1960- ja 70-luvuilla oli tapana julkaista asiantuntemukseen perustuvia yleistajuisia kirjoja kirjahyllyjä omistaville keskiluokkaisille kodeille, joiden kasvatusperiaatteisiin sisältyi seurata vireänä ympäristöään. Yksi niistä oli Keksintöjen historia. Siihen tutustuessaan silloinen teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professori Lauri Haikola lausui ihastuneesti: Luther keksi Raamatun!
Vitsillä on aatehistoriallista syvyyttä. Kirjallisena kokonaisuutena Raamattu on sopimuksellinen kooste, jonka muotoutuminen on kestänyt vuosisatoja. Joskus 1500-luvulla alkoi olla (osittain väliaikaista) yksimielisyyttä siihen luettavista kirjoituksista. Haikola tietysti tämän lisäksi viittasi tulkintaan, joka Lutherilla oli Raamatusta: se ajaa Kristusta. Lutherille Raamattu merkitsi käsitteenä toisenlaista ilmiötä kuin vaikkapa 1800-luvun fundamentalisteille. Se oli erilainen jopa hänen aikalaistensa Raamattu-käsityksiin suhteessa vaikkapa Erasmus Rotterdamilaisen tai Jean Calvinin käsitykseen siitä, mikä on Raamattu.
Asiasta johtuen Raamatun asema perinteisissä kirkoissa on monimutkainen. Raa’an luonnehdinnan mukaisesti niiden piirissä ei esiinny suoraa Raamattu-uskoa, vaan uskon perusteena on näkemys, jonka mukaisesti kirkollinen perinne ja Raamattu yhdessä muodostavat niiden näkemyksen uskonnosta, kuitenkin siten, että Raamattu on hieman sekundäärisempi yhtäältä kirkon ja toisaalta ”uskovaisten kirja”, jota tulee lukea ensisijaisesti kirkollisen perimätiedon ja tulkinnan valossa.
Raamatun vaikutushistoria, vastaanotto ja sen tekstien muuntelevuus kristillisen kirkon ulkopuolisessa kulttuurissa on oma kiinnostava kysymyksensä. Tutkija voi esittää suoria ja kiistattomia vaikutussuhteita. Toisessa ääripäässä ovat tulkinnat, joissa yhteys on sattumanvaraisempi ja voi selittyä jostakin muustakin kulttuurivaikutteesta. Jos Jörn Donner sanoi jostakin asiasta samalla tavalla kuin Augustinus, tämä ei luonnollisestikaan vielä muodosta vaikutussuhdetta Augustinuksen ja Jörn Donnerin välille. Sen sijaan voi vertailla. Mutta herää kysymys, kuinka laajaksi samankaltaisuuksien tulkinnassa voidaan edetä ilman, että asia selittyisi tai saisi lisävaloa ilman tätäkin tulkintaa.
Raamatun teemoja on käytetty runsaasti kaunokirjallisuudessa, elokuvissa, musiikissa ja videopeleissä. Esiteltävä teos paneutuu erityisesti näihin käyttöihin ja on otsikoitu Raamattu ja populaarikulttuuri. Raamatun ja kulttuurin suhdetta voisi ehkä kokoelman valossa luonnehtia peliksi. Siinä Raamattu osuu maailman maaliin, maailma Raamatun ja molemmat toistensa, ja välillä pelataan pikemminkin kahta eri peliä samalla kentällä. Peli jatkuu ja muodostaa yllätyksellisen prosessin, ajoittain syntyy uusi peli, joka kuitenkin on tunnistettavissa vanhan pelin sääntöjen puitteissa.
Esiteltävä teos sisältää uudempia raamattukeksintöjä ja valottaa sitä, miten moniulotteisesta asiasta on kyse, kun joku lukee Raamattua. Teos sisältää 16 asiaan syvemmin perehtynyttä asiantuntija-artikkelia. Heikki Pesonen, Nina Nikki, Jason Silverman ja Marko Mattila kirjoittavat aiheen käsittelyn teoriasta ja menetelmistä. Timo Tekoniemi, Sinipetra Paatola, Heidi Rautalahti käsittelevät populaarikulttuurin piirissä esiintyviä raamatullisen eläytymisen ja osallistumisen teemoja. Sofia Sjö, Minja Blom, Susanna Asikainen, Marika Pulkkinen ja Joona Salminen tarkastelevat sukupuolisuuteen ja naiskuvaan liittyvä aiheita. Lopuksi fantasiaan keskittyvät Oiva Ristimäki, Juho Pitkänen, Niko Huttunen ja Jyrki Korpua.
Raamatun ja kulttuurin välisestä ”pelistä”
Populaarikulttuurin käsite on moniselitteinen. Se ei nykyisin asemoidu korkeakulttuurin ja taiteen sekä alempiarvoisen viihteen ja kansankulttuurin jakoihin. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kulttuuria, joka on merkittävän väestönosan ulottuvilla. Tästä luonnollisesti osa on viihdekulttuuria ja massatuotannollisia elämystuotteita, mutta kirjassakin käytetyistä lukuisista esimerkeistä elokuvista kaunokirjallisuuteen käy ilmi, että populaarikulttuuri sisältää laajan spektrin erimuotoisia tuotteita J.R. Tolkienin trilogiasta Antti Tuiskun lauluihin tai Tove Janssonin muumeista Buffy Vampyyrintappajaan.
Kuten Heikki Pesonen kirjoittaa, Uuden testamentin tekstit täyttävät luonteeltaan laajan populaarikulttuurin käsitteen. Raamattu itsessään voidaan tulkita eräänlaiseksi populaarikulttuuriksi. Esimerkiksi Markuksen evankeliumi synnyttää antiikin sankarilegendan raakileen vaikutelman. Lisäksi se on suunnattu suurelle yleisölle. Kieli ei ole klassista kreikkaa vaan koineen kreikkaa.
Sellaisena Raamattu ei ole ollut vain vaikutteiden antaja, inspiraation lähde. Sen sijaan sekularisaation myötä raamattutaustaiset populaarikulttuurin muodot ovat tuottaneet uusia uskonnollisia muotoja. Edelleen vaikutus ei ole yksisuuntainen. Jotkin populaarikulttuurin muodot ovat vaikuttaneet perinnäisempiin Raamattua keskeisenä pitäviin kristillisiin yhteisöihin, siihen, millaisin elementein nämä katsovat voivansa lukea Raamattua. Tämä on mielenkiintoinen asia, sillä se näyttää värittävän yhtenä trendinä länsimaissa elävää kristinuskoa sen viihteellistymisenä. Jos ajattelemme esimerkiksi jonnekin 1970-luvulle vaikuttanutta ”beckiläistä” suomalaista kristillisyyttä, sen edustajat pyörisivät haudassaan kohdatessaan nykypäivän kirkollisten vaikuttajien Raamatun lukutapaansa omaksumia populaarikulttuurin vaikutteita.
Itse populaarikulttuuri on myös synnyttänyt uusia uskontoja kuten snapismi. Harry Potterin hahmon Severius Snapen hahmosta on kehitetty uusi jumala, joka on kirjoituttanut itsensä Rowlingin kirjoihin, joskin Rowlingin redaktoidessa hänen näkemyksiään virheellisesti. Tuoreen jumalan, Snapen, toimialaan ja palvelutuotteisiin kuuluu rangaistuksen ja palkintojen jakaminen sekä homoseksuaalien tuomitseminen. Uskonnosta osalliset ovat naisia ja heitä odottaa taivaallinen avioliitto Snapen kanssa.
Mielenkiintoinen kysymys koskee sitä, missä merkityksessä ”uudempi” on kanonisoitua totuudenmukaisempaa. Timo Tekoniemi viittaa siihen, että esimerkiksi Qumranin teksteissä esiintyy varhaisempia katkelmia kuin Kirkkoraamatun pohjalla olevassa masoreettisessa tekstissä.
Marko Marttila puolestaan selostaa psalmin 23 yleistynyttä käyttöä erityisesti Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan liittyvänä ja modernin elokuvateollisuuden vahvistamana. Näin jokin erittäin vanha voi herätä vasta uutena.
Perinnäisempiä ja uudempia tutkimusaiheita
Jyrki Korpuan artikkeli J.R. Tolkienin trilogiasta Taru Sormusten Herrasta edustaa jo vuosikymmeniä kestäneen keskustelun yhtä vaihetta. Yhtenä teemana on ollut Oxfordissa vaikuttaneen Inklings-ryhmän jäsenten suhde Raamatun käyttöön kaunokirjallisuuden alalla. Keskeinen ero oli C. L. Lewisin allegorinen menetelmä, jossa Uuden testamentin kertomukselle muodostetaan melko suora vastine kaunokirjallisin menetelmin. Tolkien edusti näkemystä, jonka mukaan kaunokirjallinen teksti on pikemminkin ”oma maailmansa”. Korpuan tulkinnan mukaan teosta on perusteltua lukea fantasian ja kristillisyyden yhdistävänä kristillisplatonistisena esityksenä.
Korpua selostaa ”kristillisplatonista” ethosta uskona maailman hyvyyteen ja ikuisuuteen sekä tämän maailman kohtalon ratkaisua ajan ulkopuolisena ilmiönä. Huomautukset ovat kiinnostavia ja ne mielestäni hieman selittävät myös brittiläisessä akateemisessa keskustelussa esiintynyttä ominaisuutta aina Cambridgen platonismista Stephen Hawkingiin; ajattelihan hänkin, ettei maailmanselitys ole havaintoihin vaan ajatteluun ja mielikuvitukseen perustuva.
Keskusteluun osallistumattomalle sitä hatarasti seuraavalle lukijalle uudempia avauksia esiintyy peliteollisuuden tulkinnoissa, esimerkiksi Heidi Rautalahden artikkelissa. Tämä eräänlainen digitaalinen bibliodraama, jonka yhteydessä voisi viitata myös Ignatios Loyolan Hengellisen harjoitusten ”näyttämön rakentamiseen” ja kulkemiseen sinne, on kiinnostava aihe ottaen huomioon peliteollisuuden menestyksen myös Suomessa. Rautalahti tarkastelee muutamaa esimerkkitapausta, The Legend of Zelda, Quardians of Ancora ja The Last of Us Part II pelejä ja valottaa niiden tulkinnallisia taustoja oivallisesti. Artikkeli osoittaa, miten raamatuntutkimus voi löytää mielenkiintoisia ajankohtaisia kommunikaatioareenoita ensi silmäykseltä ”ihmeellisistä kuulluista asioista”, kuten Aristoteles sanoisi.
Moni muukin kirjan artikkeli ansaitsisi hieman seikkaperäisemmän maininnan. Kokoelman yksi ansio on se, että lukija voi tarkastella tuntemiaan kulttuurituotteita raamatuntutkimuksen näkökulmasta edellä mainittujen lisäksi esimerkiksi Stephen Kingistä Philip Pullmaniin ja Twin Peaksista Tähtien Sotaan, Maria Magdalenaa unhoittamatta.
Ehkä yhtenä kysymyksenä voisi esittää sen, mikä on kirjan kulttuuria edustavan Raamatun suhde kulttuuriin, jossa kirjan asema on heikentymässä. Siirrytäänkö senkin piirissä kohti alkuperäistä, tuota tarunomaista Logia-lähdettä vai onko kyseessä kenties jokin hirmuinen ja kumma?
Arvioitu teos: Raamattu ja populaarikulttuuri. Toim. Susanna Asikainen ja Marika Pulkkinen. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 124. Helsinki 2023, 430 s.
