Raamatullisuus ei ole vain yleistä Raamattuun liittymistä. Se on teologinen ohjelma, joka aikanaan oli akateemista ja kirkollista valtavirtaa. Kaiut kuuluvat edelleen.
Seurakunta hakee raamatullista kirkkoherraa
Vuonna 2016 Joroisiin haettiin kirkkoherraa. Tavanomaisuudesta poikkeavaksi tämän teki se, että hakuilmoituksessa kirkkoherralta edellytettiin raamatullisuutta. Erikoista hakuilmoitusta kommentoimaan haettiin piispa Jari Jolkkonen.
Jolkkosen mukaan raamatullisuus on itsestäänselvyys. Kirkkohan tunnustaa ”Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu vanhan kirkon uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa” (Kirkkolaki 1 luku 1 §). Ei siis mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Seurakunta näytti olevan eri mieltä. Raamatullisuus on jotain enemmän kuin mitä tunnustuspykälässä vaaditaan. Ja aivan oikein. Teologisena käsitteenä raamatullisuus on uudempi kuin tunnustuspykälän mainitsemat dokumentit.
Raamatullisuus on pietismin perintöä
Raamatullisuus voi tarkoittaa kahta asiaa. Yleisemmässä merkityksessä raamatullisuus viittaa siihen, että asialla on jotain tekemistä Raamatun kanssa. Kun Luther puhui raamatullisista kirjoista (die biblischen Bücher), hän yksinkertaisesti tarkoitti Raamattuun kuuluvia kirjoja. Kirjani Raamatullinen sota (2010) viittasi otsikollaan kaikenlaisiin Raamatusta peräisin oleviin puhetapoihin, joita liitettiin vuoden 1918 sisällissotaan.
Joroisten kirkkoherran työ liittyy tietysti jollain tavalla Raamattuun, mutta hakemuksen raamatullisuudessa oli kyse jostain enemmästä. Eläköityvä kirkkoherra korosti, että nyt haetaan ”turvallista linjaa”. Raamatullisuus ”viittaa klassisen kristinuskon mukaiseen Raamattu-uskollisuuteen”. Tässä raamatullisuus on erillinen teologinen katsomus.
Klassikkoteoksessaan Pia desideria (1675) Philip Jakob Spener (1635–1705) teki tunnetuksi raamatullisen teologian käsitteen. Speneriä on kutsuttu pietismin isäksi. Hänen mielestään puhdasoppisuuden ajan skolastinen metodi synnytti pyhiä asioita käsittelevän filosofian, mutta ei tehnyt uskoa eläväksi ihmisessä. Siksi tarvittiin raamatullista teologiaa.
Raamatullisuuden ja kristillisen opin jännite
Spener ei arvostellut aikansa dogmatiikkaa muusta kuin hengettömyydestä. Hän ei tajunnut, että raamatullisuuden vaatimus kätki sisäänsä opillisen konfliktin siemenet.
1700-luvulla tehtiin yrityksiä luoda aidosti raamatullista teologiaa, siis dogmatiikkaa vain Raamatusta ja vain Raamatun käsittein. Se johti törmäykseen perinteisen dogmatiikan kanssa. Kun raamatulliseen teologiaan liitettiin historiatieteellinen ote, alkoi muodostua historiallis-kriittinen eksegetiikka.
Kaikki raamatullisen teologian harjoittajat eivät halunneet törmäystä dogmatiikan kanssa. Heitä alettiin kutsua biblisisteiksi. Suomalaisen teologian historian kannalta olennaiseksi hahmoksi nousi Tübingenin yliopiston professori Johann Tobias Beck (1804–1878). Hänestä tuli suunnannäyttäjä myös kaukaiseen Suomeen.
Raamatullisuudesta tulee suomalaisen teologian valtavirtaa
Beckin jalkojen juuressa opiskelivat lukuisat suomalaisteologit. Niinpä 1800-luvun kuluessa suomalaisessa teologiassa mahtiasemaan nousi niin sanottu raamatullinen suuntaus. Oppi-isän mukaan sitä kutsuttiin myös beckiläisyydeksi.
Eksegetiikassa beckiläisyys nousi johtoasemaan professori Anders Wilhelm Ingmanin (1819–1877) myötä ja levisi sittemmin yliopistosta kirkkoon. Suuntauksen viimeinen merkittävä edustaja oli arkkipiispa Gustaf Johansson (1844–1930), mutta kaiut kuuluvat jossain määrin edelleen.
Myös beckiläisyys kätki sisäänsä raamatullisen teologian ainekset opilliseen konfliktiin. Beckiläiset korostivat Raamatun auktoriteettia ohi kaiken muun, esimerkiksi tunnustuskirjojen. Konflikti jäi kuitenkin piileväksi, sillä valtaosin beckiläiset löysivät Raamatusta vain perinteisen uskonsa. Käytännössä beckiläisyys edusti konservatiivista linjaa niin teologisesti kuin yhteiskunnallisesti.
Raamatullisuus konservatiivisena käsitteenä
Konflikti purkautui näkyviin kohtaamisessa historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen kanssa, joka rantautui Suomeen 1900-luvun alussa. Beckiläisen Matti Tarkkasen (1862–1938) ja eksegetiikan nousevan tähden Antti Filemon Puukon (1875–1954) kiistakirjoittelu vuosina 1909–1910 on tästä hyvä esimerkki.
Tarkkasen ja Puukon käymät keskustelut muistuttivat osin niitä teemoja, joita Heikki Räisäsen (1941–2015) ympärillä esiintyi 1970-luvun alussa. Tämä viittaa jatkuvuuteen. Niin Puukko kuin Räisänen sanoivat tuovansa esiin vain sitä, mitä Raamatusta löytyi. Beckiläiset ja heidän perillisensä olivat toista mieltä.
Kaksi vanhan raamatullisen teologian synnyttämää suuntausta kinasteli. Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus toi näkyviin sen opillisen konfliktin, joka raamatullisuuteen vetoavilla beckiläisillä ja heidän teologisilla perillisillään jäi vain piileväksi.
1900-luvun kiistoissa raamatullisuuden käsite profiloitui konservatiivisesti. Eri vuosikymmenillä tätä konservatiivisuutta on toki manifestoitu erilaisilla yksittäiskysymyksillä. Joroisissa 2016 naispappeus meni läpi, mutta ”suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on vedenjakaja”. On selvää, että sata vuotta aiemmin naispappeuskaan ei olisi sopinut raamatullisuuteen.
Tulkinta on raamatullisuudelle kipeä piste
Raamatullisuuteen on alusta alkaen sisältynyt sisäinen ristiriita. Yhtäältä vedotaan Raamattuun ja vain siihen. Toisaalta Raamattua tulee lukea jollain oikealla tavalla tai oikeassa Hengessä. Muuten ei voida selittää, miksi toiset päätyvät Raamattua lukemalla aivan epäraamatullisiin johtopäätöksiin.
Tulkinnallisen elementin läsnäolo on aina ollut raamatullisuudelle kipeä asia. Dogmatiikan professori Antti J. Pietilä (1878–1932) myönsi selkeästi, että raamatullisuus edellytti lukijalta oikeaa hengellistä mielenlaatua. Myöhempi dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904–1972) läheni kuitenkin beckiläisiä ja korosti Pietilää voimakkaammin Raamatun objektiivista ilmoitusluonnetta.
Tulkinnallisuus näyttää sekoittavan kiusallisella tavalla inhimillisen elementin sinne, missä halutaan löytää puhdas Jumalan Sanan auktoriteetti. Kirkollinen valtavirta on kuitenkin kulkenut ison askeleen kohti tulkinnallisuuden myöntämistä.
Onko raamatullisuus marginalisoitumassa?
Kirkollisesti raamatullisuutta on viimeksi perattu teoksessa Homoseksuaalisuus Raamatussa ja kirkon opetuksessa (2007). Siinä tulkinnallisuuden katsotaan määrittävän myös raamatullisuutta.
Kirjassa Espoon hiippakunnan dekaani Kai Peltonen totesi, että kaikki raamatullisuus on ”uskonvaraista ja tulkittua raamatullisuutta”. Absoluuttista raamatullisuutta ei ”koskaan ole ollut, eikä sellaista koskaan tässä maailmassa tule”.
Samassa kirjassa silloinen arkkihiippakunnan dekaani Kaarlo Kalliala puhui Raamatun meditatiivisesta lukemisesta ja jatkoi, että sellaisen ”raamatullisuuden sisään mahtuu hyvin monenlaisia tulkintoja – mutta niin epäilemättä on tarkoituskin”.
Tästä johtaa linja piispojen syksyllä 2021 julkaisemaan Raamattu ja kirkko -kannanottoon. Siinä puhutaan paljon tulkinnasta, muttei sanaakaan raamatullisuudesta. Onko raamatullisuuden teologinen idea marginalisoitumassa?
Kirjoitus perustuu Niko Huttusen artikkeliin raamatullisuuden käsitteestä teoksessa Käsitteet Suomen kirkkohistoriassa (Toim. Ilkka Huhta & Juha Meriläinen). Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 242. Helsinki 2021. Kirja julkistetaan Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosijuhlassa keskiviikkona 19.1.2022.
Artikkelikuvassa on Gutenbergin Raamattu.
