Vaikka äiti on hetken ollut liikuttunut Edgardon tapaamisesta, hän järkyttyy selvästi rakkaan poikansa ehdotuksesta ja äiti Mortara kuolee lausuen selkeän voimakkaasti juutalaista Shema Yisrael-rukousta. Tämä tapahtuma johti Edgardon ja perheen lopulliseen välirikkoon. Isänsä kuolinvuoteelle Edgardo ei koskaan ollut tullutkaan. Hetki, missä Edgardo nojaa polviinsa perheensä eteisessä äitinsä kuoleman jälkeen, kuvaa mielestäni hyvin, miten kadoksissa hän on luultavimmin itsensä kanssa ollut saatuaan näin ristiriitaisen kasvatuksen. Elokuvan lopputekstit kertovat Edgardo Mortaran toimineen elämänsä aikana katolisena pappina. Hän kuoli vuonna 1940 Belgiassa luostarissa 88-vuotiaana.

Elokuva on kaunis, vaikka elokuvan tarina on raastavan surullinen ja herättää monessa katsojassa suuttumusta yhtä paljon tänään kuin tuolloin tapahtumien aikaan. Ohjaaja Marco Bellocchio on sanonut käyttäneensä ranskalaisen ja italialaisen 1800-luvun maalaustavan realistisia ja romanttisia vaikutteita kuvaustavassaan. Myös lavastus ja vaatetus pyrkivät samaan tunnelmaan ajalle ennen impressionismin syntyä. Varjojen ja lämpimien värien leikki piirtyy valkokankaalle. Elokuvassa liikutaan myös unen ja mielikuvituksen symboliikan maailmassa näyttäen sekä Edgardon kuin paavin unimaailmaa. Tällainen käsikirjoitus tuo synkkään historialliseen tositarinaan unenomaista tunnelmaa.

Marco Bellocchion arvellaan nyt yli 80-vuotiaana olevan parhaassa terässään ammatillisesti. Hänen lähimenneisyydessään ohjaamia elokuvia ovat mafiakuvaus Il Traditore sekä Aldo Moron kidnappauksesta kertova elokuva Esterno Notte. Näkemättä näitä aiempia elokuvia uskallan silti arvella vallankäytön kiinnostavan ohjaaja Bellocchiota, sillä sitähän Rapito selkeästi käsittelee. Uskonnolliset dogmat määräsivät Edgardo Mortaran kohtalon. Elokuvan jälkeen tehdyssä haastattelussa Bellocchio on painottanut kuitenkin, että elokuva ei ole hyökkäys katolista kirkkoa kohtaan. Tällaista ei voisi tapahtua tänään, kun katolista kirkkoa johtaa avarakatseinen paavi Franciscus.

Rapito herättää paljon pohdintaa uskonnon vallasta ja sen väärinkäytöstä. Elokuva kertoo myös ihmisen inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja yhdestä ihmiskohtalosta. Edgardo Mortaran tarina oli minulle tuttu jo aiemmin, mutta elokuva teki tarinasta elävämmän. Pohdin elokuvateatterista poistuessani, kuinka paljon elokuvakokemukseeni vaikutti se, että tunsin tarinan. Osasiko elokuva piirtää sitä suurta taustakuvaa, kuinka Edgardon tarina kertoo myös juutalaisten kohtelusta, paavin vallan murenemisesta ja koko Italian historian murroksesta, vai onko tämä edes elokuvan kannalta olennaista? Onko elokuvassa tärkeintä kuitenkin tämä traaginen perhetapahtuma ja ihmiskohtalo, joka välittyi vahvasti katsojalle. Italialaiset katsojat varmasti ymmärtävät taustalla olevan suuremman kuvan, mutta suomalaisille tai amerikkalaisille katsojille (elokuva esitetään syyskuussa New Yorkin filmifestivaaleilla) tämä laajempi historiallinen kuva voi jäädä vajaaksi. Se ei haittaa. Jokainen katsoja saa elokuvasta tunteita ja ajatuksia herättävän visuaalisesti kauniin kokemuksen.

Elokuva ei tällä tietoa ole tulossa teatterilevitykseen.


Pääsky Vyyryläinen.

Kirjoittaja

Pääsky Vyyryläinen on historiasta ja ihmistarinoista kiinnostunut teologian ja uskontotieteen opiskelija Helsingin yliopistossa. Elokuvat, kirjallisuus ja musiikki ovat hänen keinonsa saada elämään pehmeämpää perspektiiviä.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.