Kesällä rakkautta on kaikkialla. Pride-tapahtumassa, pastoreiden toimitustöissä ja kirkkovuoden teksteissä. Valo saa hormonit hyrräämään, Tinderit on viritetty kesärajauksille ja ilmassa leijailee punaisia sydämiä. (Vai ovatko ne vain vesipisaroita?) Miksipä siis ei rakkaus kukkisi Vartijan blogissa?
Meidän tarinamme alkoi varsinaisesti neljän vuoden takaa, vaikka olemme tunteneet toisemme pitkään. Lausuin ”tahdon” eräänä paastonaikana. Vähentämisen sijaan päätin antaa kirkolle mahdollisuuden. Kävin jumalanpalveluksessa joka viikonloppu. Otin omakseni koko paketin, enkä enää seurannut sitä etäältä kirjoista tai keskusteluista.
Alku ei ollut mikään salamarakastuminen. Vaikka olin ollut Jeesuksen ystävä jo kauan, turhaannuin minun ja kirkon yhteiseloon. Pastoreiden liturginen tanssi näytti jäykältä ja esittävältä temppelinpöytiä tempovan Jeesuksen sijaan. Puheet kirkoissa kuulostivat vaisuilta tulisia sanoja päästelevään Pelastajaan verrattuna. Minun raamattutietojeni mukaan Pyhä kirja ei missään määrää laulamaan tylsiä ja laahaavia virsiä palvontamusiikkina niin kuin kirkkoni kuulostaa ymmärtäneen.
Kirkon toimiminen muillakin areenoilla ontui silmiini. Oikeudenmukaisuuden asialla olevat riitelivät keskenään ja ulospäin puhuessaan keskittyivät sorvaamaan mahdollisimman vaisuja ja mitäänsanomattomia lausuntoja. Väärät ihmiset tekivät vääriä päätöksiä, vaikka minä kuinka äänestin vaaleissa. Ja jos hätää kärsivien auttamiseen olisi uhrattu sama aika kuin jumalanpalveluksen kehittämiseen, olisi maailma pelastettu.
Ruoho aidan takana näytti vihreämmältä. Tai oikeastaan ortodoksinaapureista puhuttaessa punaisen ja kullan kimaltavalta. Ja myös hurskaan ihmeelliseltä ihmeitätekevine ikoneineen tai kirkon pihassa töröttävine puutarhatonttuineen. Kauniisti ikääntyneen katolisen kirkon arvokas charmi ja hengellisyys puri joskus paljon syvemmältä kuin Lutherin perintö. Pyhimykset ja maallikoiden sitoutuminen valloitti.
Mutta minä olin vastannut ”tahdon”, eikä minulla ole tapana jättää leikkiä kesken. Vähitellen opin tuntemaan liturgian kaavan. Opin odottamaan lempikohtaani: ”Oi Jumalan Karitsa”. Seisten, katse alttarin krusifiksiin suunnattuna lauloin: ”Joka pois otat maailman synnin” ja ajattelin, minunkin, kaikkien.
Huomasin, että sain kaikenlaisista saarnoista jotain. Joskus se oli vapautta hiljaisuuteen, mutta usein saarna kommunikoi ajatusteni kanssa. Tai sitten sen tekivät tekstit tai virsien sanat, virsien, joista opin pitämään.
Löysin kirkostani monia hyviä oivalluksia, paljon vilpitöntä tahtoa kohdata tarvitsevat ihmiset ja rohkeutta sekä muuttaa suuntaa tarvittaessa että tehdä sitä hyvää, mitä kirkossa vanhastaan osataan. Ympäripyöreiden lausumien takana oli syvää, hiljaista viisautta, joka ei nopeassa ympäristössä päässyt esille. Vaisuus vaihtui välillä eteenpäin suuntautuneeseen terävyyteen.
Harmaana marraskuisena sunnuntaina ymmärsin rakastavani luterilaista kirkkoani. Kotikirkkoni alttarin viereen oli tehty lapsille leikkipaikka. Pienet kerhotuolit ja pöytä, värikäs, pehmeä matto ja tyynyjä. Piirtämisvälineet ja joitain kirjoja. Aivan mahtavaa, että lapsia ei laitettu taakse leikkimään, ajattelin. Katselin kirkkoa, joka on harvinaisen onnistunut betoniarkkitehtuurin edustaja. Sen hopeanhohtoinen aaltomainen alttaritaulu saa valon kapeasta sivuikkunasta ja karhean seinämateriaalin ja puukalusteiden liitto on harmoninen. Huomioin epäsuhdan. Kirkon arkkitehtuurin lasten paikka kyllä pilaa täysin.
Kävelin kotiin, oli pilvistä ja tunne hulvahti sisääni lämpöisenä hehkuna. Juuri siksi minä rakastan kirkkoani. Se on yhtä täynnä hyvää yritystä ja parhaansa tahtomista kuin minunkin elämäni. Kuten minunkin elämässäni, yritys päättyy usein epäonnistumiseen tai parhaimmillaan keskinkertaisuuteen. Minun kirkkoni on tavallinen, kesken ja siksi, juuri siksi, se on minulle niin rakas.
Kaisa Kariranta