Vuosi 2021 on seksuaalisen tasa-arvon kannalta erittäinkin pyöreä juhlavuosi. Tasan 50 vuotta sitten homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista, ja vuonna 1981 Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Vuosituhannen alussa uudessa työsopimuslaissa kiellettiin eksplisiittisesti ”sukupuoliseen suuntautumiseen” liittyvä syrjintä, ja eduskunta hyväksyi lain rekisteröidystä parisuhteesta. Eduskunta hyväksyi myös translain.
Muutosten tahti on ollut pitkän suvaitsemattomuushistorian valossa todella raju. Pieni vähemmistö suomalaisista vastustaa edelleen julkisesti ja selvin sanoin homoseksuaalien täysiä kansalaisoikeuksia ja heidän täysiä oikeuksiaan kirkon jäseninä. Vastustus ei vähemmistön itsensä kannalta perustu hyökkäykseen tiettyä ihmisryhmää vastaan vaan haluun puolustaa joka suhteessa perinteisiä kristillisiä käsityksiä seksuaalisuudesta ja avioliitosta.
Vähemmistön näkyvin edustaja, kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen on jopa saanut syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Hänen kantansa ei kuitenkaan poikkea niistä näkemyksistä, jotka vallitsivat luterilaisessa kansankirkossamme vielä pari vuosikymmentä sitten. Minulla on omakohtainen muistijälki ordinaatiovalmennuksesta, johon osallistuin ennen pappisvihkimystä 1980-luvun jälkipuoliskolla. Sen yhteydessä Helsingin piispa Samuel Lehtonen pappeuskelpoisuudesta puhuessaan kutsui homoseksuaalisuutta perversioksi.
Ne, jotka haluavat leimata homoseksuaalisuuden synniksi ja häpeäksi, eivät näe, että seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä tuomitseminen menee vielä syvemmälle ihon alle kuin kansallisuuteen tai muuhun sosiaaliseen erotteluun perustuva leimaaminen. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, ettei Päivi Räsästä eikä ketään muutakaan Raamattua lainaavaa ja perinteisiä näkemyksiä puolustavaa pitäisi syyttää kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Vaikeistakin seksuaalisuuteen liittyvistä kysymyksistä pitäisi voida keskustella asiaperustein ja kiihkottomasti. Vain sellainen keskustelu edistää seksuaalisen tasavertaisuuden kaikenpuolista toteutumista, niin hidas ja pitkä kuin tie siihen suuntaan monesti tuntuukin olevan.
Homoseksuaalien täysiä kansalaisoikeuksia ja heidän täysiä oikeuksiaan kansankirkossamme on vastustettu siksi, että samaa sukupuolta olevien keskinäinen sukupuolinen kanssakäyminen tuomitaan Raamatussa. Avioliitto on vain miehen ja naisen välinen asia, koska Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi sekä antoi heille käskyn lisääntyä ja täyttää maa. Siksi onkin usein sanottu, että kristillisen uskon suhteessa homoseksuaalisuuteen on kysymys luomiskäsityksestä. Samaa sukupuolta olevien seksuaaliset suhteet ovat Raamatun ensimmäisen luvun luomiskertomuksen vastaisia ja siksi ne esitetään tuomittavina läpi pyhän kirjan, jonka tulisi olla kristillisen opin, uskon ja elämän ylin auktoriteetti.
On selvää, että perinteinen kristillinen kanta perustuu Raamattuun, josta ei löydy ensimmäistäkään myönteistä kannanottoa sen puolesta, mitä me kutsumme homoseksuaalisuudeksi. Sen sijaan on yhtä selvää, että Raamattu on syntynyt sellaisena aikana ja sellaisessa kulttuurissa, joissa muuta ei voitu ajatellakaan. Kysymys on siitä, että koko Raamatun ajan maailmankuva, luomiskäsitys, käsitys ihmisen paikasta maailmassa sekä sukupuolten välisistä suhteista kuuluu menneeseen aikaan.
Luominen, maailmankuva ja ihminen
Genesiksen ensimmäisen luvun luomiskertomus ja muutkin Raamatussa esiintyvät kosmologiset viittaukset perustuvat kolmikerroksiseen maailmankuvaan. Ylinnä on taivas, jossa Jumala vallitsee taivaallisine sotajoukkoineen. Luomiskertomuksen mukaan Jumala teki taivaankannen ja erotti siten ”toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle” (1. Moos. 1:7). Niinpä taivaassa ovat veden varastohuoneet (5. Moos. 28:12; Job 38:37) sekä omat varastonsa lumelle ja tuulille. Jumala teki myös taivaankannelle valoja ”erottamaan päivän yöstä”; ne saavat hänen ilmoituksensa mukaan olla ”merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia” (1. Moos. 1:14).
Jumala perusti ”maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan” (Ps. 104:5). Maa lepää pilarien (Ps. 75:3, 1. Sam. 2:8, Job 9:6) tai perustusten (Ps. 18:7; 82:5) varassa. Luomisesta kerrotaan (Ps. 104:6-9), että ”alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi. Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit. Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä, eivätkä ne enää palaa peittämään maata.” Niin alkumeri painui syvälle maan alapuolelle, sitä kannattavien pilarien syvyyteen. Maan alla ja lähempänä maan pintaa on sheol, kuolleiden valtakunta, jossa ei enää ylistetä Jumalaa (Ps. 6:6).
Raamatun ajan kolmikerroksinen maailmankuva perustui tuon ajan ihmisen havaintoihin ja oletuksiin; luotu maailma oli olemassa häntä varten. Jumalan täytyi asua korkealla taivaassa, jonka suuruutta ilmentäen puhuttiin myöhemmin myös monista taivaista. Taivas puolestaan toimii ihmistä ja hänen tarpeitaan varten, antaa valon ja sateen sekä ilmoittaa juhla-ajat. Jumala pani ihmisen vallitsemaan maata ja kaikkea elollista sekä saamaan ravintonsa maasta. Maan alla on sija kuolleille, ja Jumala pitää huolen siitä, etteivät maan pilarit horju eivätkä maanalaiset vedet nouse ja ota maanpiiriä valtaansa (1. Moos. 9:15). Genesiksen alkuluvun luomiskertomus tukee tiivistä tulkintaa: siinä kuvataan selkeä järjestys, jossa kaikki yksityiskohdat liittyvät toisiinsa ja antavat harmonisen kuvan Jumalan luomasta maailmasta. Yli kaksi tuhatta vuotta sitten elänyttä juutalaista ja oman aikamme kristittyä yhdistää luomiskertomuksen lukijoina heidän ihmisyytensä ja siihen liittyvä suhde luontoon sekä usko Jumalaan, joka verhoutuu salaisuuteen ja jää ihmetyksen aiheeksi maailman suuruutta ja kauneutta ihailevalle ihmiselle.
Mielestäni älyllinen rehellisyys vaatii, että Genesiksen alkuluvun luomiskertomukseen ei viedä sisään moderneja selityksiä. Kertomus kuuluu kokonaisuudessaan kadotettuun aikaan; se voi herättää meissä kysymyksiä ja tuntemuksia, se voi innoittaa ja auttaa syventymään hengellisiin kysymyksiin, mutta vastausten antaminen jää modernille kristitylle itselleen. Tieteellinen keskustelu maailmankaikkeudesta sekä sen synty- ja kehitysvaiheista liikkuu joka tapauksessa aivan toisenlaisissa sfääreissä. Nykyisin maailmankaikkeuden iäksi arvioidaan noin 13,8 miljardia vuotta ja maapallon iäksi noin 4,5 miljardia vuotta.
Ihmisen luominen ja evoluutio
Sama muinaisuuden ja nykyisyyden välinen kuilu koskee myös Genesiksen toista luomiskertomusta, jossa kuvataan, miten Jumala loi ensimmäiset ihmiset, pani heidät asumaan paratiisiin ja ajoi heidät tottelemattomuuteen langenneina sieltä pois (1. Moos. 2:4b-3:24). Kertomus antaa selityksen sille, miten ja miksi ihmisestä tuli se, millaisena hänet varjopuoleltaan tunnemme – erehtyvä, heikko ja kuolevainen. Ensimmäisten ihmisten synti tässä kertomuksessa on tottelemattomuus Jumalan käskyä kohtaan ja halu tulla hänen kaltaisekseen. Tottelemattomuuteen liittyy peri-inhimilliseen tapaan vastustamaton kiusaus saada tietää, mitä tapahtuu, jos hyvän- ja pahantiedonpuusta syödään. Aadamin ja Eevan luomisesta kertovassa jaksossa (2:18-25) selitetään myytin keinoin miehen ja naisen yhteiselämän alkua. Siinä ei perustella monogaamista avioliittoa instituutiona tai kuvata sen ”asettamista”. Aadam ja Eeva ovat ensimmäiset mies ja nainen, ja heidän yhteytensä on luonnollisena lähtökohtana sille, että ”mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (1. Moos. 2:24). Aadamin ja Eevan rikkomukseen houkutteleva käärme puolestaan ei ole Paholainen, vaan aivan yksinkertaisesti käärme, joka saa teostaan rangaistuksen, ja siitä tulee matelija.
Toisessa luomiskertomuksessa on nykykristityn kannalta huomattavan paljon merkityspotentiaalia, koska siinä puhutaan Jumalan käskystä, ihmisen tottelemattomuudesta, miehestä ja naisesta, tiedosta ja sen haluamisesta, pahan tulemisesta maailmaan sekä paratiisin menettämisestä. Kertomuksella on rikas selityshistoria, jossa on projisoitu tarpeellisiksi katsottuja kysymyksenasetteluita arkaaiseen paratiisikertomukseen. Jotkut klassiset tulkinnat ovat hyvin luontevan tuntuisia ja puhuttelevia, kuten kirkkoisien esittämä käsitys ylpeydestä lankeemuksen ydinsyynä. Myöhemmät tulkinnat on kuitenkin syytä pitää erillään kertomuksesta itsestään, joka kuuluu oman aikansa juutalaiseen uskomusmaailmaan. Tulkinnat ovat keskustelua kertomuksen avaamien mahdollisuuksien kanssa; ne kertovat olennaisia asioita tulkitsijoista, heidän ajastaan ja sen teologisesta maailmasta. Myös moderni luomisen teologia, olipa se konservatiivista tai liberaalia, on pohjimmiltaan luovaa ja juuri sellaisena kiinnostavaa: se ei selitä eikä auta ymmärtämään Raamatun luomismyyttejä.
Genesiksen kirjallisessa kompositiossa paratiisikertomus antaa lähtöpisteen ihmissuvun historialle, jonka raamatullista kronologiaa on laskettu luomisesta Jeesuksen syntymään. Reformaation aikaan ja 1600-luvulla varsin monet päättivät luomisen tapahtuneen vuoden 4000 eKr. vaiheilla. Esimerkiksi Dublinin piispa ja sisällissodan tieltä Oxfordiin siirtynyt oppinut James Ussher laski Jumalan luoneen maailman vuonna 4004 ennen Kristuksen syntymää. Valistuksen aikana ja 1800-luvulla uuden tiedekäsityksen paineissa syntyneet laskelmat sallivat raamatulliselle historialle pidemmän, noin kymmenen tuhannen vuoden mittaisen kronologian.
Ei ole lainkaan hämmästyttävää, että Darwinin evoluutioteoria (Origin of Species, 1859) ei menestynyt aikansa viktoriaanisessa kirkollisessa ympäristössä. Teoria, joka sittemmin on myös monien kirkkojen piirissä tunnustettu enemmän kuin pelkäksi teoriaksi, aiheutti syntyaikoinaan teologeille ja kirkonmiehille monenlaista päänvaivaa. Yksi suurimmista ongelmista liittyi oppiin syntiinlankeemuksesta. Jos kerran ihminen on sukua apinoille sekä kehittynyt alemmista kantamuodoista hyvin pitkän ajan kuluessa, silloinhan ei ollut olemassa paratiisia, ei Aadamia eikä Eevaa, ei hyvän- ja pahantiedonpuuta, ei Jumalan käskyä olla syömättä sen hedelmää eikä myöskään Aadamin ja Eevan tottelemattomuutta eikä lankeemusta. Siten ei ole myöskään olemassa koko ihmissukua koskevaa perisyntiä kuten kristillisessä teologiassa on Augustinuksesta alkaen opetettu. Evoluutioteorian mukaan ihminen on yksi apinalajeista eikä oma ainutlaatuinen lajinsa, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen. Jos luomiskertomus ei ole totta, ei synnin ja perisynnin sovittamiseksi myöskään tarvita Jeesuksen uhrikuolemaa.
Kymmeniä vuosia kestäneen ja monella suunnalla edelleen jatkuvan alkujärkytyksen jälkeen kristillinen teologia on pyrkinyt pääsemään eroon tällaisesta ajatuskierteestä. Päivitetyn kristillisen teologian mukaan usko Jumalaan, ajatus ihmisestä Jumalan kuvana sekä puhe synnistä ja sovituksesta eivät ole enää riippuvaisia Raamatun alkulehtien myyttisten kertomusten historiallisesta paikkansapitävyydestä.
Luominen, seksuaalisuus ja seksuaalinen suuntautuminen
Luomiskertomuksen tulkinnan historiaan kuuluu myös kirkkoisä Augustinuksen tehokkaasti levittämä käsitys, jonka mukaan ensimmäiset ihmiset elivät paratiisissa vailla seksuaalista himoa, joka luikerteli heihin vasta lankeemuksen jälkeen. Tämä monin tavoin länsimaisiin seksuaalisuuskäsityksiin vaikuttanut ja edelleen voimissaan oleva näkemys on ennen muuta vaikuttanut siihen, että niin kristillisessä julistuksessa kuin pornoteollisuuden tuotteissakin himo irrotetaan rakkaudesta. Meissä elää sitkeästi käsitys, että seksuaalisesti himoitessamme me emme voi emmekä osaa rakastaa, mikä on yksi kulttuurimme itseään toteuttavista profetioista.
On selvää, että Raamatun luomiskertomusten kirjoittajat ja kuulijat suhtautuivat kielteisesti samaa sukupuolta olevien väliseen sukupuoliseen kanssakäymiseen. Yhtä selvää kuitenkin on, että luomiskertomukset eivät sano homoseksuaalisuudesta mitään. Tässä asiassa raamatullisen kannan päätodistajana on sen sijaan apostoli Paavali, jonka Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa (j. 18-31) kirjoittamaa katkelmaa on lainattu usein. Monesti on muistutettu, että viittaus saamaa sukupuolta olevien välisiin yhdyntöihin on vain pieni osa suurempaa kokonaisuutta, jonka aiheena on ihmisten monin tavoin ilmenevä jumalattomuus ja vääryys. Paavali tekee selväksi, että jumalattomuuden vallassa ovat kaikki ihmiset; kenestäkään ei ole toisen tuomariksi, koska kaikki tekevät jumalattomia ja vääriä tekoja (2:1); kaikki ovat pahantekijöitä ja synnin vallassa (3:9-18), ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (j. 23). Pitkästä johdannostaan käsin Paavali pääsee julistamaan Kristuksen olevan pelastus niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin.
Tarkkaan ottaen Paavali puhuu ensimmäisen luvun jaksossa pakanoista, jotka eivät voi puolustautua, koska Jumalan voima ja teot ovat luomisesta alkaen olleet heidän nähtävissään (j. 21). Koska pakanat eivät ole tunnustaneet Jumalaa Jumalaksi eivätkä palvoneet häntä, Jumala on hylännyt heidät, ja tämän vuoksi Jumala on ” jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan” (j. 26a). Tästä puolestaan seuraa seksuaalista suuntautumista koskeva ydinajatus: ”Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin, ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.”
Paavalin keskeinen ajatuskulku on tämä: Jumala on hylännyt pakanat himojensa valtaan, jotta hän voisi pelastaa heidät tarjoamalla heille Kristusta pelastajaksi (3:21-22). Kristus on pelastuksena pakanoille kaikesta jumalattomuudesta, johon Jumala on heidät hylännyt, mukaan lukien ja nimeltä mainiten heidän jumalaton sukupuolielämänsä.
Huolimatta argumentaationsa laajasta kokonaiskehyksestä Paavalilla on joka tapauksessa oma erityinen tulkintansa ihmisten sukupuolisesta suuntautumisesta – ja juuri tämä liittyy olennaisesti kiistaan, jota me nyt käymme homoseksuaalisista teoista ja homoseksuaalien asemasta kirkossa ja yhteiskunnassa. Paavalilla on nimittäin tällainen käsitys: koska Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi ja luonut sukupuolielämän ainoastaan miehen ja naisen väliseksi asiaksi, kaikki ne, jotka ovat yhdynnässä samaa sukupuolta olevan kanssa, ovat ”vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen” (1:26). Tämä vaihtamiskäsitys seuraa luonnollisesti luomiskäsityksestä: Jumala ei ole luonut tuollaista käyttäytymistä, vaan sen ovat keksineet ihmiset itse, jotka tietoisina oikeasta ja luonnollisesta seksuaalisesta suuntautumisesta ovat kaikkinaisessa moraalittomuudessaan vaihtaneet sen tieten tahtoen väärään ja luonnottomaan.
Kun oman debattimme raamatulliseksi kutsutun kannan puolustajat argumentoivat homoseksuaalisuuden olevan seksuaalisuuden häiriö, he argumentoivat Paavalin näkemystä vastaan. Paavalin mukaan kyse ei ole häiriöstä, vaan tietoisesti valitusta ja siksi jumalattomasta ja synnillisestä elämäntavasta. Sekaannus johtuu ennen kaikkea siitä, että olemme jo kauan tienneet ihmisen yksilöllisen seksuaalisuuden erilaisine suuntautumisineen syntyvän perimän ja varhaisimman lapsuuden yhteisvaikutuksesta. Paavali on kannassaan johdonmukainen mutta väärässä: todellisuudessa ihminen ei itse valitse yksilöllistä seksuaalisuuttaan ja siihen liittyvää suuntautumista vaan ne valitsevat hänet ennen kuin hän ehtii ikään, jossa hänestä tulee edes jossain määrin itsestään tietoinen seksuaalinen subjekti. On kohtuutonta vaatia Paavalilta sitä tietoa, joka meillä on seksuaalisuutemme synnystä ja kehityksestä, mutta on vielä kohtuuttomampaa tehdä hänestä näiden asioiden ylin auktoriteetti.
Näistä syistä kristityn on otettava itse vastuu kannastaan, jonka hän kaiken hallussamme olevan tiedon varassa muodostaa seksuaaliseen suuntautumisesta. Paavalin Roomalaiskirjeen alkuluvun lauselmat kertovat meille siitä, mitä pakanoiden apostoli oman aikansa lapsena ja pyhiin kirjoituksiin perustuvan luomisuskon tulkkina asiasta ajatteli. Me emme voi tietää, mitä Paavali sanoisi asiasta, jos hänellä olisi se tieto, joka meillä on. Joka tapauksessa on hyvä tehdä kuten hän on itsekin selvästi sanonut (1. Tess. 5:21): ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää.”
Raamatun ajan ihmiset eivät olisi voineet ymmärtää, mitä ”identiteetti” merkitsee, seksuaalisesta identiteetistä puhumattakaan. Me sen sijaan ymmärrämme, ja meillä on vastuu sanoistamme ja teoistamme lähimmäisiämme kohtaan. Vielä on matkaa siihen, kun toisiaan kunnioittavat aikuiset ihmiset – naiset, miehet ja muunsukupuoliset – voivat toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan vailla syyllisyyttä ja häpeää sekä iloita siitä, mitä he ovat – siitä, millaisia he ovat ihmisten ja Jumalan edessä.
