Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiinnostavat asiat, jotka eivät ole yleisesti ottaen tai juuri kenenkään mielestä tärkeitä. Olennaista on, että ne asiat sattuvat kiinnostamaan itseäni, enkä osaa aina edes sanoa, miksi ne minua kiinnostavat.
Entistä enemmän tunnen myötätuntoa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hartaudella asioita, jotka ovat muille yhdentekeviä – siis silloinkin, kun heidän vaalimansa asiat ovat yhdentekeviä myös minulle. Tämän hiljaisen kunnioituksen syynä lienee ainakin peri-inhimillisten valtapyyteiden hiipuminen näiden ihmisten ympäriltä. Autuasta on elää maailmassa, jossa asiat ja ihmiset lakkaavat olemasta esteitä ja välineitä. Parempi on olla kuin pallo, joka iloitsee omasta pyörimisliikkeestään.
Nykyisin kiinnostavaa ja intohimoa kasvattavaa tietoa saa paria nappia painamalla. Sata vuotta sitten ainoastaan oman alansa harvat asiantuntijat hallitsivat sen, minkä yksinkertaisin tietokoneen ja internetin käyttäjä voi tänään saada haltuunsa tuosta vain: kaikkea tietoa kautta aikojen kaikilla mahdollisilla kielillä, kuvia ja taidetta kaikkialta auringon alta, käytännön tietoa mistä tahansa. Olen vanha mies, joka elää nuorten ajassa etsien välineiden viidakosta sisältöjä, joita nuorena en löytänyt niin helposti. Viisas en ole, mutta janoisempi kuin koskaan.
Minä fossiili purnaan mielessäni nykyhetken huonoutta: intohimo tietoon, menneisyyden ja nykyisyyden tuntemiseen on katoamassa samaan aikaan, kun niin paljon arvokasta on tullut lähelle, lähemmäksi kuin koskaan. Koskaan en ajatellut tulevani vanhukseksi, jota ärsyttää nykynuorten pintapuolisuus ja nykykulttuurin latteus, sivistyksen haihtuminen. Mutta nyt olen jo sellainen.
Ihmettelen, miten joku voi kuvitella, että hänellä on 500 ystävää, koska hänen naamakirjassaan tyytyväisinä hymyilevät kasvot uskottelevat hänelle niin. Kummastelen, miksi ihmiset jaksavat loputtomasti ottaa valokuvia itsestään ja toisistaan julkaistakseen niitä verkossa. En kykene ymmärtämään, miten ketään voisi kiinnostaa netin keskustelupalstoilla vellova lähimmäisten loputon jaaritus omasta elämästään ja tekemisistään.
Vielä vähemmän tajuan, miksi ihmiset menevät nettipalstoille riitelemään tyhjänpäiväsisistä asioista, puhumattakaan vihapuheen levittäjistä ja muista monomaanisista räyhääjistä. Tuntuu siltä, että se, mikä aiemmin on virrannut viemäreissä olisi yhtäkkiä noussut kaduille.
Jokin aika sitten kaksi nuorta toimittajaa haastatteli televisio-ohjelmassa aktiiviuransa päättänyttä ja Italiaan muuttanutta nuorta luistelijaa. Puhuttiin Italiasta, puhuttiin jopa pari sanaa italiaa – ja pöydälle oli vaasiin pantu kaksi Unkarin lippua. Kertooko tämä siitä, mistä luulen sen kertovan?
Olen ehkä paennut kaikkea tätä saamani koulutuksen reuna- ja harhapoluille asioihin, jotka eivät kiinnosta ketään tai hyvin harvoja ihmisiä. Eikö olekin esimerkiksi kiinnostavaa tietää, että Pariisissa keskiviikkona 30. toukokuuta 1584 Petit-Pontin lammastarhan isäntä poltettiin elävältä Place Maubertilla, koska vakuututtiin siitä, että hän oli tehnyt kaksi veljentytärtään raskaaksi?
Tämä Matti Myllykosken kolumni kuultiin radio-ohjelma Horisontissa 7.11.2015 – Kuuntele ohjelman sivulta kohdasta 40:32 alkaen.
Artikkelikuvassa maailman kiinnostavia yksityiskohtia tutkitaan suurennuslasilla. Kuva: OliBac/Flickr. (CC)
