” Kun ristisaatto liikkuu, jumalanpalvelus on käynnissä.
Kun sitten levätään, voidaan jutella muistakin asioista”– Isä Vesa –
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että tämä kirja on aivan epätavallisen kaunis! Se on kaunis erityisesti visuaalisesti, kirjan valokuvat eivät vain kuvita tekstiä, vaan kertovat oman erillisen tarinansa. Ne avaavat ikkunoita maailmaan, jossa lomittuu mennyt ja nykyinen, pitkä uskonnollinen ja kulttuurinen traditio ja nyt elettävä hetki. Myös kirjan teksti on kaunista, viisasta, sivistynyttä, henkisesti rikasta ja moneen suuntaan aukeavaa. Jos haluat antaa jollekulle lahjaksi jotain kaunista, arkisen mystistä, pyhää, hanki tämä kirja. Lukija pääsee samalla matkalle myös oman sisimpänsä pyhän kaipuuseen.
Kirjaa tekee mieli lukea hitaasti, ottaa se käteen usein, palata siihen, lukea uudestaan, katsoa vielä kerran. Kirja pysäyttää, sen äärelle tekee mieli pysähtyä. Se on kuin taukopaikka vaelluksella, tai ehkä ihan oma pyhiinvaellus. Ehkäpä jotakin ristisaattojen rauhasta ja levollisuudesta on tarttunut teokseenkin. Kirjan tekemisen ja erityisesti kuvien ottamisen pitkä, kolmen vuosikymmenen aika – vuodesta 1989 vuoteen 2018 – näkyy kirjassa kypsyytenä: se on hyvin valmis ja huolellisesti viimeistelty teos. Erityistä kiitosta ansaitsee myös kirjan hieno kaksikielisyys: englanninkielinen teksti ei ole käännös suomesta, vaan kumpikin kieli kertoo omaa tarinaansa.
Pyhiinvaellukset ovat viimeisten vuosikymmenien aikana olleet suosittua uskonnollista turismia, myös monet maallistuneet tai ei-uskonnolliset ihmiset ovat kävelleet osia vaikkapa kuuluisasta espanjalaisesta Santiago de Compostelan reitistä. Suomessa elävä itäinen ja ortodoksinen ristisaattoperinne voi olla monille tuntematon, siksikin tämän kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on kulttuuriteko. Monet luterilaisetkin tuntevat ortodoksisen kirkon kiertämisen tavan pääsiäisyönä, mutta vaellusristisaatoista tietävät vain harvat, ja vielä harvemmat ovat niitä itse kokeneet.
Ristisaatoissa taitetaan matkaa kävellen, veneellä, hiihtäen ja pyörällä. Ristisaatto kulkee pyhätöstä toiseen ja siunaa samalla ne alueet, kylät, ihmiset ja eläimet, joita se matkallaan kohtaa. Mukana kannetaan ristiä, ikoneja ja kirkkolippuja, ja osallistutaan näin papin johdolla jumalanpalvelukseen. Tätä ikivanhaa karjalaista idän kirkon tapa on elvytetty Pohjois-Karjalassa 1980-luvulta alkaen. Keskeisin elvyttäjä on ollut luonnosta ja valokuvauksestakin kiinnostunut Isä Vesa Takala. Osa kirjan kirjoittajista on osallistunut vaellusristisaattoihin useita kertoja, valokuvaaja Hanna Hentinen yli kolmenkymmenen vuoden aikana.
Hanna Hentinen on ottanut kirjan kuvat. Kuva: Uzi Varon/Kirjapaja.
Ristisaatto on yhtä aikaa pyhä ja arkinen matka. Vaeltaminen on osallistumista jumalanpalvelukseen, tauoilla taas rentoudutaan ja ollaan arkisen tavallisesti tässä ja nyt. Hanna Hentisen kuvissa on hienosti läsnä nämä molemmat, niissä lomittuvat muistot, liittyminen ikivanhaan traditioon ja toisaalta kunkin kuvaushetken ajallinen konteksti, joka näkyy vaikkapa osallistujien vaatteissa, silmälaseissa ja ohiajavissa autoissa.
Neljän, tai oikeastaan viiden, kirjoittajan tekstit ovat keskenään erilaisia, myös tyylilajiltaan. Yhteistä teksteille on, että niissä kaikissa vaelletaan pyhiin ja peilataan samalla hyvin henkilökohtaisella tasolla omaa elämää ja ajattelua, jotka kumpuavat omista menetyksistä, oman perheen ja suvun opetuksista ja uskonnollisista taustoista. Tämäkin tekee kirjasta omakohtaisen ja intiimin pyhiinvaelluksen – ja saa lukijankin miettimään omaa pyhäänsä. Juuriltamme itäsuomalaisina lukijoina, joille luterilaisuuden ja ortodoksisuuden rinnakkaiselo on osa lapsuusmaisemaa, huomaamme olevamme kirjan sivuilla yhtä aikaa jonkun tutun ja jonkun vieraan äärellä.
Aloitetaan omakohtaisimmasta, eli Auli Leskisen autofiktiivisestä ja vahvasti kaunokirjallisesta tekstistä ”Taival idän ja lännen välillä.” Taipaleella viitataan paitsi matkaan, myös konkreettiseen paikkaan, lapsuuteen Viinijärvellä, jonka halki virtaa Taipaleenjoki. Leskinen on kirjoittajista ainoa pohjoiskarjalainen ja ainoa ortodoksi, joka pitkään ulkomailla asuttuaan ja äitinsä kuoltua osallistuu ristisaattoon ja tarkastelee sen kautta omaa elämäänsä ja sukunsa perintöä. Tekstissä limittyvät kerrostuneet omaelämäkerralliset muistot, suvun evakkous, etninen identiteetti ja matkat. Matka on maantieteellistä, mutta se on myös sisäistä, syvyyssuuntaista, matkaa sieluun ja itseen. Äidin menettämisen tuoretta surua ja kaipausta peilataan tekstissä kielen, kulttuurin ja sukuyhteisön menettämiseen, ja ristisaaton kokemuksessa saadaan tästä traditiosta jälleen kiinni. Teksti kuvaa myös ortodoksisuuden ja luterilaisuuden luontevaa yhteiselämää Karjalassa.
Kirjassa on myös koskettava ja hauskakin kuvaus lapsen eletystä ja koetusta oman ortodoksisen uskon yhteisyydestä, 9-vuotiaan ilomantsilaisen Mitro Leinosen kirjoittama ”Saarijärven praasniekka”. Leinonen kertoo kummisedän kanssa tehdystä praasniekka-matkasta, jolla kalastetaan, juodaan limpparia, uidaan, syödään, lauletaan, kannetaan lyhtyä.
Helena Kuparin teksti”Praasniekat ja pyhiinvaellukset osana karjalaista ortodoksista kulttuuria ja rajaseudun historiaa” luo ristisaatto-ilmiölle kulttuurista kontekstia ja taustaa. Ei-ortodoksina, ei-karjalaisena uskontotieteilijänä Kupari on varovainen sanomaan aiheesta kovin paljoa, mutta auttaa lukijaa ymmärtämään mikä on se maisema, historia, traditio ja kulttuuri, johon nykyiset vaellusristisaatot liittyvät. Alkaen Pähkinäsaaren rauhasta Käkisalmen lääni ja Karjala on ollut Venäjän ja Ruotsin rajalla, ortodoksisen ja luterilaisen kirkon rajamailla. Praasniekoilla, jotka tarkoittavat yksinkertaisesti juhlaa, on pidetty yllä sukujen ja perheiden yhteyttä ja samalla rakennettu myös siltaa elävien ja kuolleiden välillä. Pyhiinvaelluksia on tehty Konevitsan luostariin jo 1500-luvulla
Kupari käsittelee myös toisen maailmansodan jälkeistä siirtokarjalaisten asuttamista. Kaikki neljä ortodoksista luostaria jäivät rajan toiselle puolelle, ja ortodoksinen usko muodosti myös eron evakoiden ja kantaväestön välille. 1960-luvulta lähtien ortodoksisuuteen ja karjalaisuuteen liitettiin kuitenkin myös positiivisia mielikuvia, ja tämä loi mahdollisuuksia myös ristisaattoperinteen uudelleen elvyttämiselle. Helena Kupari on väitellyt siirtokarjalaisten ortodoksinaisten uskonnollisuudesta, ja tämä sukupuoleen liittyvä näkökulma olisi voinut ehkä tuoda tekstiin lisää ulottuvuuksia.
Kirjan toinen toimittaja on Elina Vuola. Kuva: Linda Tammisto/Helsingin yliopisto.
Elina Vuolan teksti ”Mihin vaelletaan, kun vaelletaan pyhiin? Ristisaatto yleiskristillisenä perinteenä ja ruumiillisena uskontona” pohtii ristisaattojen ja pyhiinvaellusten välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Hän kirjoittaa myös idän ja lännen kirkkojen pyhiinvaellusperinteiden eroista sekä näiden perinteiden uudelleen voimistumisesta. Pyhän rajat ja luonnon merkitys uskonnollisen rituaalin näyttämönä, luonnon ja kulttuurin kohtaaminen on myös tekstin oivaltavaa ydintä. Tekstissä käsitellään myös Tito Collianderin kirjallisen tuotannon ristisaattokuvauksia ja niiden merkityksiä. Vuola kuvaa pitkäaikaista suhdettaan ekumeniaan ja ortodoksisuuteen kuin ystävän kotona käymiseksi: sinne on helppo mennä, monet asiat ovat tuttuja, toiset tulevat yllätyksinä.
Hanna Hentisen vaellus pyhiin on alkanut jo luostarin naapurissa eletyn lapsuuden kokemuksista. Tämä pyhiinvaellus ei ole ollut pikareissu, vuosina 1989 – 2018 Hentinen on osallistunut ristisaattoihin ja kuvannut niitä. Hän on sekä valokuvaaja että teologi, ja tämä yhdistelmä leimaa ainutlaatuisella tavalla sekä kirjan kuvia, että Hentisen tekstiä. Tekstissään ”Näkymättömän äärellä. Valokuvaajana ristisaatossa” Hentinen kertoo kuvien tarinaa, näyttää niitä aiempien ristisaattojen osallistujille ja muistelee aiempia kuvaustilanteita. Hän pohtii kuvien aikaa syklisenä, ei niinkään lineaarisena, ja miettii ristisaatossa kannettavien ikonien ja valokuvien merkitystä, näkyvän ja näkymättömän kuvia. Tämän Hentinen liittää oivaltavasti luterilaisen kirkon visuaalisuuteen ja ylipäänsä kuvien ja runojen (virsien) merkitykseen yhteisen rukouksen ja mietiskelyn välineinä.
Kirjan puhuttelevin ja voimakkain osa ovat lopultakin kuvat. Kirjaan liittyvää valokuvanäyttelyä voi myös suositella lämpimästi: kunpa sen näkisivät monet, niin ortodoksit kuin luterilaisetkin, uskonnolliset ja uskonnottomat. Kuvien maagisuus, samanaikainen hetkellisyys ja ikiaikaisuus, arkaaisuus ja arkisuus, koskettavat ja puhuttelevat, rituaalin toistamisesta syntyvä rauha siirtyy myös katsojaan. Kuvien ihmiset ovat eri ikäisiä, pappeja ja maallikkoja, nuoria ja vanhoja, lapsia ja aikuisia. Pohjois-Karjalan luonto, metsät, kylät, järvet ja polut ovat yhtä lailla keskeisessä roolissa. Hanna Hentisellä on taito vangita tilanteita, hetkiä, ilmeitä, nähdä kameransa linssin läpi uniikkeja hetkiä omaperäisellä tavalla ja luoda niille merkityksiä. Kuvat ovat myös yllätyksellisiä ja epäkonventionaalisia, välillä humoristisia, välillä vakavia, rajauksiltaan tuoreita ja oivaltavia. Yksinkertaisesti mestarillisia. Kirjan kuvia ja tekstejä rytmittävät osuvasti myös Hanna Hentisen valitsemat sitaatit, joista monet ovat peräisin Isä Vesan haastatteluista.
Pyhän ja maallisen rajoja on teologian, uskontotieteen, antropologian ja filosofiankin historiassa tutkittu paljonkin. Mieleen nousee esimerkiksi Rudolf Otto, Mary Douglas, Julia Kristeva ja kotimaisista tutkijoista ainakin Veikko Anttonen. Tähän teoreettiseen pyhä-keskusteluun Vaellus pyhiin -kirja liittyy ennen kaikkea eletyn ja ruumiillisen uskonnollisuuden ja uskonnollisen toimijuuden kuvauksena. Toimija voi olla yhtä lailla yhteisö, yhteistä matkaa tekevä ristisaatto, kuin yksilö, oman elämänsä tilanteita kulkiessaan reflektoiva kulkija. Uskontoa eletään ristisaatossa monessa aikatasossa, se on temporaalinen jatkumo, jossa yksittäinen kesäinen tai talvinen vaellusviikko liittyy vuosituhantiseen ketjuun. Se on paikka, jossa yksilö voi liittyä oman sukunsa ja heimonsa tarinaan. Ristisaatto koskettaa myös heitä, jotka vuodesta toiseen katselevat sen liikkumista omissa kylissään, omilla teillään, vaikka eivät itse lähtisikään siihen mukaan. Vaellus on julkista ja yksityistä yhtä aikaa.
Vaellus pyhiin. Kuva: Kirjapaja
Kirjan julkistajaisissa Isä Ambrosius puhui matkan teon ideasta lepäilemisenä eskatologiassa. Eskatologialla tarkoitetaan viimeisiä tapahtumia tai elämän päättymistä. Matka tai vaellus jatkuu myös kuoleman jälkeen, ihminen ei kuoltuaan katoa tai nuku, vaan jatkaa kehitystään Jumalan kaltaisuuteen. Siksi pyhät, pyhissä käyminen, pyhittäminen ja pois nukkuneiden pyhien kanssa yhteydessä oleminen on niin tärkeää. Se on osa ikuista matkantekoa, jatkumoa, jossa elävät ja kuolleet ovat yhteydessä toisiinsa ja Jumalaan. Tätä jatkumoa Vaellus pyhiin -kirja ainutlaatuisen kauniilla tavalla kuvaa – sanallisesti ja visuaalisesti, tälle matkalle se kutsuu lukijansakin mukaan.
”Ristisaatto ei ole patikointia. Kulkiessa aika käytetään hyödyksi eli hiljentymiseen. Hiljentymiseen liittyy rukoileminen. Lopulta askeltakaan ei oteta ilman rukousta.” – Isä Vesa –
Arvioitu teos: Vaellus Pyhiin. Ristisaattoja idän ja lännen rajalla/Sacred Jorneys. Orthodox Processions in Eastern Finland. Toim. Hanna Hentinen & Elina Vuola. Kirjapaja 2018.
