Petsamon luostari. Kuva: Wikipedia.

Pyhyyttä ja pahuutta Petsamossa

”Jo nytkin, sulan meren porttina, vie
se silmämme uusille teille.
Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie,
niin, kukaties, myöskin Petsamon tie
on suuruudenpolkuna meille”

Uuno Kailas, Petsamon laulu, 1931

Harvoin lukee kulttuurihistoriallista tietokirjaa kuin dekkaria, yhtä nopeasti, koukuttuneena ja vaikutettuna. Elina Kahlan paksu ja perusteellinen 300-sivuinen kertomus Petsamon luostarin viimeisen johtajan Isä Paisin kohtalosta ja samalla koko luostarin historiasta pitää tiukasti otteessaan joka sivulla, alusta loppuun. Suosittelemme! Kiinnostaapa sitten Lappi, kolttasaamelaisuus, ortodoksisuus, sotahistoria, politiikka, luostarilaitos, elämäkerrat tai hengellisyys, kirja on runsaudensarvi kaikille.

Heti ensimmäiseksi pitää kehua kirjan erinomaista epilogia. Se on hieno ja rohkea yhteenveto viime vuosisadan maailman historiasta, ihmisen karmeasta kohtalosta sodan ja poliittisen historian myllerryksessä – ja yksilön vastuusta siinä. Se kuvastaa luostarin historian pyhyyttä ja pahuutta, ja sisältää nyky-Venäjääkin ajatellen rohkeita kannanottoja.

Ortodoksikristittynä Kahla tuntee lähteensä ja aiheensa erinomaisesti ja kokonaisvaltaisesti.  Hän yhdistää erikoisella mutta jännällä tavalla historiallisia tekstejä ja arkistolähteitä uskonnollisiin ja hengellisiin teksteihin. Tämä mahdollistaa taidokkaat siirtymät aikakausien välillä, yhdistää yksittäisten munkkien ja yhteisön tarinat laajempaan kertomukseen. Mihinpä lähestymistapa sopisikaan paremmin kuin kuvaamaan juuri syrjäisen ja syrjityn Petsamon luostarin merkitystä.

Elina Kahla. Kuva: Twitter.

Elina Kahla. Kuva: Twitter.

Se perustetaan 500 vuotta sitten Solovetskin luostarista erkaantuneiden erakkomunkkien kilvoittelupaikaksi ja kolttasaamelaisten hengellisen elämän keskukseksi, mutta joutuu tahtomattaan maailmansotien historian temmellyskentäksi. Sijaitseehan se lähes sekä Saksan että Neuvosto-Venäjän armeijan himoitsemien nikkelivarantojen päällä.

Poikkeuksellinen aineistonvalinta myös rikastaa ja syventää kertomusta ja tekee siitä ainutlaatuisen. Emme ainakaan ihan heti keksi luterilaisina vastaavia esimerkkejä.  Kahla hengellistää luostarin historiaa ja tapahtumia, mikä avaa julmaan ja surulliseen tarinaan uuden, kenties lohdullisemman ja johdatuksellisemman näkökulman.

Kirja on todellakin runsas ja seikkaperäinen. Voi olla, että sitä olisi voinut tiivistää tai karsia tavallista lukijaa ajatellen tarinan pääidean juurikaan kärsimättä.  Kirkko-, kulttuuri- ja sotahistorian tutkijoita toisaalta varmasti kiinnostavat kaikki yksityiskohdat ja arkistojen löydöt, eikä heitä päällekkäisyys tai ajoittainen toistokaan haitanne. Maallikolta kirja vaati ajoittain melkoista tarkkaavaisuutta, jotta kykeni pysymään ajan tasalla runsaasta henkilögalleriasta tai siitä kuka tai mikä taho kulloinkin kuulusteli ja ketä.

Ihmeellinen Petsamo

Tarinan näyttämönä on tarunhohtoinen Petsamo, joka sijaitsi kolmen maan rajavyöhykkeellä: Suomen Venäjän ja Ruotsi-Norjan. Sen hallinto vaihteli vuosisatojen aikana moneen kertaan näiden maiden, myös Suomen suurruhtinaskunnan ja Venäjän, kesken. Itsenäiseen Suomeen Petsamo liitettiin Tarton rauhassa vuonna 1920. Vaikka Suomen hallintoaika jäi vain parinkymmenen vuoden mittaiseksi, varsinkin Suur-Suomi-ideologian aikana liitettiin paljon toiveita ja mielikuvia.

Toisaalta se oli nikkeliesiintymineen ja Jäämeren satamineen nuorelle Suomelle geopoliittisesti hyvinkin merkittävä. Petsamo oli myös tutkimusmatkailijoiden ja seikkailijoiden jännittävä matkakohde ja kolttien kotiseutu. Paitsi alkuperäisväestö koltat, aluetta asuttivat myös porot, jotka vielä nomadiväestöäkin vähemmän tottelivat valtioiden muuttuvia rajoja.

Luonto oli karu ja kylmä, kulkuyhteydet usein hankalat, rakentaminen vaikeaa. Petsamon siirtokunta, niin munkit kuin uudisasukkaatkin tarvitsivat sitkeyttä, rohkeutta ja uutteraa mieltä. Suomalaisille etuvartio tarkoitti turvaa vanhaa sortajaa ja myöhemmin vihattua bolsevismia vastaan.

Portti ja pääsy Jäämerelle, sula Liinahamarin satama, oli strategisesti tärkeä paitsi kauppamerenkululle myös sodankäynnissä. Petsamon nikkeli oli taloudellisesti merkittävää, ja toisaalta venäläisen, norjalaisen, suomalaisen ja sodan aikana saksalaisen intressipiirin kohtaaminen samalla alueella tekee tarinasta kansainvälisesti jännitteisen.

Viimeiset kolme vuottaan alun perin venäläinen, sittemmin Suomelle Tarton rauhassa siirtynyt ortodoksiluostari elää saksalaismiehityksen alla, saksalaisten sotilaiden käyttäessä sen tiloja hyväkseen. Veljestö toimii eräänlaisena ihmiskilpenä.

Luostari kulttuuripiirien rajalla

Isä Paisin marttyyritarinan taustoitus alkaa pyhittäjäisä Trifon Petsamolaisesta jo 1500-luvulta. Kirjassa käydään läpi maailman pohjoisemman luostarin historia kulttuurisen, poliittisen ja uskonnollisen rajan maisemassa.  Kirjassa piirretään siis myös pitkä temporaalinen jatkumo, liki 450 vuoden ajanjakso.

Trifonin elämän inhimillisyys, synnillisyys ja parannuksenteko noudattaa tyypillistä konversiokertomuksen muotoa. Kerrotaan nuoruudesta, ihmeteoista, yhteistyöstä Feodorit Kuolalaisen kanssa, kerrotaan vaelluksista saamelaisten parissa lakkaamatta rukoillen. Trifonin sanotaan myös rakentaneen itse Petsamon luostarin ensimmäisen kirkon ja maalanneen sen ikonitkin.  Häneen liittyvä ortodoksinen tarinaperinne on runsas ja eri maissa osittain yhteneväinen.

Perimätiedon mukaan pian Trifonin kuoleman jälkeen vuonna 1589 talonpoikaissoturien joukot päällikkönsä Pekka (Juho) Vesaisen johdolla ryöstivät luostarin ja surmasivat 116 asukasta. Elämä Petsamossa hiljeni, ja munkit siirtyivät etelämmäksi Kuolan linnoitukseen. Uusi kukoistuskausi tuli vasta 300 vuotta myöhemmin, 1880-luvulta alkaen.

Tässä kohtaa Petsamon marttyyri tosin toistaa enemmän vanhaa legendaa kuin historiantutkimusta. Nykyään historiantutkijat uumoilevat, että luostarin ryöstivät ja hävittivät Tornion ja Kemin alueen talonpojat, eivät iiläisen Vesaisen johtamat joukot vastavuoroisilla kostoretkillään Vienan ja Kuolan alueilla. Luostarin traagisessa historiassa keskeistä on kuitenkin suomalaisten toteuttama luostarin ryöstäminen ja täydellinen tuhoaminen sekä sen asukkaiden lahtaaminen.

Luostarin suurinta kukoistuksen ja vaurauden aikaa elettiin ennen kaikkea Arkkimandriitta Jonafan johdolla 1890-luvulta eteenpäin Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuudessa. Se oli rakentamisen aikaa, uuden alaluostarin ympäristöön syntyi niin kirkko, veljestön asuintiloja kuin monenlaisia elinkeinon harjoittamiseen, nahkurin ja suutarin verstaita, hevostalleja ja karjasuojia, kaikkea mitä taloudelliseen itsenäisyyteen ja omavaraistalouteen tarvittiin. Luostari vaurastui ja sen status kohosi, siitä tuli myös suosittu kausityöläisten paikka.

Tapaus Isä Paisi, Petsamon marttyyri

Kirjan varsinainen fokus on kuitenkin siinä kaudessa, jonka Petsamon luostari oli osa Suomea ja Suomen ortodoksista kirkkoa, ja tarinan varsinainen ydin on viimeisen johtajan, Isä Paisin kohtalo. Paisi oli luostarin johtajana vuosina 1932-1939, joskaan igumenin arvonimeä ei arkkipiispa Herman hänelle syystä tai toisesta koskaan suonut.

Paisin aikana luostari on taloudellisesti vauras ja hyvinvoiva. Turisteja ja matkailijoita majoitetaan, Venäjältä Suomeen laittomasti saapuville annetaan myös tarvittaessa majapaikka. ”Kaikille matkalaisille olen tarjonnut majapaikan, enkä ole heidän liikkumisiensa syitä kysellyt”, totesi uudelle kotimaalleen antamaansa uskollisuudenvalaa noudattanut Paisi NKVD:n (Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatti, johon kuuluu myös salainen poliisi) kuulusteluissa.

Isä Paisi.

Isä Paisi.

Kun Paisi, siviilinimeltään Rjabov Pavel Varlaamovits, viedään talvisodan syttymisen syksynä kuulusteluihin ja hänen liki vuoden mittainen tuskien taipaleensa alkaa, on alusta saakka selvää, mitä tulee tapahtumaan. Perusteelliset kuulustelut aloitetaan Petsamossa ja niitä jatketaan Leningradissa, lopullinen tuomio käydään kuulemassa Moskovassa.

Aineisto on raskauttavaa ja neuvostovastaisuus helposti osoitettavissa, niin kansainvälisten kontaktien kuin Suomeen liittyvän yhteydenpidonkin myötä. Kirjeet, luostariin tilatut sanomalehdet, veljien sanomiset, kaikkea voidaan käyttää ja käytetään.  Isä Paisin lisäksi kuulustellaan ja tuomitaan myös kuuliaisuusveli Feodor Abrosimov.

Isä Paisi teloitetaan ampumalla 28. joulukuuta 1940, vanhan ajanlaskun mukaisena Trifon Petsamolaisen muistopäivänä.  Hänen maalliset jäännöksensä ovat tuhansien muiden tavoin Levasovon merkitsemättömässä joukkohaudassa lähellä Viipuria.  Venäjän kirkko ei ole lukenut isä Paisia pyhittäjämarttyyrien joukkoon, ehkä siksi, että hän on Suomelle uskollisuudenvalan vannoneena ristiriitainen, ”ei-oma” hahmo.

Tai, kuten Kahla kriittisesti toteaa, ehkäpä syynä on Venäjän nykyhallinnon muuttunut linja, joka ei pyri enää tuomitsemaan neuvostoajan terroria ja puhdistuksia, vaan haluaa kiinnittää huomion pikemmin Venäjä-suurvallan menestyksen hetkiin, menneisyydestä tähän päivään.

Venäläisille pappismunkki Paisi on yksi lukemattomista oman valtioterrorin uhreista, yksi ruumis tuhansien muiden joukkohaudassa. Suomen historiassa hänen tarinansa on ainutkertainen.”

Viimeiset vaiheet

Hyvin traagiseksi luostarin tarinan päättymisen tekee se, kuinka yksin veljestö jäi. Oliko Petsamossa sijaitseva luostari venäjänkielisine asukkaineen sekä Suomelle että Suomen ortodoksiselle kirkolle sodan päättymisen aikaan vain ylimääräinen taakka? Liian venäläinen ja siksi vaarallinen?

Luostarin koko ajan pienenevä veljestö Petsamon karussa maisemassa on konkreettisesti paitsi Jumalan, myös oman kirkkonsa hylkäämänä. Turhaan he kyselevät kirjeissään ortodoksiselta kirkollishallitukselta saako lähteä, täytyykö jäädä, tuleeko taloudellista tukea, korjataanko sodan runtelemia rakennuksia, kauanko tilojen jakamista esimerkiksi sotilaiden kanssa täytyy jatkaa?

Kuvaavaa on, että kirkon jäljellä olevia rikkauksia ja aarteita tullaan kyllä etelästä päin pelastamaan talteen (nykyisin niitä voi ihailla Kuopiossa hienossa ortodoksisen taiteen museossa Riisassa), mutta vanhat ja sairaat veljet itse joutuvat odottamaan. Lopulta, vähän ennen kuin Suomi lopullisesti joutui luovuttamaan Petsamon Neuvostoliitolle vuoden 1944 Moskovan välirauhassa, he pääsevät Heinävedelle Valamoon, ne heistä, jotka vielä ovat elossa. Ja sielläkin he tarinan mukaan saivat, ainakin aluksi, huonompaa ruokaa kuin muut munkit!

Lopuksi

Löysimme kirjaan hieman yllättäen myös henkilökohtaista tarttumapintaa: toinen meistä on tavannut viimeisen elossa säilyneen Petsamon munkin, ikivanhan tallimunkki Akakin, 1970-luvun lopussa Heinäveden Uudessa Valamossa talkoolaisena ollessaan, toinen puolestaan on pohjoisen vaelluksillaan käynyt sekä Petsamon uudelleen rakennetun Yläluostarin lautaportilla että Solovetskin luostarisaarella. Kirja herätti meissäkin seikkailukaipuun pohjoiseen ja tarunhohtoiseen Petsamoon.

Solovetskin luostarista kirjassa kirjoitetaan vähän: lähinnä siinä yhteydessä, että joku aloitti siellä munkkitaipaleensa, sai sinne siirron tai tuli sieltä Petsamoon. Ehkä tuo vankileirien saaristo olisi kuitenkin ansainnut pohdintaa myös terrorin ja vainon paikkana, luostarien paikallinen läheisyys ja tapahtumien samanaikaisuus, joskin täydellinen erilaisuus mahdollistaisi varmaan mielenkiintoisen ristiin valottamisen.

Teoksen kansikuva.

Teoksen kansikuva.

Siinä missä Petsamon luostari säilyi Suomen vallan alla todellisena luostariyhteisönä kilvoitteluineen ja maallisine pyrkimyksineen, kunnes sota ja maailmanpolitiikka sen tuhosivat, neuvosto-venäläisestä Solovetskin luostarista tuli maallisen kilvoittelun loppupaikka, vankileirien saariston osa ja hautakenttä miljoonille syyttömille Stalinin terrorin uhreille, samanlaisille kuin Isä Paisi. Toivottavasti vertailevan tutkimuksen aikakin vielä joskus koittaa.

Kirjan parasta tutkimuksellista antia mutta myös dekkarimaista jännitystä tarjosi se, että Kahla pääsi keväällä 2017 Murmanskin FSB:n eli Venäjän federaation turvallisuuspalvelun arkistoon tutustumaan henkilökohtaisesti isä Paisin tutkintamappeihin. Näiden huolellinen läpikäyminen, vaikkakin valvojan silmien alla, vaikuttaa näinä aikoina lähes uskomattomalta suoritukselta. Samalla se luo kirjan keskeisimmälle sanomalle uskottavan pohjan, antaa kuvan siitä, minkälainen pienen ihmisen, luostarin johtajan, kohtalo voi olla historian myllerryksissä.

Petsamon marttyyri on ennen kaikkea kulttuurihistoriaa, mutta se on myös kirkkohistoriaa, poliittista historiaa ja paikallishistoriaa. Kirjassa liikutaan kulttuuripiirien rajalla, aikakausien rajalla, valtioiden rajalla. Käsitettävän ja käsittämättömän rajalla? Kirjassa on taianomainen kosketus jostakin ylimaallisesta, ikiaikaisesta jatkuvuudesta, jostakin, joka liittää yksittäiset veljet ja heidän traagiset kohtalonsa johonkin suurempaan kertomukseen. Kosketus pyhästä, pahuuden keskellä?

Ei kaiu siellä ääni arkiaskarruksen,
sunnuntaivirsi siellä soi.
Sen jäiset jängät hyytää katkeruuden,
min taisto tappioineen toi.
(Armas Launis: Kaipaukseni maa, 1922)

 

Arvioitu teos: Elina Kahla, Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari. SKS 2020.


Kirjoittaja

Kirjoittajista Outi Elonheimo on lääkäri ja Aino-Maija Elonheimo uskontotieteilijä.


'Pyhyyttä ja pahuutta Petsamossa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.