”Jouluna Jumala syntyi,/ Paras poika pakkasella”, tiesi se kylmyyden nahoissaan tuntenut tuntematon inkeriläinen, joka sepitti tuon kansanrunon, Pekka Jalkasen (s. 1945) sävellyksenä ja Erkki Pohjolan johtaman Tapiolan kuoron hienona esityksenäkin tunnetun (Piika pikkarainen: Joulukertomus lapsikuorolle ja lapsilukijalle, 1985). Sen sijaan auringon ja lämmön rakastajan Eino Leinon (1878–1926) nuoruuden näytelmässä Sota valosta (1900) ”Ilma lämpenee kuin kesällä” Suvantolan Marjatan synnyttäessä aviottoman pojan Ruotsin Ruotukselle. ”Isä on meille ilmestynyt,/ Poika neitseestä siinnyt”, ihastelee Ruotuksen piika. Siitä viimeistään käy esiin tietoinen viittaus kristilliseen joulumytologiaan, Messiaan syntymiseen Neitsyt Mariasta. Leinon näytelmässä Messias on poliittinen, kansansa vieraan vallan orjuudesta Vapahtaja, mutta myös lähimmäisenrakkautta julistava Mestari.
Paitsi tarkoituksellista antagonismia talviseen maisemaan sijoitetussa Kristuksen syntymässä Leinon aihelmassa voi nähdä myötämielistä viittausta myöhemmin joululauluna tutuksi tulleeseen J. H. Erkon (1849–1906) runoon, joka heti ensi säkeissään huudahtaa: ”No, onkos tullut kesä/ nyt talven keskelle.” Se esittää joulun suveen vertautuvaksi uudistavaksi voimaksi, monen myöhemmän joulurunon lailla: Alpo Noposella (1862–1927) ”käy lämmin henkäys talvisäässä/, kun joulu on”. Ja toisessa joulurunossaan Noponen kysyy, ”kylmä voisko nyt olla kellä,/ talven säästä kun tuoksahtaa/ lämmin, leuto ja henkäys hellä,/ rinnan jäitä mi liuottaa”. Edellinen Noposen runo tunnetaan Otto Kotilaisen (1868–1936) säveltämänä nimellä ”Kun joulu on”, jälkimmäinen on Leevi Madetojan (1887–1947) ”Arkihuolesi kaikki heitä”, lakonisesti Joululauluksi otsikoitu.
Kun paimenet olivat Betlehemin kedolla vartioimassa laumaansa, oli Luukkaan mukaisessa evankeliumikertomuksessa yö. Oliko siellä kylmä vai oliko yö lämmin?
Ainakaan espanjalaisen Juan Bautista Maínon (1581–1649) maalauksessa Paimenten kumarrus (1613; Eremitaasi, Pietari) ei paimenia palele, vaikka talli näyttääkin hataralta. Nuori ja salskea paimen on oikaissut itsensä kylkimakuulle Kristus-lapsen vuoteena toimivan soimen kupeelle. Viitan hän on riisunut niin, että näkyviin pääsevät jäntevä selän kaari ja selkärangan uomaan kiinnittyvät lihakset ristiselkää myöten. Myös sääret ovat paljaat ja jalkaterät käännetty niin, että jalkapohjat osoittavat katsojaan; jalkapohjiin on tarttunut tomua joko tallin lattiasta tai pitemmältäkin, kedolta kävellessä.
*
Taivaalliset, pyhät häät on universaali myytti, hieros gamos. Kreikkalaisissa myyteissä miesjumalat lähestyvät ihmistä, naista tai miestä, joko omassa hahmossaan tai muuntautuneena eläimeksi, esimerkiksi linnuksi. Kristillisessä mytologiassa siivekäs olento, arkkienkeli Gabriel lähestyy nuorta naista, joka ”ei miehestä mitään tiedä” (Luuk. 1: 35), hedelmöittää neitosen, josta syntyy jumalihminen, Jumalan Poika. Maallisessa hahmossa hän näyttää ihmiseltä, mutta ikuiselta olemukseltaan on Jumalan Sana, Logos, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt. Inkarnaatiossaan hän sen sijaan on ihmiseksi syntynyt Neitsyt Mariasta – ja siinnyt Pyhästä Hengestä, niin kuin arkkienkeli Gabriel pelokasta nuorta neitoa tyynnyttelevästi vakuutellen rauhoittelee.
Myyttisestä verhosta riisuttuna – kuten esimerkiksi Harri Sirola (1958–2001) rohkeassa ja persoonallisessa romaanissaan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (2001) kuvaa – nuori mies Gabriel on niin jumalaisen kaunis, että hän tuntuu ja näyttää Mariasta enkeliltä. Korkeimman voiman verhoaminen ja Pyhän Hengen päällekarkaaminen (Luuk. 1: 36) on Sirolalla normaali seksuaaliakti, seurauksena naisen raskaaksitulo. Samantyyppisen ajatuksen oli meillä esittänyt ennen Sirolaa – ja Leinoa – jo Arvid Järnefelt (1861–1932) kertomuksessaan Maria (1897), jolloin se aiheutti melkoisen kirjaskandaalin. Teosta vaadittiin poistettavaksi kirjastoista ja kirjakaupoista. Järnefelt ei kiistä Jeesuksen jumalallista olemusta, vaan tulkitsee sen toisin. Skandaalin aiheuttajille tärkeämpää oli kuitenkin seksikielteinen lisääntyminen kuin iankaikkisen Pojan sama olemus Isän kanssa.
Soteriologinen myytti Jumalan Pojasta ihmisen pelastajana kuolemalta on kosminen draama, jonka osapuolet ovat binaarisen opposition pareja: taivaallinen (mies) kohtaa maallisen (naisen), jumalallinen yhtyy inhimilliseen. Jumala kehottaa Poikaansa transformoitumaan ihmiseksi.
Tästä on esimerkkinä myös Martin Lutherin (1483 – 1546) virsi (Nun freut euch lieben Christen g’mein), jonka soteriologinen aspekti on esitetty dramaattisena keskusteluna. ”Vaan iankaikkisuudessa/ mua sääli Isä taivaan./—// ’Käy viipymättä auttamaan!’ / Hän lausui Pojallensa./—// Ja kuuliaisna Isälleen/ Nyt Poika jätti taivaan./ Ja hänet helma neitsyeen/ Toi veljekseni vaivaan.” Poika lausuu ihmiselle: ”Mä sodin puolestasi sun, /Sä kallis olet mulle.”//—// ”Mä olen noussut taivaaseen/ Ja olen puoltajasi./ Ja Isää tähtes rukoilen.” (SVK 1938: nro 302.)
Runosuomennoksessa (alkuaan Wittenbergin ja Rostockin yliopistossa opiskelleen Jakob Finnon, 1583) esiintyy ajatus Kristuksen pre- ja posteksistenssistä mutta myös näkemys Kristuksesta esirukoilijana ihmisten puolesta. Useimmat näistä käsityksistä ovat myös alkutekstissä sen nykyasussakin: ”Gott sprach zu seinem lieben Sohn/—// Der Sohn dem Vater g’horsam ward/ er kam zu mir auf Erden/ von einer Jungfrau rein und zart/ er sollt mein Bruder werden./ Gat heimlich führt er sein Gewalt/ er ging in meiner armen G’stalt/.” Isän luo palannut Poika vakuuttaa ihmiselle olevansa tämän puolustaja: ”da will ich sein der Meister dein”.
Lutherin runo esittää jo Pyhän Ambrosius Milanolaisen (n. 340–397) jouluvirrestä tutun kuvan Isän luota lähteneestä ja Isän luo palanneesta Pojasta. ”Egressus eius a patre,/ Regressus a patrem.” (”Isän luota lähtenyt/ Isän luona taas on nyt.” SVK 1938: nro 12.)
Eino Leinon runossa ”Marjatan poika” (Helkavirsiä, 1916) Jumalan Poika haluaa tuntea kokemusperäisesti ihmisen osan, ei niinkään säälistä eikä pelastusopillisten seikkojen vuoksi vaan älyllis-emotionaalisesta uteliaisuudesta. Vasta eri luontokappaleiksi ja vihdoin ihmiseksi transformoiduttuaan hän ymmärtää kasvin, eläimen ynnä ihmisen osan ja kokemuksen. Toisin kuin Lutherilla, Leinon runossa Isän ei tarvitse käskeä Poikaansa inkarnoitumaan ihmiseksi, siis lähtemään maan päälle. Voidaan tulkita, että koska Poika on samaa olemusta kuin Isä, hän tietää velvollisuutensa itsekin. Sitä paitsi ajatus Sanan (Logos) tulemisesta lihaksi (Joh. 1: 1, 14) ei vaadi neitseellistä syntymää – eikä Johanneksen evankeliumin alkuluku sitä esitäkään.
Elettyään metamorfoosien sarjana vuorollaan ja yhtaikaisesti kunakin luontokappaleena ja ihmisenä Marjatan poika – joka on Leinollakin siis kristologisen kaksiluonto-opin mukaisesti myös Jumalan Poika – jumaloi luonnon, niin että se on yhäti jumalallisen hengen läpitunkema, kuten romanttis-idealistiset filosofit ovat kautta aikain opettaneet.
Leino esittää teoksessaan Alla kasvon Kaikkivallan (1917) ajatuksen, että syvimmin ja hartaimmin Jumalaa palvotaan ”Hengessä ja Totuudessa” eikä kirkollisissa kulteissa. Kovasti samansuuntainen on kirkkoisä Origeneen (n. 185–254) näkemys, että kirkkoa tarvitaan ainoastaan niitä varten, jotka kykenevät näkemään vain aisteilla. Toinen ihmisryhmä sen sijaan pystyy ymmärtämään suoraan ja välittömästi kirjoitusten salatun merkityksen.
Artikkelikuvassa osa Juan Bautista Maínon maalauksesta Paimenten kumarrus. Kuva: Wikipedia.
