Titivillus. Lähde: Wikipedia.

Pyhien tekstien muokkaajat – keitä Heprealaisen Raamatun kirjurit oikein olivat?

”Mitä iloa on kultaisista ketjuista ja kunniamerkeistä, kun ruokokynän pitelijä on käskijänä. Mutta niin on ja niin tulee aina olemaan. Siksi poikani, jos haluat käskeä sotilaita ja johtaa heitä, opettele ensin kirjoittamaan.”

– Inteb nuorelle Sinuhelle Mika Waltarin teoksessa Sinuhe egyptiläinen

Suomen kielen sana ’kirjuri’ on riittämätön, kun puhutaan tekstien tuotannosta ennen ajanlaskun alkua. Kirjuri tuo mieleen kirjallisen työn ammattilaisen, jonka tehtävänä ei ole toimia itsenäisenä ajattelijana vaan mekaanisesti toteuttaa saamaansa tehtävää. Tässä merkityksessä kirjuri on jäljentäjä, joka kopioi sanatarkasti olemassa olevia kirjoituksia tai sihteeri, joka kirjaa paperille toisen sanelusta. Tällaisiakin kirjureita muinaisessa maailmassa toki vaikutti, mutta se on vain osatotuus.

Rakastetun romaaninsa alkupuolella Mika Waltari maalailee toisenlaisen kuvan muinaisen maailman kirjureista, jotka ovat ajattelun ammattilaisia. Seitsenvuotias Sinuhe haaveilee sotilaan ammatista, jossa ei ainakaan kirjoittamista tarvitsisi osata: ”- – vanhemmat pojat olivat kertoneet pelottavia tarinoita, miten vaikea oli kirjoitustaito ja miten julmasti opettajat kiskoivat oppilaita otsakiharoista, jos savitaulu vahingossa särkyi tai ruokokynä katkesi taitamattomissa sormissa.”

Poikansa urahaaveesta huolestunut isä vie Sinuhen vanhan hampaattoman sotilaan Intebin luo. Tämän vastaus pojan ammattihaaveisiin on tyrmäävä: ”Onko poika hullu?” Sinuhen käsitys sotilaan ammatista muuttuu kertarysäyksellä ihailusta inhorealismiin. Seuraavana päivänä hän marssii kiltisti koulun penkille kirjoitustaitoa oppimaan. Sinuhelle selviää, että jos yhteiskunnassa haluaa olla jotakin merkittävää – pappi tai lääkäri – on ensiksi opittava kirjoittamaan.

Nykypäivänä, kun melkein kaikki osaavat kirjoittaa, on helppo unohtaa, että muinaisessa maailmassa kirjoitustaito oli vain rajatun väen etuoikeus. Kun suurin osa ihmisistä ei osannut kirjoittaa tai edes lukea, myös tekstit näyttelivät erilaista asemaa yhteiskunnassa. Tekstit syntyivät, niitä luettiin, muokattiin ja kopioitiin yhteiskunnan eliitin toimesta. Kirjoitustaidon hankkivat vain ne, joilla oli siihen aikaa ja tarvittava asema. Kirjoitustaitoiset työskentelivät usein vaikutusvaltaisessa sisäpiirissä, erityisesti hallinnossa tai uskonnollisen johtajiston parissa, minkä vuoksi ei ole helppoa piirtää rajaa mekaanisesti jäljentävän kirjurin ja itsenäisiä kirjallisia päätöksiä tekevän oppineen välille.

Pienen sisäpiirin parissa syntyivät myös Raamatuksi kutsuttuun kirjakokoelmaan päätyneet teokset. Kristittyjen Raamatun kahden pääosan eli Vanhan ja Uuden testamentin syntyhistoriat ovat erilaisia, paljolti sen vuoksi, että niiden toimittamisen aikajänteet ovat erimittaiset. Useita Vanhan testamentin teoksia toimitettiin ja koottiin satoja vuosia, siinä missä Uuden testamentin teokset muotoutuivat vain vuosikymmenten aikana. Silti ne asettuvat samalle jatkumolle. Sekä Vanhan että Uuden testamentin teosten synnyn kannalta on tärkeä ymmärtää niin sanotun toisen temppelin ajan kirjallista kulttuuria.

Raamattu ennen Raamattua

 Julkaisimme vajaat vuosi sitten suurelle yleisölle suunnatun tietokirjan Sensuroitu – Raamatun muutosten historia (Otava, 2023), joka on iloksemme löytänyt tiensä lukijoiden käsiin ja herättänyt runsaasti keskustelua. Kirjamme ydinsisällön muodostavat sellaiset tekstimuutokset, joita Raamattuun päätyneisiin teoksiin on historian varrella tietoisesti tehty. Nämä muutokset eivät ole vain hypoteettisia, vaan niitä voi havaita, kun vertailee meille säilynyttä toisistaan poikkeavaa käsikirjoitusmateriaalia ja käännöksiä. Erityisesti Vanhan testamentin puolelta löytyy ajoittain laajojakin eroja, kun muinaisia tekstiversioita verrataan toisiinsa.

Näiden muutosten taustalla on monessa kohdin nähtävissä ideologisia ja teologisia syitä. Valtaosa kirjassammekin esitellyistä ideologisista muutoksista on tapahtunut juuri toisen temppelin aikana, ennen kuin Raamattu oli vielä Raamattu. Tuolloin tekstit, jotka myöhemmin päätyivät kaanoneihin hakivat vielä lopullista muotoaan. Siksi myös rajaa kopiointi- ja toimitustyön välille on hankala piirtää. Toki käsittelimme myös tekstien myöhäisempää historiaa. Kuitenkin juuri toisen temppelin aikana suhtautuminen teksteihin oli vielä vapaampaa. Kirjoitusten tarkka muoto ei ollut oleellista, vaan teoksiin saatettiin tehdä merkittäviäkin muutoksia.

Juutalaisuuden historiassa toisen temppelin aika saa nimensä Jerusalemin Temppelivuorella sijainneesta pyhäköstä, joka toimi vuosisatoja uskonnon keskuksena. Vanhan testamentin oman kertomuksen mukaan temppeli rakennettiin sen jälkeen, kun Persian kuningas Kyyros Suuri antoi pakkosiirtolaisten palata rikkauksien kanssa kotimaahansa rakentamaan temppeliä Jahve-jumalan kunniaksi. Uuden temppelin perustukset laskettiin samalle paikalle, jossa myös Salomon temppeli oli aikoinaan sijainnut.

Vanhan testamentin tekstien mukaan toinen temppeli olisi valmistunut Persian kuningas Dareoiksen kuudentena hallitusvuotena eli vuonna 515/514 eaa. Arkeologisen todistusaineiston näkökulmasta on vaikea sanoa, milloin temppeli oikeasti valmistui. Temppelin varhaisimmat arkeologiset jäänteet ovat sen muurit, jotka ovat peräisin vasta roomalaisajalta. Teksteissä oleva temppelin ajoitus vuodelle 515/514 eaa. saattaa olla teologinen keksintö. Ajoitus heijastelee Jeremian profetian tulkintaa, jonka mukaan Jerusalemin tulee olla tyhjillään 70 vuotta vuonna 587/586 eaa. tapahtuneen Babylonian valloituksen ja Jerusalemin hävityksen jälkeen (Jer. 29:10). Nykyisin monet tutkijat ajoittavatkin toisen temppelin rakentamisen vasta 400-luvun loppupuoliskolle Nehemian aikoihin.

Varmaa kuitenkin on, että toisen temppelin aikana juuri Jerusalemista ja sen temppelikompleksista tuli muotoutumassa olevan juutalaisen uskonnon merkittävin kirjallinen keskus. Temppelissä työskentelivät niin kirjurit kuin muutkin uskonnolliset oppineet. Erilaisia kirjoituksia varastoitiin temppelin mahdolliseen kirjastoon. Temppelin yhteydessä kirjurit kopioivat myös uskonnon pyhintä tekstiä, vasta muotoutumassa olevaa Tooraa. Hasmonealaisajalta peräisin oleva Toinen Makkabilaiskirja kuvaa Nehemian aikana syntynyttä toimintaa seuraavasti: ”Näistä tapahtumista kerrotaan myös Nehemian laatimissa asiakirjoissa ja muistiinpanoissa. Niistä käy myös ilmi, kuinka hän perusti kirjaston ja kokosi sinne kuninkaista kertovat kirjat ja profeettakirjat, Daavidin kirjoitukset ja kuninkaiden lahjoituskirjeet.” (2. Makk. 2:13).

Temppelissä kirjureita työskenteli luultavasti usealla eri tasolla ja erilaisissa rooleissa. Osa kirjureista saattoi laatia arkisia asiakirjoja, kuten kuitteja tai työsopimuksia, jotka käsittelivät esimerkiksi uhrieläinten hankintaa tai erilaisia rakennushankkeita. Temppelissä kopioitiin myös uskonnollisia tekstejä. Useat teologiset muutokset, joita Heprealaisen Raamatun käsikirjoitusten välillä voidaan havaita, saattavat palautua juuri temppelin kirjalliseen toimintaan. Niiden konkreettisesta toteutuksesta vastasivat toki kirjurit, mutta muutos itsessään lienee syntynyt uskonnollisen eliitin toimesta. Tuolloin kirjurit ovat saattaneet toimia ennemminkin työn teknisinä suorittajina.

Vanhan testamentin tekstien muotoutumisen kannalta tärkein toisen temppelin ajan kirjallisten oppineiden piiri oli niin sanottu deuteronomistinen koulukunta. Emme tiedä heistä henkilöinä juuri mitään. Tutkimuksen yksi ehdotus on ollut, että liike olisi saanut alkunsa pakkosiirtolaisuuden jälkeen Benjaminin alueella, Jerusalemin pohjoispuolella. Deuteronomistit olivat valioesimerkki luovista toimittajan ja teologin roolin ottaneista kirjureista, tai kenties pikemminkin kirjanoppineista.

Deuteronomistit eivät luultavasti olleet mikään tarkkarajainen liike, vaan ennemmin voidaan puhua useiden sukupolvien aikana toimineesta ja jalostuneesta toimitustyöstä. Heidän kädenjälkensä näkyy nykyään parhaiten Heprealaisen Raamatun niin sanotuissa historiallisissa kirjoissa. He ajoivat läpi teologisen historiantulkinnan, jonka mukaan ensimmäisen temppelin tuho ja pakkosiirtolaisuus johtuivat siitä, että kansa ja sen johtajat rikkoivat liittonsa Jahve-jumalan kanssa. Tämän tulkinnan valossa pyhiä kirjoituksia toimitettiin ja koottiin yhteen, ja olemassa oleviin kirjoituksiin tehtiin lisäyksiä ja muokkauksia. Heidän työnsä innoittamana Vanhan testamentin kirjoja joka tapauksessa toimitettiin eteenpäin sukupolvien ajan, esimerkiksi myöhemmät nomistit korostivat Jahven Moosekselle antaman lain merkitystä. Temppelin valmistuttua tämä kirjuri- ja muokkaustoiminta lienee vaikuttanut sen yhteydessä.

Jerusalemin alue ei kuitenkaan ollut ainoa toisen temppelin ajan kirjallinen keskus. Vuodesta 1947 alkaen löydetyt Kuolleenmeren kirjakääröt osoittavat, että Qumranissa vaikutti toisen temppelin ajan loppupuolella yhteisö, jonka elämää leimasi myös kirjallinen toiminta. Qumranin luolista on löytynyt hyvin monimuotoinen joukko tekstejä, yli 900 käsikirjoitusta. Vain vähemmistö näistä käsikirjoituksista edustaa meidänkin tuntemaamme Vanhaan testamenttiin päätyneiden kirjoitusten erilaisia tekstiversioita. Enemmistö säilyneistä käsikirjoituksista on muuta varhaisjuutalaista kirjallisuutta. Joukossa on myös yhteisön omia teoksia. Vaikka Qumranissa toimikin suljettu uskonnollinen yhteisö, sen kirjoitukset heijastavat laajemmin toisen temppelin ajan juutalaisuutta. Qumraniin on luultavasti tuotu käsikirjoituksia myös muualta, mahdollisesti Jerusalemin temppelistä.

Jerusalemin ja Qumranin lisäksi kirjallista toimintaa tapahtui varmasti myös Samariassa. Garisiminvuorella sijaitsi toinen Jahve-jumalalle rakennettu temppeli, joka on löytynyt myöhemmin arkeologisissa kaivauksissa. Temppelin rakentaminen alkoi 400-luvulla eaa. Hellenistisellä ajalla temppeliä laajennettiin, ja se toimi aina vuoteen 110 eaa. asti, jolloin makkabealaiset Johannes Hyrkanoksen johdolla tuhosivat sen. Samarialaiset eivät silti kadonneet alueelta minnekään, vaan jatkoivat uskonnonharjoitustaan, kuten käy ilmi esimerkiksi samarialaisnaisen sanoista Uuden testamentin Johanneksen evankeliumista (Joh. 4:20): ”Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.”

Nykytutkimus ajoittaa Jerusalemin temppelin ja samarialaisten väliset jännitteet vasta myöhäiselle hasmonealaisajalle. Varhaisemmassa vaiheessa persialaisajalla samarialaisten ja juudealaisten rinnakkaiselo on luultavasti ollut rauhaisampaa. Samarian temppelin malli on haettu Jerusalemin temppelistä. Jopa varsin myöhäisessä Toisessa Makkabilaiskirjassa Jerusalemin ja Samarian temppelit mainitaan rinnakkain ilman polemiikkia (2. Makk. 6:2).

Samarialaisten kirjuritoiminta tunnetaan parhaiten niin sanotusta Samarialaisesta Pentateukista. Se on vaihtoehtoinen versio Toorasta eli Viidestä Mooseksen kirjasta, joka on samarialaisten ainoa kanoninen teos. Edelleen tänä päivänä Länsirannalla vaikuttavat samarialaiset uskovat juuri heidän Tooransa olevan kaikista muinaisin. Kuitenkin tutkimuksen näkökulmasta se sisältää paljon myöhäisempiä laajennuksia ja muokkauksia. Toisaalta sieltä saattaa löytyä myös muutamia varhaisempia lukutapoja, jotka eroavat myöhemmin vakiintuneesta masoreettisesta tekstistä. Kuolleenmeren kirjakääröjen joukosta on löydetty Samarialaisen Pentateukin mukaisia lukutapoja, mikä vahvistaa, että myös samarialaiset lukutavat ajoittuvat toisen temppelin aikaan.

 Pyhän maan kolmen suuren kirjallisen keskuksen – Jerusalemin, Qumranin ja Samarian – lisäksi kirjallista toimintaa on harjoitettu toki myös diasporassa. Egyptin Aleksandriassa asuneen juutalaisyhteisön tarpeisiin laadittiin maailman ensimmäinen raamatunkäännös eli Septuaginta 200-luvulta eaa. alkaen. Tämän kreikankielisen käännöksen heprealainen pohjateksti poikkeaa monelta osin myöhemmin valtavirtaan vakiintuneesta masoreettisesta tekstiperinteestä. Siksi käännös valottaa Heprealaisen Raamatun tekstihistorian aikaisempia vaiheita. Myös Egyptin Elefantinessa toimi persialaisajalla juutalaisyhteisö, jolla oli oma Jahve-jumalalle omistettu temppeli. Elefantinen papyrukset avaavat ikkunan varhaisen juutalaisuuden moninaisuuteen, mutta eivät niinkään Heprealaisen Raamatun tekstihistoriaan. Saaren asukkaat eivät vaikuta tunteneen Tooraa lainkaan.

Oliko muutoksen takana kirjuri vai kirjurin yhteisö?

 Toisen temppelin ajalta tunnetut kirjalliset keskukset olivat uskonnollisia yhteisöjä ja hallinnollisia keskuksia. Heprealaisen Raamatun tekstien kopioimisesta ja muokkauksesta vastanneet kirjurit työskentelivät osana yhteisöä. Tärkeää on huomata, että toisen temppelin ajan kirjurit ovat vaikuttaneet erilaisissa rooleissa omissa yhteisöissään.

Varhaisjuutalaisuuden tutkija, professori Catherine Hezser on viime aikoina korostanut, että toisen temppelin ajan kirjureista (scribes) puhuttaessa on syytä tehdä tarkempi ero erilaisten kirjuriroolien ja toimintatapojen välille. Hezserin mukaan kirjurit olivat lähtökohtaisesti palkattuja ammattilaisia, jotka hallitsivat kirjoitustaidon teknisenä suoritteena. Kirjurit eivät olleet luovia ajattelijoita, jotka olisivat toimittaneet tai luoneet itsenäisesti kirjallisia tuotoksia.

Kirjurien suurimmat työllistäjät olivat hallinto ja temppeli. Kirjureista osa hallitsi vain joko kreikan tai heprean, osa oli kaksikielisiä. Heistä osa erikoistui hallinnollisten asiakirjojen tai kirjeiden kirjoittamiseen, kun taas osa kopioi uskonnollisia teoksia. Osa kirjoitti asiat muistiin sanelusta, osa jäljensi olemassa olevia tekstejä. Osaaminen oli toki yhteydessä myös kirjurien erikoisalaan: hellenistisestä ajasta eteenpäin heprean kieltä käytettiin lähinnä uskonnollisissa tarkoituksissa. Koska hepreaa käytti lähinnä temppelin papisto, hepreaa taitavat kirjurit työskentelivät luonnollisesti juuri uskonnollisten kirjoitusten parissa.

Hezserin mukaan oli harvinaista, että kirjuri olisi toiminut itse tekstin toimittajana, kirjailijana tai luovien muutosten tekijänä. Sen sijaan kirjailijat ja toimittajat palkkasivat kirjureita avukseen uusien tekstien tai tekstimuutosten tuotantoon.

Muinaisessa maailmassa arkinen toimintatapa oli, että toimittajat tai kirjoittajat sanelivat ajatuksiaan kirjurille. Roomalaiskirjeen kirjuri Tertius tunnetaan jopa nimeltä, koska Paavali mainitsee asian suoraan (Room. 16:2): ”Terveisiä myös minulta, uskonveljeltänne Tertiukselta, joka olen sanelun mukaan kirjoittanut tämän kirjeen.” Eusebius Kesarealainen väittää Kirkkohistoria-teoksessaan 300-luvun alkupuolelta jaa., että Origeneella oli apunaan yli seitsemän kirjuria, jotka vuorottelivat kirjoittaessaan ylös raakatekstin tämän sanelusta. Sanelun jälkeen kopioijat muotoilivat raakatekstin viimeiseen muotoonsa. Lopuksi naispuoliset kalligrafit tuottivat tekstistä näyttävällä käsialalla kirjoitetut julkaisuversiot.

Muinaisen maailman toimittajat, kirjailijat tai uusien tekstien laatijat näyttävät työskennelleen läheisessä yhteistyössä kirjurien kanssa. Siksi on mahdotonta jälkeenpäin sanoa, mikä yksittäinen tekstissä havaittava muutos on luovan ajattelijan ja mikä teknisemmän kirjurin vaikutusta. Vaikka toimitukselliset muutokset olisivat jonkun muun idea, yksittäinen kirjuri on voinut tehdä kielellisiä ja tyylillisiä ehdotuksia, virheistä puhumattakaan. Käsikirjoituseroista voidaan puhua myös kirjurimuutoksina, kunhan pidetään mielessä, että kirjurien rooli muutoksen taustamotiivien osalta on voinut olla rajattu.

Hezserin huomiot koskevat etenkin myöhäistä toisen temppelin ja sen jälkeistä aikaa. Kuitenkin perusmalli saattaa juontaa juurensa jo varhaisemmasta ajasta. Kun puhutaan Heprealaisen Raamatun toimituksellisista, ideologisista ja teologisista tekstimuutoksista, muutostarve tai sen idea ovat syntyneet todennäköisesti yhteisön oppineen eliitin ja papiston parissa. He puolestaan ovat antaneet tämän tehtävän luotetulle kirjurille, joka vastaa varsinaisen tekstin muuttamisesta. On silti mahdollista, että yksittäinen henkilö olisi ollut Esran kaltainen Mooseksen lain tunteva kirjuri ja pappi, joka kykeni itsekin tarvittaessa kirjallisen työn tekniseen suorittamiseen (Esra 7:6). Yksittäinenkään kirjanoppinut tuskin pystyi sooloilemaan, sillä tekstejä tuotettiin yhteisön käyttöön.

Mielenkiintoinen esimerkki tekstimuutoksesta, joka saattaa heijastella toisen temppelin ajan yhteisöjen välistä kanssakäymistä löytyy Joosuan kirjan viimeisestä luvusta. Luvussa 24 Joosua kokoaa kansan ja sen johtajat uudistamaan liittonsa Jahve-jumalan kanssa. Valtavirtaan vakiintuneen masoreettisen tekstin mukaan ”Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Sikemiin” (Joos. 24:1), mutta Septuagintassa ”Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Siloon”. Pyhä paikka on muuttunut! Tämä ei ole myöskään luvun ainoa pyhää paikkaa käsittelevä tekstimuutos. Tuonnempana jakeessa 26 masoreettinen teksti toteaa, että Joosua asetti lain kirjan ja pystytti suuren kiven ”Jahven pyhäkössä” kasvavan suuren puun luo. Septuagintassa maininta pyhäköstä loistaa poissaolollaan, sillä lain kirja sekä kivi asetetaan vain puun luo, joka kasvaa Herran edessä.

Tutkimus on esittänyt, että tekstimuutos ajoittuu luultavasti myöhäiseen toisen temppelin aikaan. Tuolloin Sikemin asema pyhänä paikkana oli kiistelty. Sikem eli nykyajan Länsirannalla sijaitseva Nablus oli samarialaisen uskonnonharjoituksen keskus. Siellä sijaitsi toinen temppeli, Jerusalemin temppelin kilpailija. Masoreettinen versio Joosuan päätösluvusta legitimoi Sikemin aseman pyhänä paikkana. Jerusalemin temppelin näkökulmasta tämä oli ongelma. Omassa Joosuan kirjan versiossaan samarialaiset ovat ottaneet tulkinnan ilolla vastaan ja täsmentäneet lisäyksellä, että liitto uusittiin ”Sikemin pyhässä kaupungissa, Garisimvuoren juurella.”

Jerusalemin oppineiden parissa syntyi tekstimuokkaus. Maininta pyhäköstä poistettiin, ja mikä tärkeintä Sikem korjattiin Siloksi, eli pyhäksi paikaksi, jossa Jahve aikanaan kutsui Samuelin (1. Sam. 3). Tämä lukutapa on säilynyt meille, koska juuri tämä versio päätyi Aleksandriaan Septuagintan käännöksen pohjatekstiksi. Kirjurimuutos Sikemistä Siloon ei ollut teknisesti kovin vaativa korjaus. Taustalla on kuitenkin vaikuttanut suurempi yhteisöllinen tarve ja kiista pyhistä paikoista.

Kirjureita emme tunne, heidän aikaansaannoksensa sitäkin paremmin

Toisen temppelin ajan kirjureita ei tunneta nimeltä. Aikalaiset, tekstien käyttäjät eivät kenties välittäneet heidän henkilöllisyydestään. Nykytutkija on taas heistä erityisen kiinnostunut. Kirjurit tunnetaan heidän tuotostensa perusteella eli meille säilyneistä käsikirjoituksista. Heprealaisen Raamatun toisistaan poikkeavia käsikirjoituksia analysoimalla kirjurien tekemät muutokset tulevat näkyviksi. Näiden muutosten pohjalta tutkija voi tehdä todennäköisyyksiin perustuvia päätelmiä yksittäisistä kirjureista tai heidän toimintansa taustalla olevista yhteisöistä.

Tahattomia kirjurivirheitä esiintyy lähes kaikissa käsikirjoituksissa. Virheiden tyypit ja yleisyys kertovat omaa tarinaansa juuri yksittäisen käsikirjoituksen kopioitsijan erehtyväisyydestä. Osa käsikirjoituksista sisältää virheitä runsaasti enemmän kuin toiset. Virheiden määrä paljastaa aina jotain kirjurin osaamisesta – tai siitä, että hän vasta opettelee. Meille on säilynyt käsikirjoituksia, joissa tekstiä on myös korjattu kirjoittamalla sen päälle tai marginaaliin. Käsikirjoitustuotanto on saattanut olla sen verran kallista puuhaa, että virheitä sisältävää käsikirjoitusta ei kannata aina hävittää, vaikka joissain myöhemmissä legendoissa on näin annettu ymmärtää. Kustannussyiden vuoksi on parempi tehdä korjaus olemassa olevaan käsikirjoitukseen.

Useimmiten kirjurivirheet löytyvät yksittäisistä käsikirjoituksista, eivätkä ne siis leviä sitä laajemmalle. Silloin tällöin virheitä on jäänyt elämään niin, että ne on kopioitu useampaan käsikirjoitukseen. Tuolloin käsikirjoituksessa saattaa esiintyä virhe, joka ei ole kyseisen käsikirjoituksen kirjurin tekemä, vaan se on löytynyt jo hänen käyttämästään pohjatekstistä. Tällaisia virheitä voi havaita esimerkiksi Vanhan testamentin hepreankielistä ja kreikankielistä tekstiä vertailemalla. Suomenkielisen Raamatun lukija voi vaikkapa lukea 1. Samuelin kirjan luvun 14 jakeen 41 sekä vuoden 1938 että vuoden 1992 kirkkoraamatuissa, huomata eron ja pohtia miten mahdollinen virhe on syntynyt. Uudessa kirkkoraamatussa on hyödynnetty Septuagintan lukutapaa.

Tietoiset muokkaukset ovat puolestaan tarkoituksenmukaisia. Ne tuskin kertovat niinkään yksittäisestä kirjurista, vaan enemmänkin hänen taustallaan olevasta yhteisöstä ja ajattelussa tapahtuneista muutoksista. Tällöin muokkausten on tarkoituskin jäädä elämään käsikirjoituksesta toiseen. Kyse on aikaisemman lukutavan toivotusta syrjäyttämisestä, joissain tapauksissa voidaan puhua jopa sensuroinnista.

Raamatun tekstihistoriallisen tutkimuksen perusongelma on, että käsikirjoitukset ovat reippaasti myöhäisemmältä ajalta peräisin kuin varsinaisten tekstien syntyaika. Käsikirjoitukset ovat kopioiden kopioita. Näin ollen käsikirjoitusten välillä olevat erot kertovat muokkauksista, jotka ovat varhaisempia kuin käsikirjoitukset, joissa muutokset ovat säilyneet. Kun esimerkiksi masoreettinen teksti eroaa yksittäisen Kuolleenmeren kirjakäärön tekstistä, muutos ei ole keskiajalla eläneiden masoreettien tekemä. Muutos on varhaisempi, peräisin toisen temppelin ajalta. Muutosta on vain kopioitu uskollisesti aina keskiajalle asti.

Lukutapojen ja käsikirjoitusten ajallinen etäisyys toisistaan asettaa haasteita sille, mitä johtopäätöksiä kirjureista voidaan tekstimuutosten perusteella tehdä. Käsikirjoitusaineiston vertailu todistaa muutoksen kyllä tapahtuneen, mutta muutoksen ajoitus ja historiallisen kontekstin päättely ovat tulkintaa, ja ajoittain vain valistunutta arvailua. Nykyisin osa tutkijoista haluaakin keskittyä vain yksittäiseen käsikirjoitukseen ja sen käyttökontekstin tutkimiseen. 1980-luvulta alkaen kehittynyt uusi filologia ei ole esimerkiksi erityisen kiinnostunut käsikirjoituksen sisältämän tekstin eri vaiheiden rekonstruoimisesta, joka on taas tekstikriittisen tutkimuksen ydintä.

Yksittäinen käsikirjoitus kertoo monien kirjurien toiminnasta

Nykyisten raamatunkäännösten Vanhan testamentin teksti käännetään yleensä pitkälti keskiaikaisen niin sanotun Leningradin koodeksin pohjalta (n. 1008 jaa.). Koodeksi on enemmän kuin vain keskiaikaisten juutalaisten oppineiden hengentuote. Se välittää tietoa Raamatun tekstihistoriasta ajalta ennen ajanlaskun alkua. Siinä missä uuden filologian edustaja lukisi käsikirjoitusta keskiaikaisena kirjana, tekstihistorian tutkija tarkastelee käsikirjoituksen tekstiä, joka on vuosisatoja varhaisempaa kuin varsinainen koodeksi. Leningradin koodeksin teksti paljastaa teologisia muutoksia, ideologisia korjauksia, kielellisiä muokkauksia ja virheitä reippaasti yli tuhannen vuoden takaa. Toisin sanoen: tämä yksittäinen Vanhan testamentin käsikirjoitus sisältää useita tekstikerrostumia eri ajoilta, niin sanottuja alkuperäisiä lukutapojakaan unohtamatta.

Jos kirjureiden tai teosten toimittajien työtä tulkitaan vain yhtä käsikirjoitusta vasten, heidän toimintansa näyttäytyy hyvin epäjohdonmukaisena. Ikään kuin muokkaustoiminta olisi jäänyt kesken. Eri aikojen kirjuritoiminta on silppuuntunut ympäri käsikirjoitusaineistoa. Varhaisimpiin kirjamuotoisiin Raamattuihin kuuluva Vatikaanin koodeksi 300-luvulta jaa. on tästä oiva esimerkki. Sen sisältämä kreikankielinen Vanhan testamentin teksti on historiallisesti hyvin monimuotoista. Esimerkiksi Joosuan kirjan kohdalla Vatikaanin koodeksi edustaa usein varhaisinta Septuaginta-käännöksen muotoa. Sen sijaan Samuelin ja Kuningasten kirjojen kohdalla koodeksi sisältää useita tekstijaksoja, joissa alkuperäistä Septuagintan käännöstä on korjattu vastaamaan paremmin silloista heprealaista Raamattua. Näissä kohdissa Vatikaanin koodeksi kertoo vähemmän Egyptin Aleksandriassa toimineista kääntäjistä, ja enemmän Palestiinassa toimineista tekstin muokkaajista. Kun siis käsikirjoitukset välittävät vuosisatojen aikana muokkaantunutta tekstiä, ei ole ihme, jos kirjurien toiminta näyttäytyy keskeneräisenä ja muutokset epäjohdonmukaisina.

Muinaiset kirjurit ja tekstien muokkaajat eivät edes pyrkineet yhdenmukaisuuteen, joka on moderni ihanne. Nykypäivänä kustannustoimittaja käy julkaistavan kirjan kauttaaltaan läpi, jottei siinä olisi epäjohdonmukaisuuksia. Muinaisten kirjurien työskentely on säilyneen todistusaineiston perusteella ollut epäyhtenäisempää. Useimmat tietoisesti tehdyt muutokset ovat lyhyitä sanan tai lauseen lisäyksiä. Ne esiintyvät sattumanvaraisesti siellä täällä. Yksittäinen kirjuri tai yhteisö ei ole tuottanut täydellisen tehokkaita revisioita, joissa kaikki enemmän tai vähemmän kyseenalaiset näkemykset olisi pystytty poistamaan. Nykyajan työkaluilla tällainen ”tehdasmainen” työskentely olisi ollut mahdollista, mutta kirjakääröjen kanssa painiskelevalle muinaiselle kirjurille asia ei ollut niin yksinkertainen.

Perinteisesti tekstikritiikin tarkoituksena on nähty olevan alkuperäisen tai varhaisimman saatavissa olevan lukutavan löytäminen. Myöhemmistä lukutavoista on käytetty sanoja korruptoitunut tai sekundääri, ikään kuin niillä ei olisi suurempaa painoarvoa. Tämä on tekstihistoriallisen tutkimuksen yksinkertaistamista. Juuri nämä “korruptoituneet” lukutavat ovat pienen pieniä ikkunaluukkuja muinaisten kirjurien työhön. Ne kertovat maailmankuvan muuttumisesta ja kielen kehittymisestä. Muutokset periytyvät eri aikoina vaikuttaneisiin yhteisöihin, jotka ovat kukin tulkinneet omaa pyhää tekstiään aina uudessa valossa.

Tuhansien käsien koskettama pyhä teksti

Raamatun tekstihistorian muutoksia esittelevä kirjamme Sensuroitu on saanut joiltakin lukijoilta osakseen myös kritiikkiä. Ylipäätään puhe tekstimuutoksista on koettu jollain tavalla ongelmalliseksi. Dosentti Niko Huttunen on jo aiemmin Vartijan kirjoituksessaan osuvasti analysoinut, että ilmeisesti jotkut ajattelevat tekstin muuttumattomuuden olevan teologisen uskottavuuden tae. Ajatuksen ovat jakaneet esimerkiksi jotkut uskonnollisesti konservatiivit yhteisöt ja osa suuresta yleisöstäkin.

Raamattua käsittelevissä teologisissa pohdinnoissa on tärkeää kiinnittää huomio yhteisön merkitykseen. Tekstit ovat alusta loppuun yhteisöjen tuotteita. Vaikka jollakin teoksella olisikin alun perin ollut vain yksi kirjoittaja, tämä kirjoittaja on kasvanut osana omia yhteisöjään, joissa hänen ajattelunsa on muovautunut.

Rikas ja moniääninen käsikirjoitusten kavalkadi piirtää kuvan yhteisöllisesti syntyvästä ja sukupolvien aikana muuttuvasta tekstistä. Raamatun tekstit eivät ole vain muuttumattomana vastaanotettua jumalallista viestiä tai yksittäisen ihmisen ajattelua, vaan alusta loppuun asti vuorovaikutuksen ja yhteisöllisen prosessin tulosta. Tämä ei ole haaste kristityille, vaan muistutus, että juuri yhteisöllisyydessä ja kohtaamisessa lepäävät kristinuskonkin pyhät kirjoitukset. Sanoilla ei ole suurtakaan merkitystä ilman yhteisöä, joka niitä lausuu. Lausutuilla sanoilla puolestaan ei ole väliä, jos ne eivät puhuttele eri ajassa eläviä ihmisiä ja yhteisöjä. Kieli ja sanat ovat kommunikaation ja vuorovaikutuksen väline. Ne auttavat meitä jakamaan kokemuksia ja kokemaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Oman pään sisäisen ajattelun välineenäkin sanat ovat vain vuorovaikutussuhteiden kautta sisäistettyjä. Ihmisen ei tarvitsisi ikinä oppia kieltä, jos toisia ihmisiä ei olisi olemassa.

Usko ja hengellisyys rakentuvat samalla tavalla vuorovaikutuksessa ja yhteisössä. Kun seuraavan kerran avaat suomenkielisen Raamattusi, pysähdy hetkeksi arvostamaan kaikkia niitä tuhansia käsiä, jotka ovat tekstiä sen historian varrella koskettaneet ja siihen jälkensä jättäneet. On mieletöntä kysyä: kuka kirjoitti Raamatun tekstin? Oleellisempaa on huomata, miten monet eri kädet – kirjurit ja kääntäjät – ovat työskennelleet vuorovaikutuksessa tekstin kanssa, jotta se on vuosituhansien jälkeen päätynyt lukijan käsiin. Tämän matkan varrella on tapahtunut lukuisia muutoksia, mutta muutokset kertovat siitä, että teksti on ollut merkityksellinen eri yleisöille. Ironista kyllä, muuttumattomuus olisi johtanut pyhän tekstin unohtamiseen. Raamattu on muuttunut, koska sillä on oikeasti väliä!

Kirjallisuutta

Heszer, Catherine (2022). ”Jewish Scribes in the Late Second Temple Period: Differences Between the Composition, Writing, and Interpretation of Texts,” teoksessa Scriptures in the Making: Texts and Their Transmission in Late Second Temple Judaism, toim. Raimo Hakola, Jessi Orpana & Paavo Huotari. Leuven: Peeters, sivut 149–172.

Mäkipelto, Ville (2022). ”Rewriting Joshua Traditions in Late Second Temple Judaism: Judean-Samaritan Relations as a Catalyst for Textual Changes,” teoksessa Scriptures in the Making: Texts and Their Transmission in Late Second Temple Judaism, toim. Raimo Hakola, Jessi Orpana & Paavo Huotari. Leuven: Peeters, sivut 239–264.

Pakkala, Juha & Hakola, Raimo (2008). Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia. Kirjapaja: Helsinki.

Pakkala, Juha & Müller, Reinhard (2023). Editorial Techniques in the Hebrew Bible: Reconstructing the Literary History of the Hebrew Bible. Resources for Biblical Study 97. SBL: Atlanta.

Van der Toorn, Karel (2009). Scribal Culture and the Making of the Hebrew Bible. Harvard University Press.

Waltari, Mika (2020). Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390–1335 e.Kr. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1945. WSOY: Helsinki.

 

Artikkelikuva: keskiaikaisen uskomuksen mukaan demoni Titivillus oli syypää kirjurien virheisiin. Kuva: Wikipedia.


Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari.

Kirjoittaja

Ville Mäkipelto on teologian tohtori ja psykologi. Hän tuottaa tietovideoita YouTube-kanavalleen ja tekee kliinisen psykologian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Paavo Huotari tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa varhaisimmista raamatunkäännöksistä. Evankelis-luterilaisen kirkon pappina hän haluaa haastaa uskonnollisia yhteisöjä pohtimaan pyhien tekstien moninaisuutta. Kuva: Otavan kuvapankki


'Pyhien tekstien muokkaajat – keitä Heprealaisen Raamatun kirjurit oikein olivat?' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    6.2.2024 @ 15.39 Kosti Vasumäki

    Muutama huomio koskien Joosuan kirjan luvun 24 ”tekstimuutoksia”. Ensiksi mitä Sikemiin tulee, niin Aabraham rakensi sinne alttarin (1Moos12:6–7), joka oli luvatun maan ensimmäinen. Täten on luonnollista, että Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Sikemiin (vuorenharjanne) (Joos24:1). Joosuan kirjan luvusta 8:30-32 ilmenee, että Joosua rakensi Ebalin vuorelle alttarin Herralle Israelin Jumalalle ja kirjoitti kiviin jäljennöksen Mooseksen laista, jonka Mooses oli kirjoittanut israelilaisille.

    Tuon Ebalin vuoren alttarilöydön teki Haifan yliopiston argeologiryhmä Adam Zertalin johdolla 6.4.1980. Kyseinen löydös oli 1200-luvulta, israelilaisten maahantulon vuosisadalta. Israelin kansa siunattiin Sikemissä toisen puolen kansasta katsoessa Garissimin vuorta kohden ja toisen puolen katsoessa Ebalin vuoreen päin (Joos8:33).

    Totta on, että Septuagintasta ilmenee, että ”Joosua kokosi kaikki Israelin heimot Siloon.” ”Halusiko tekstitraditio vältää käsitystä, että Joosua olisi koonnut kansan samarialaisten keskeiselle paikalle. Mikäli näin on, niin samalla se heijastelee juutalaisten suhtautumista laajemminkin samarialaisiin , joka tulee ilmi myöhemmin Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisessa Sykarin kaivolla.

    Onko Pyhä paikka muuttunut? Mitä tulee tuohon Joos.24:26, niin masoreettisen tekstin mukaan vaikuttaa siltä, ettei ole. ”Joosua kirjoitti ne kaikki Jumalan lain kirjaan ja pystytti suuren kiven – Herran pyhässä – paikassa (sacred place, sanctuary, holy place) kasvavan suuren puun juurelle.”

    Vastaa

  2. Avatar photo

    7.2.2024 @ 13.28 Kosti Vasumäki

    Koskien 1. Samuelin kirjan lukua 14 jaetta 41, niin lieneekö kysymyksessä virhe, kun molemmissa sekä 1992, että 1938 käännöksessä on kysymys arvasta? Masoreettinen tekstin mukaan; ”Ja Saul sanoi Herralle, Israelin Jumalalle: Anna oikea arpa.”

    Septuagintan mukaan Saul sanoi Herralle, Israelin Jumalalle: ”Miksi et vastannut tänään palvelijallesi? Jos minä tai poikani Jonatan olemme syyllistyneet rikokseen, anna silloin, Herra, Israelin Jumala, vastaukseksi urim, mutta jos kansasi Israel on syyllinen, anna tummim ”(1Sam14:41).

    Ylipapin rintakilvessä olivat Jumalan määräämät arpomisvälineet, urim ja tummim. Millaisia ne sitten olivat, niitä käytettiin tässä tapauksessa ja arpa osui Jonataniin.

    Paradoksaalista kyllä, Raamatussa jumalallinen ja inhimillinen kattavat kokonaan toisensa. Cor hominis disponit viam suam; sed Domini est dirigere gressus eius.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.