Humaani akateeminen opettaja Heikki Räisänen kirjoitti kerran artikkelin, joka alkoi: ”Olipa kerran hiljainen pieni poika, jota uskonasiat askarruttivat tavallista enemmän.” Kirjoituksessa Räisänen kertoo omia kokemuksiaan suhteesta Raamattuun ja kirjaa niitä tulemia, joihin hän intellektuaalisen vaelluksensa varrella on päätynyt.
Omasta puolestani voisin kirjoittaa: ”Olipa kerran pieni poika, jota uskonasiat askarruttivat tavallista enemmän. Oli outo kokemus tuntea, että Jumala on yhtäältä jossakin, ikään kuin lokalisoituneena henkenä ja toisaalta kaikkialla. Äiti opetti, että Raamatusta saa lukea lähinnä Kuningasten kirjaa ja Psalmeja, mutta Uusi testamentti on aikuisten kirja. Varttuessaan poika tutustui jonkin verran kristinuskon piirissä laadittuihin teksteihin, luki Raamattuakin, kuitenkin hieman kuin muslimi, siten, että katsoi sen rivejä, mutta ei tulkinnut, koska ei ymmärtänyt niitä. Ja teologiseen tiedekuntaan mennessään hän ei kohdannut Raamattukriisiä, koska Raamatulla ei ollut hänen uskonnolliselle mielialalleen sanottavampaa vaikutusta kuin muslimi-merkityksessä; hän jo lukioaikoinaan oli omaksunut positivistisen empirismin ja Wienin piirin käsityksen tieteestä samalla kuitenkin säilyttäen kokemuksensa hengellisten asioiden mysteerinomaisuudesta niin sanotusti perskohtaisessa katsannossaan. Jos jotakin noina ratkaisevina teologisessa tiedekunnassa vietettyinä vuosina murroksenomaisesti tapahtui, oli se, että hän ei enää uskonut Wienin piirin käsitykseen tieteestä tiedekunnasta maisteriksi valmistuttuaan.”
Pasi Hyytiäinen ja Nina Nikki käsittelevät Vartijan artikkeleissa oman alansa asiantuntemuksen näkökulmasta Raamatun kaanonin syntymisen kontingentteja taustatekijöitä. Aihepiiri on kiinnostava. Niin Räisäsen artikkelia kuin näitä kahta tasokasta huomautusta pohtiessani mielessäni on väikkynyt näppituntuma, joka johti hypoteesiin.
Kristikunta selvisi noin 1500 vuotta sellaisen ajatuksen varassa, että elävä ns. apostolinen traditio (apostolike paradosis) on asian ydin ja tälle alisteista on pyhien kirjoitusten asema. Vanha testamentti tulkittiin profeetalliseksi materiaaliksi ja Uusi testamentti sen tulkintaohjeeksi, eräänlaiseksi algoritmiksi. Reformaation jälkeisessä maailmassa algoritmiin keskittyminen vahvistui sillä kustannuksella, että sen soveltamismateriaalin alue jäi sivummalle.
Kävi ikään kuin siten, että annettiin oikea kaava, mutta ei kerrottu toimituksen vaiheita.
Tämä, kenties hieman provokatiivinenkin näkemys, perustuu kahteen havaintoon. Käsittelen asiaa hieman vapaamielisesti eräänlaisena ”ajatuskokeena”.
”Luther keksi Raamatun”
Ensinnäkin lukemani kristilliset klassikot keskiajalle siteeraavat Vanhaa testamenttia huomattavasti enemmän kuin tämän jälkeiset tutkielmat. Tosin vielä Luther laati Genesiksen ja Psalmien selitykset, kuten Calvinkin ja vielä esimerkiksi luterilaisen täysortodoksian edustaja Johann Gerhard kommentoi ahkerasti Vanhaa testamenttia.
Toiseksi viittaan siihen Lauri Haikolan ihastuneeseen huomautukseen, jonka hän esitti kirjasarjan Keksintöjen historia julkaisun yhteydessä: ”Luther keksi Raamatun!”
Erityisesti raamattukeskeinen uskonsuuntaus alkoi vahvistua joskus 1500-luvulla, osittain siksi, että tällöin alkoi olla valmis käsitys siitä, mitkä kirjat siihen kuuluisivat, mutta myös siksi, että käsite, mitä Raamatulla tarkoitettiin, vahvistui. Pasi Hyytiäinen on äsken valaissut kiinnostavalla tavalla, miten tämän käsitteen taustalla oli raamatunkirjoitusten niin sanottu ”bysanttilainen teksti”. Ja on tietysti siten, että 1500-luvulla syntynyt käsite ”Raamattu” oli ainakin jossain määrin ohimenevä vaihe, koska myöhemmin on havaittu, etteivät taustalla olevat käsikirjoitukset ole kovinkaan monoliittisiä, vaan tekstien runsaus on merkille pantava seikka jopa nykyisinkin, edistyneen tutkimuksen aikana.
Lutherin idea Raamatusta oli, kenties hieman ongelmia ohittaen tässä sanomassani tulkinnassa, että se ”ajaa Kristusta” (Christus agere). Aarre oli saviastiassa. Mutta tällä käsityksellä oli tietysti taustansa augustinolaisessa traditiossa.
Kirjaimellinen merkitys?
Augustinus oli kiinnostunut siitä, mikä on Raamatun kirjaimellinen merkitys (ad litteram). Hänen mukaansa kirjaimellinen merkitys ei ollut sitä, mitä teksti sanoo. Sen sijaan hänen uskomansa niin sanotun inspiraatio-opin mukaan Raamatun kirjaimellinen merkitys oli se, mikä Pyhällä Hengellä oli ollut mielessään. Retoriikan professorina Augustinus katsoi, että Pyhä Henki on reettori. Tästä syystä Augustinus paikoitellen ihmettelee, miksi Pyhä Henki käyttää niin heikkolaatuisia ilmaisuja.
Kirjassaan De Genesi Augustinus käsittelee ”kirjaimellista tulkintaa”. Esimerkiksi luomiskertomuksen kirjaimellinen tulkinta on hänen mielestään se, että Jumala on luonut maailman yhdessä ikuisuuden momentissa. Esitys luomisen päivistä on tämän yhden momentin ulottuvuuksien esitystä ”tyhmille”.
Tämä perinne vaikutti toki ohi reformaationkin. Esimerkiksi Jonathan Edwards esittää, että on turha luulo, että Jumalan tahdon voisi tietää lukemalla Raamattua. Näin voi tapahtua vain, mikäli Pyhä Henki synnyttää erityisen hengellisen valon tekstin lukijalle.
Kun katsoo teologianhistoriaa, Origineen, joka oli antiikin kenties merkittävin teologi, tuotannossa Vanhan testamentin kommentaarit muodostavat ensisijaisen tuotannon. Tosin hän selitti kaikkia Raamatun, myös Uuden testamentin kirjoituksia.
Gregorios Suuren pääteos oli Jobin kirjan selitys. Hänen hengellisen elämän malliaan on tutkimuksessa pidetty standardiesityksenä myöhäiskeskiajan loppupuolelle.
Nämä selitykset olivat osittain varsin vapaamielisiä. Joku Gregorios Nyssalaisen Mooseksen elämä esittää, että Raamattu ei pidä paikkaansa historiallisesti. Ei faarao mitään esikoisten tappamista ollut määrännyt. Asiahan on ilmiselvästi siten, että kyse on stoalaisessa tunneteoriassa selostettujen tunteiden esiliikkeiden (prepatheia) kuolettamisesta. Mitään maalailuja ei pääsiäisen juhlan alla tehty Egyptin majoihin historiallisessa merkityksessä. Kysehän on vastaansanomattomasti siitä, että niissä asumuksissa, joissa platonistinen järkisielu (logistikon) on oven yläkarmina ja alemmat osat tahtosielu (thymoeides) ja halusielu (epithymeia) sivukarmeina, vallitsee hyvät tsäänssit verrattuna niihin asumuksiin, joissa logistikon on kynnyslauta.
Tosin 300-luvulle tultaessa, jolloin nämä tulkinnat vakiintuivat, kilpaili kaksi suuntausta, joista ensimmäinen oli antiokialainen ja jälkimmäinen aleksandrialainen.
Antiokialainen asenne oli historiallisesti ja empiirisesti suuntautuneempi, kun taas aleksandrialainen vapaamielisempi. Jälkimmäinen voitti tämän kilpailun kirkollisissa kokouksissa, mutta antiokialainen , litteraalisempi ja empiristisempi asenne vaikutti sen rinnalla sivupiirteenä aina keskiajalle asti ja sen jälkimuotoja voi ehkä nähdä uuden ajan raamatuntulkinnan suuntauksissa.
Ehkä kuitenkin voisi todeta, että ensimmäisten vuosisatojen ”raamattukritiikki” oli ”historiallis-kriittistä” sikäli, että Raamatun historiallista ainesta ei pidetty kaikin osin paikkansa pitävänä, ja lisäksi tämä ulottuvuus ei ollut tulkinnan kannalta keskeinen. Melko tyypillistä oli ajatella, tosin ei Antiokiassa, hieman siihen tapaan kuin Origenes: Raamatussa on historiallinen, moraalinen ja spirituaalinen taso. Näistä ensimmäinen on epäluotettava ja jälkimmäiset luotettavia, tosin kuitenkin kirkollisen tulkinnan ohjauksessa.
Tällaiset ajatukset kirjaimellisuudesta ovat tietysti varsin toisenlaisia kuin 1800-luvun fundamentalismi, jolle Raamatun teksti on kirjaimellisesti totta tekstinä. Sille tekstin merkitykset eivät avaa kirjaimellista tulkintaa vaan kirjaimen eli syntaksin merkitys on syntaksi itse.
Patristinen ja keskiaikainen perinne jatkui jossain, yhä hieman villissä suunnassa vielä Lutherin aikana. Hänelle Raamattu oli pyhä kirja, mutta vain sen tulkinnan valossa, jonka hän oli siitä tehnyt. Raamatun kirjoitukset olivat kauttaaltaan ”Kristusta ajavia” ja läpikotaisin tästä syystä pyhittyneitä, mutta niiden merkitys ei ollut luonnollisen kielen näkökulmasta kirjaimellinen. Siinä ne olivat lähinnä metaforia. Ne olivat kirjaimellisesti totta niin sanotussa ”Kaanaan kielessä”. Raamatun kirjoitusten syntaksi, kielioppi ja sanasto, oli luonnollisessa, ihmisten tuntemassa kielessä metaforista. Mutta se oli uskovaisten tuntemassa hengellisessä kielessä kirjaimellisia, fundamentalistisia totuuksia. Esimerkiksi: ”tosi viinipuu” on metafora, koska ihminen ei ole puu. Mutta se on kirjaimellinen totuus hengellisessä kielessä. Lutherin ongelma on se, että hänen mielestään jälkimmäisen merkitysoppi eli semantiikka ei ole tunnettua. Uskovaiset osaavat oikeaa kieltä eli syntaksin, mutta he eivät tunne sen merkityssääntöjä – ja tässä syntaksi ja semantiikka on tulkittu teoreettisen filosofian käyttämissä merkityksissä eikä kielitieteen käyttämissä merkityksissä.
Tässä Lutherin asenne ei ole aivan vieras sille, miten muslimi suhtautuu Koraaniin. Varsinainen Koraani, esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan selitysten mukaisesti, on elävä Allahin puhe, joka on vain tallennettu kirjalliseen Koraaniin. Sen ainoa alkuperäinen muoto on arabiankielinen. Sitä toistetaan, mutta ei ymmärretä. Kaikki käännökset ovat vain kommentaareja, mutta eivät edusta varsinaista Koraania, joka ei ole kirja vaan puhetta.
Perinnäisessä teologisessa kulttuurissa Genesiksen, psalmien ja Korkean Veisun selitykset ovat kirjainmääräisesti etualalla, joskin esimerkiksi Vuorisaarnan ja Isämeidän-rukouksen selityksillä on myös mittava perinteensä.
Ei mielestäni ole kuitenkaan liioiteltua sanoa, että antiikin ja keskiajan teologien intressi suuntautui Vanhan testamentin profeetallisiksi katsottuihin kirjoituksiin Uuden testamentin tulkintaohjeen mukaisesti. Hyvä esimerkki on Tuomas Akvinolaisen selostus Vanhan testamentin kulttisäännöistä, joka esitys on keskiajalla vallinneiden käsityksen galleria Tuomaan eskonpuumerkein. Hän esimerkiksi esittelee kuutisenkymmentä lintulajia näiden käytäntöjen yhteydessä.
Tuomas katsoo, että kulttisäännöt edustavat erityistä jumalallista sääntöä, jota järki ei keksisi. Esimerkiksi uhrileivän profeetallisesta ja kuvaannollisesta merkityksestä Tuomas kirjoittaa seuraavalla tavalla: Kristus, elämän leipä, oli tähkänä isien uskossa ja taikinana profeettojen opetuksissa. Ihmisen luonnon vastaanottaminen merkitsi leiväksi leipomista ja paistaminen tulessa sitä, että hän sai muodon Pyhältä Hengeltä neitseellisen sylin ahjossa. Vihdoin hänet paistettiin kuumalla levyllä, kun hän kävi maan kärsimyksissä ja lopulta hänet poltettiin poroksi pajupalmikossa ristinkuolemassa.
Mietteitä reformaation jälkeisestä Raamatun käsitteestä
Reformaation jälkeinen aikakausi keskittyi tulkintaohjeen tai algoritmin kirkastamiseen. Se onnistui tässä verraten hyvin. Samalla se kuitenkin kertoi vähemmän itse laskutoimituksen vaiheista. Se ikään kuin antoi algoritmin todeten, että soveltakaa sitä itse. Ehkä tämäkin on yksi niin sanotun maallistumiskehityksen syy, koska niin sanotut tavan ihmiset eivät ole yleensä erityisen kiinnostuneita kaavoista.
Toisaalta reformaation jälkeinen raamatuntutkimus muistutti jonkin verran antiokialaista perinnettä ja aleksandrialaista siinä, että senkään mukaisesti Raamatun kertomukset historiasta eivät pitäneet paikkaansa. Aleksandrialaisen perinteen vapaamielisen hengellisen tulkinnan tietysti valistuksen jälkeinen raamatuntutkimus torjui itselleen vieraana.
Yleensä opiskellessani myöhemmän eksegetiikan peruskursseja pidin niistä. Koin kysymyksiä herättäväksi seuraavan kuvion. Kun yleensä oli sanottu, että Raamatun tekstit eivät ole historiallisia dokumentteja, asiasta kuitenkin toisaalta esitettiin historiallisia ajatuksia. Historiantutkimuksen ensisijainen sääntö on nojautua historialliseen dokumenttiin. Jos Raamatun tekstit eivät ole historiallisia dokumentteja, niiden pohjalta on vaikea laatia historiantutkimusta.
Tosin voi olla, että väite, jonka mukaan Raamatun tekstit eivät ole historiallisia dokumentteja, on niin sanottu synekdokee. Se valaisee Raamatun kirjoitusten luonnetta osittain sivuuttaen sen, että niihin sisältyy myös historiallista tietoa antavia ainesosia.
Mutta myös niin sanottu apostolinen traditio on hämärä tiedollisen kulttuurin näkökulmasta. Sekin on myöhempi käsite.
Ajateltakoon seuraavaa kehityskuviota:
Uuden testamentin kirjat syntyivät noin vuosien 50–150 jKr. välillä. Kesti aikansa, ennen kuin uskovat tulivat yksimielisiksi siitä, mitkä kirjoitukset kuuluivat Uuteen testamenttiin ja mitkä eivät. Asiaa koskevan arvionsa suorittamiseksi heillä oli enemmän tai vähemmän julkilausuttuja arviointimittareita. Niistä keskeisin oli kirjoitusten apostolisuus. Vain kirjat, joiden katsottiin edustavan apostolien esittämää uskon sisältöä, voitiin sisällyttää Uuden testamentin kaanoniin. Kirjoitusten apostolisuuden arvioimiseen liittyi uskomus, jonka mukaan varhaisella seurakunnalla oli hallussaan uskon sääntö (regula fidei), joka siirsi eli tradeerasi apostolien opetuksen ajassa eteenpäin.
Seurakunnissa levisi suullinen perimätieto Jeesuksen opetuksesta sekä luultavasti myös kirjallisia esityksiä, joihin oli koottu hänen opetuksiaan. Uuden testamentin kirjoittajat, erityisesti ns. synoptikot (Markus, Matteus ja Luukas) käyttivät niitä hyväkseen.
Jeesuksen julistus, Jeesuksen julistukseen liittyvä julistus (keerygma) ja tunnustautuminen Jeesukseen, ovat Uutta testamenttia historiallisesti varhaisempia ja alkuperäisempiä kristillisen uskon ”lähteitä”. Niinpä kristillisen uskontulkinnan kannalta enemmän tai vähemmän hämäräksi jäävä apostolinen perinne ja uskon sääntö eli Jeesuksen julistukseen liittyvä apostolien harjoittama julistus ja sen tulkinta varhaisessa kristillisessä yhteisössä ovat kristillisen uskon historiallista ydinaluetta, eivät Raamatun kirjoitukset ja uskontunnustukset.
On vain ongelmallista, että alkuperäisen historiallisen ytimen sisältöä ei tiedetä suoraan. Se katsotaan ilmaistuksi Raamatussa ja tunnustuksissa. Näin asiassa vallitsee kehätilanne: Apostolinen usko on kirkollisessa perinteessä Raamatun arvioimisen periaate, mutta samalla (usein) ajatellaan, että tämä periaate on löydettävissä vain Raamatusta itsestään! Millä kriteerillä arvioidaan, mikä Uuden testamentin useista opillista korostuslinjoista on apostolista uskoa? Apostolisesta uskosta kun kertovat Uuden testamentin kirjoitukset, mutta toisaalta apostolinen usko on jotakin, joka on näitä edeltävää ja Uuden testamentin kirjoitukset eivät sellaisenaan dokumentoi sitä, mitä apostolit uskoivat. Päinvastoin, näissä kirjoituksissa apostolit kuvataan usein aika hämäräperäisinä henkilöinä, joilla on tuntuvia vaikeuksia uskoa saati sitten käsittää sitä, mitä Jeesus sanoo. Tietysti voi olla sitenkin, että he olivat kirjoituksissa kuvattuja hahmoja fiksumpia. Mistä sen tietää, että heihin pätisi vanha viisaus: Tämän kirjan hahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen, kuten heillä ei todellisuudessakaan ollut.
Kirjallisuutta
Augustinus, The literal meaning of Genesis 1-6, vol. 1, Paulist Press 1981.
Crouzel, Henry, Origen, Harper & Row 1989.
Edwards, Jonathan, Religious Affections, The banner of truth trust, 1994.
Elenius Jaakko, Luonnollinen laki Tuomas Akvinolaisen teologiassa, käsikirjoitus.
Hämeen-Anttila Jaakko, Islamin käsikirja, Otava 2004.
Louth, Andrew, The Origin of Christian Mystical Tradition, Clarendon Press 1991.
Nyssa, Gregory of, The Life of Moses, Paulist Press 1978.
Räisänen Heikki, Raamattunäkemystä etsimässä, Gaudeamus 1984.
Straw, Carole, Gregory the Great. Perfection in Imperfection, University of California Press 1988.
Työrinoja, Reijo, Nova lingua et nova vocabularia, kirjassa Tutkimuksia Lutherin ajattelumuodosta, STKS 1987.
Artikkelikuvassa Augustinus. Kuva: Wikipedia.
