Uskontoa pidetään pyhän ilmentymänä. Uskonnon asema ei ole yhteiskunnassamme lähimainkaan yhtä keskeinen kuin aikaisemmin. Harvoin sunnuntaitakaan enää kutsutaan pyhäpäiväksi. Merkitseekö tämä sitä, että uskonnot ja pyhät katoavat vähitellen kartalta?
Ei suinkaan. Uskontojen määrä on lisääntynyt maailmassa. Sen sijaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä vähenee noin prosenttiyksikön vuosivauhdilla. Näin ollen parinkymmen vuoden kuluttua luterilaiseen kirkkoon kuuluu alle puolet maamme väestöstä, suurten kaupunkien asukkaista vain noin kolmannes. Hengellisyys ja henkisyys eivät kuitenkaan ole häviämässä, vaan ne pysyvät ihmiselämän tärkeinä asioina.
Uskonnot, hengellisyyden ja henkisyyden eri muodot sekä maallistuminen elävät rinnakkain parhaimmillaan toisiaan vahvistaen. Ihminen ei saa lopullista lohdutusta pelkästään järjen käytöstään eikä sokeasta uskostaankaan, vaan hän jää ratkaisemattomien elämänongelmiensa vangiksi. Meidän on siis välttämätöntä ylläpitää uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden vuoropuhelua.
Natsien surmaama luterilainen pappi ja teologi Dietrich Bonhoeffer (1906-1945) ymmärsi kirkkaasti tämän. Hän esittää vankilakirjeessään 16.7. 1944 osuvan, vaikka paradoksaalisen, “uskonnottoman kristinuskon” vaatimuksen:
”Me emme voi olla rehellisiä, jos emme tunnusta, että meidän on elettävä maailmassa – etsi deus non daretur (ikään kuin Jumalaa ei olisi, M.T.). Ja juuri tämän tunnustamme – Jumalan edessä!” Bonhoeffer jatkaa varsin puhuttelevasti: ”Jumala, joka on meidän kanssamme, hylkää meidät (Mark. 15:34). Jumala, joka antaa meidän elää maailmassa ilman työhypoteesia Jumalasta, on se Jumala, jonka edessä koko ajan olemme. Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa.”
