Keisareita, kapinallisia, kristittyjä, kurjuutta, kauneutta, kestävyyttä…
Siinä lienevät länsimaisittain keskeiset mielleyhtymät Etiopiasta, taannoin Abessiniaksi kutsutusta maasta, joka ei oikeastaan edes ole maa. Meidän tuntemamme Etiopia on imperiumi, jonka niin sanottu luomistyö oli 1800-luvulle tyypillinen, tappamiseen ja orjuuttamiseen painottunut kolonialistinen projekti.
Edellistä virkettä en vielä jokunen vuosi sitten olisi osannut kirjoittaa. Kyvyttömyys ei johtunut ainakaan kiinnostuksen puutteesta abessinialaisiin aiheisiin. Mielenkiintoa oli, samoin oleskelua paikan päällä ja kasapäin etiopialaisia tuttavuuksia. Tarvittiin kansanmurhan mittasuhteet täyttänyt taistelu, marraskuussa 2020 leimahtanut tuhoamissota Tigraissa, imperiumin pohjoisessa provinssissa, jotta Etiopia-kuvani usva hälveni ja hahmotin asiat niiden oikeissa mittasuhteissa.
Tuhoamissodan synonyyminä sopii käyttää totaalista sotaa. Kristillisenä pidetyn ortodoksi-imperiumin sotilaat eivät ole tyytyneet tappamaan vain aseellisia vastustajiaan. Siviilejä on surmattu ja suljettu keskitysleireihin, raiskattu ja siepattu seksiorjiksi. Ruumiita on häpäisty ja jätetty villieläinten saaliiksi. Nälänhätä on varmistettu teurastamalla karjaa, polttamalla ruokavarastoja, rosvoamalla sairaaloita ja eristämällä sotatoimialue muusta maailmasta, mukaan lukien tiedonvälittäjistä ja hätäavun tarjoajista.
Kaikkea tuota on koettu ja koetaan yhä Tigraissa, osittain Tigrain ulkopuolellakin. Etiopian hallitus sotii omia kansalaisiaan vastaan tavalla, joka kerryttää rikoksia ihmisyyttä vastaan viikosta, kuukaudesta ja nyt jo vuodesta toiseen. Miten se on mahdollista? Minkä tähden pyhäksi sanottu Etiopia on jälleen kerran kauhujen näyttämö?
Koska Etiopia todella on imperiumi. Muistamme keisarillisen Venäjän kohtalon, samoin sitä seuranneen neuvostoimperiumin tuhon. Monikansallisten valtakuntien elinkaari tapaa olla rajallinen, vaikka hallitsijalla väitettäisiin olevan taivaallinen mandaatti. Sellainen oli vanha Venäjä, ja sellainen oli 1970-luvulla luhistunut vanha Etiopia. Keisari Haile Selassien (suom. Kolminaisuuden voima) surmanneet sotilaat perustivat ateistisen diktatuurin ja aiheuttivat 1980-luvun puolella nälänhädän, joka populaarimusiikin mukaan yhdisti ihmiskunnan (”We Are the World”) ja koetteli lujimmin Tigraita.
Sitten olikin Tigrain kapinallisten vuoro hallita Etiopiaa. Tigrain kansan vapautusarmeija marssi Addis Abebaan keväällä 1991 ja pysyi vallassa kevääseen 2018 saakka. Ironista kyllä, Tigrain johtajat olivat virallisesti yhtä jumalattomia kuin heidän vastustajansa, Neuvostoliiton tukema sotilashallitus. Heidän mallivaltionsa vain oli Neuvostoliiton asemesta Albania! Silti juuri heidän hallintokaudellaan Etiopia avautui ja uskonnonvapaus palautettiin, tai itse asiassa kaikki uskonsuunnat saivat yhtäläiset oikeudet ensimmäistä kertaa Etiopian historiassa.
Afrikkalainen avovankila
Pitkittyneet kapinat verisine vaiheineen tiesin, samoin sen, että tigrailaisen eliitin hegemonia merkitsi edistystä vain Etiopian ankeaa taustaa vasten. Talouskasvu oli pystysuoraa, mutta ihmisoikeuksia loukattiin miltei vanhaan malliin. Mielenosoittajia ammuttiin ja pamputettiin, vankiloissa kidutettiin, vain onnekkaimmat opponentit pääsivät maanpakoon.
Sellaiseen Etiopiaan saavuin joulukuussa 1996, neljännesvuosisata sitten. Sinne myös palasin toistuvasti, ja joka ikinen kerta ”Etiopian erikoislaadun” vaikutuksen alla kuten nyt oivallan.
Valistunut lukija tuntee termin American exceptionalism. Omahyväisen ajatusmallin abessinialainen versio on amerikkalaista vanhempi, värikkäämpi ja uskonnollisen ulottuvuuden läpeensä kyllästämä. Etiopia, tuo 3000 vuoden ikäinen valtiovanhus… Hallitsijoiden huima ketju kuningas Salomon pojasta Haile Selassieen… Jerusalemin temppelistä Niiliä pitkin Tanajärvelle ja lopulta Tigraihin ujutettu Liitonarkki… Raamatun runsaat viittaukset Etiopiaan, joka psalmin sanoin ”kiiruhtaa ojentamaan käsiänsä Jumalan puoleen”… Kristinuskon linnake jylhillä vuorilla… Maa, joka vältti kolonialismin ikeen…
Etiopialaiseen mytologiaan hurahdin karttoihin ja kaukomaihin kiintyneenä koulupoikana, mitä tuskin tarvitsee tässä yhteydessä hävetä. Vastaavia harhoja voimme yhä kohdata paitsi uutisteksteissä myös akateemisissa tutkimuksissa. Saatetaan vaikkapa unohtaa, että Raamatun ”Etiopia” on geneerinen nimi vailla kiinnekohtaa 1800-luvulla kehkeytyneeseen Etiopiaan, jonka Italia hetkeksi kolonisoi siepattuaan jo sitä ennen Eritreaksi kutsutun siivun Abessiniaa.
Edessäni on ensimmäisten kouluvuosieni karttakirja. Sivulla 84 kerrotaan ”maailman uskonnoista” hauskasti ja havainnollisesti: Afrikan laidalta erottuu ortodoksisen kristinuskon tunnuksilla merkitty läiskä, jota islamin symbolit ympäröivät – siis kristillinen saari muslimimeren keskellä! Siihen sivuun lapsena tutustuessani keisarillinen Etiopia oli juuri kaatunut, ja sehän vain kiihdytti pikkupojan uteliaisuutta, samoin etiopialaiset kestävyysihmeet, joiden kanssa suomalaisjuoksijat ottivat tasapäisesti yhteen. Kukapa tietyn ikäinen suomalainen ei muistaisi Moskovan olympiakymppiä kesältä 1980!
Nyt ymmärrän, että tuon juoksun avulla olisin jo voinut aloittaa ”Etiopian erikoislaadun” purkutalkoot. Voittaja tuli Tigraista, jonka vapautusarmeija kävi parhaillaan katkeraa sissisotaa; pronssimitalisti tunnusti ”Pyhän Etiopian” suhteen kiusallista islaminuskoa; neljänneksi nopein mies oli oromo, Etiopian suurimman, sukupolvesta toiseen alistetun kansan edustaja. Saman koitoksen kolme suomalaista olivat sitä vastoin yksiselitteisesti suomalaisia, koherentin kansallisvaltion tunnuksilla varustettuja urheilijoita.
Kansallisvaltiota Etiopiasta ei tullut eikä oikeastaan edes voinut tulla. Amharajohtoinen Abessinia laajeni 1800-luvun umpeutuessa, jolloin Euroopan siirtomaavallat pirstoivat muuta Afrikkaa, ja menetelmät olivat eurooppalaisiin nähden identtiset: hyökkää, tuhoa, alista. Näin syntyi aidosti afrikkalainen imperiumi, Venäjän ja Neuvostoliiton veroinen kansojen vankila, jota vielä 2020-luvulla pyritään pakkotoimin pitämään koossa.
Heti kun nuo taustat tunnustetaan, Etiopian alituinen ahdinko lakkaa yllättämästä. Imperiumin keskus kurittaa kurittamistaan periferiaa, kohtaa voimistuvaa niskurointia, nujertaa kapinan – ja kääntää aseensa toisia kapinallisia kohti.
Kun mikään ei ole pyhää
Etiopian tapauksessa keskus tarkoittaa oromoalueelle 1880-luvulle perustettua Addis Abebaa. Sinne asettunut amharaeliitti ei ikinä hyväksynyt vuoden 1991 vallankeikausta eli alistetun Tigrain voitollista vapautusarmeijaa. Tigrailaista vähemmistöhallintoa he olisivat halveksineet, vaikka hunaja ja maito olisivat virranneet vuolaasti ja ehdottoman tasapuolisesti kaikille kansalaisille Turkanajärveltä Danakilin syvänköön. Juuri tätä vieroksuntaa en ”Etiopian erikoislaadun” tähden havainnut. Tigrain, Amharan, Oromian ynnä muiden osavaltioiden asukkaat olivat minulle ensisijaisesti etiopialaisia, aivan kuten hämäläiset, savolaiset ja satakuntalaiset ovat suomalaisia.
Viimeisen vuoden aikana yhden, jakamattoman etiopialaisuuden harha on pirstoutunut ennennäkemättömällä rajuudella. Keskus mielii eliminoida Tigraihin vetäytyneet entiset valtiaat, koska se vastustaa näiden ideoimaa perustuslakia liittovaltiomalleineen, joka takaa osavaltioille autonomian ja jopa ero-option. Käytännössä tämä on merkinnyt kaikkien tigrailaisten demonisointia. Estoton vihanpito velloo niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa; sitä viljellään pappien, poliitikkojen ja vähempiarvoisten kansankiihottajien puheissa.
Euroopan Unionin lähettiläänä keväällä 2021 Etiopiassa vieraillut Pekka Haavisto kertoi maan nimeltä mainitsemattomien johtajien uhanneen tuhota tigrailaiset ”sadaksi vuodeksi”. Avoin uho oli tietyssä mielessä rehtiä, mutta hävityksen edetessä taitaa vain käydä niin, että koko Etiopia luisuu kuiluun, josta on arvaamattoman pitkä harppaus inhimillisen kehityksen indeksin alatasolle. Ja sehän ei olisi ensimmäinen nollapiste repaleisen imperiumin historiassa.
Tämänkertaisen sodan ehkä ainoa todellinen yllätys on sen puistattava pahuus. Imperiumin invaasiota Tigraihin saatteli alkurynnäköstä asti ihmismielen pimeimmistä sopukoista kummunnut seksuaalinen väkivalta. Uutispimennyksestä huolimatta tietoja tihkui joukkoraiskauksista ja niihin liittyneistä raakuuksista, jotka Etiopian pääministeri ensin kiisti ja joita hän sittemmin vähätteli. Hänen mukaansa etiopialaisia sotilaita oli katalasti tökitty pistimillä, kun taas Tigrain naisia oli turmeltu vain peniksillä. Aseellisissa konflikteissa pitäisi kai näin ollen surra taistelijoiden eikä siviilien kärsimyksiä.
Uutuusarvoa on myös sillä vimmalla, jolla pyhiä paikkoja on häpäisty. Etiopian ateistisen sotilasvallan vuosina kirkot ja moskeijat säilyivät vielä siviilien turvapaikkoina. Nykysodassa satoja tigrailaisia on ammuttu esimerkiksi Aksumissa, Siionin Pyhän Marian kirkon edustalla ja ylipäänsä tuossa kaupungissa, jonka pyhyyden kaikki etiopialaiset ortodoksit tunnustavat. Perimätiedon mukaan Liitonarkkia kivitauluineen säilytetään kyseisen kirkon tiloissa. Pappejakin on murhattu, katolisia nunnia raiskattu, kirkkoja, luostareita ja Afrikan vanhinta moskeijaa pommitettu.
(Addis Abeban lentokentällä kohtasin taannoin säikähtäneen nuorukaisen, joka oli jättänyt Suomen-kotinsa keskellä yötä kiitääkseen ydinsodan pelossa Aksumiin, Telluksen taatusti ainoaan turvapaikkaan. Mitään muuta hän ei Etiopiasta entuudestaan tiennyt.)
Puhuin yllä hirmuteoista passiivissa. Raiskaukset ja rosvoukset, tuhopoltot ja takavarikot, silpomiset ja surmatyöt eivät toki tapahdu itsestään. Etiopialaisten lisäksi totaalisen sodan pahantekijöiden joukossa on piskuisen naapurimaan kansalaisia – naapurimaan, jonka itsevaltias ei edes vaivautunut julistamaan sotatilaa. Tämä toteamus viekin tekstini henkilökohtaiseen ytimeen.
Miten tehdään tappajia
Eritreaan tutustuin ensimmäisen kerran niin ikään neljännesvuosisata sitten, joulun 1996 tienoilla. Tutustuin, ihastuin ja kiinnyin. Eritrea oli hiljattain itsenäistynyt Etiopian alaisuudesta, mitä kaikki etiopialaiset eivät muuten vieläkään hyväksy. Sinne palasin useammin kuin Etiopiaan, ja viimein myös avioiduin Asmarassa, Eritrean mitä herttaisimmassa pääkaupungissa. Vaimoni on siis eritrealainen ja useimmat ystäväni ovat eritrealaisia Suomessakin, jonne he ovat Asmaran hirmuhallintoa paenneet. Menneenä syksynä – Tigrain kansanmurhan jatkuessa – myös Suomen televisio näytti tyhjentävästi nimetyn dokumenttielokuvan Pako Eritreasta.
Elokuvan eritrealaiset ovat tyrannian uhreja. Mutta samaan aikaan Eritrean sotajoukkoja mellasti Tigraissa ja muuallakin Etiopiassa, jonne Etiopian hallitus heidät oli kutsunut, ja siellä heitä on edelleen. Uhriksi oletetusta kansasta on tullut pyöveleiden kansa. Tai oikeastaan kategoriat ovat sekoittuneet: vaikka enemmistö eritrealaisista on diktatuurin uhreja, monet sotapalvelukseen pakotetut ja rajan yli viedyt eritrealaiset ovat syyllistyneet toistuviin, pöyristyttäviin rikoksiin.
Tuon havainnon kanssa olen toista vuotta tuskaillut. Etiopiasta olin ollut vain kiinnostunut, mutta Eritreaan olin sitoutunut, ja siitä maasta luulin kaiken tarpeellisen tietäväni – kunnes tuli tuhoamissota ja sen tuottama etäjärkytys.
Etiopiaan lähetetyt eritrealaiset rivisotilaat ovat nuoria, teini-ikäisistä ylöspäin. Jotkut heistä ovat jääneet tai jättäytyneet Tigrain armeijan vangeiksi, toiset ovat onnistuneet pakenemaan Sudaniin, mutta tuhannet ovat kuolleet vieraalla maalla taisteluissa, joihin heidät on lupaa kysymättä viskattu. Ja monet ovat totelleet kauheuksiin kehottaneita käskyjä. Tunnenko heidät? Tai siis tunsinko heidät Eritreassa oleskellessani? (Siihen maahan en ole saanut viisumia sitten vuoden 2012.) Ehkä olin leikkinyt heidän kanssaan Asmaran puistoissa, ehkä tunsin heidän vanhempansa, ehkä heidän joukossaan on kaukaisia sukulaisiamme.
”Kun sinua kohdellaan ensin orjana, mitä luulet tapahtuvan?” Näin vastasi kipuiluihini Suomessa asuva eritrealainen. Hänellekin olin ihmetellyt, miten on mahdollista, että rujon yksinvallan alistamat eritrealaiset tekevät Tigraissa tuhojaan. Valtaosa heistä on muuten samaa tigrinjankielistä ortodoksikansaa kuin tigrailaiset.
Ystäväni viittaus orjiin juontuu Eritrean yleisestä, yleensä ottaen loputtomasta ja ennen kaikkea epäinhimillisestä asevelvollisuudesta. Viisitoistavuotiaat lapset riistetään kodeistaan, lähetetään aavikolle sotakouluun ja pidetään valmiustilassa kaunaisen, omiakin tovereitaan likvidoineen diktaattorin seuraavaa veristä seikkailua varten. Monissa Euroopan maissa Eritrean asevelvollisuus rinnastetaan pakkotyöhön ja sitä pakeneville eritrealaisille myönnetään oitis turvapaikka. Mutta niille kymmenille tuhansille nuorille, jotka olivat orja-armeijassa loppuvuonna 2020, Eritrean ja Etiopian hallitukset ojensivat sekä ruoskan että ruoskittavan. He saivat luvan tehdä Tigraissa mitä ikinä halusivat.
Siinä kai tuon tragedian lyhykäinen selitys – kolossaalisen tragedian, jossa uhreja ovat tavallaan myös Etiopian imperiumia puolustamaan pakotetut nuoret.
Rauha on sotaa
Lohdullista lopetusta abessinialaisen umpisolmun kuvaukseen en keksi. Menneenä adventtina ortodoksi-imperiumi sai jatkoaikaa punaisesta Kiinasta ja muslimimaista haalimillaan aseilla, ennen kaikkea drooneilla. Tigraita ei vain lyöty polvilleen. Ja koska Tigrain taistelijoilla on tilillään omia kolttosia, katkeruuden kierre syvenee, hyvitystä janotaan sukupolvesta toiseen, ja jossain vaiheessa koston enkeli lehahtaa Eritrean ylle.
Tai sitten julmat päivät päättyvät jumalalliseen väliintuloon. Jumalan hyvään tahtoon jaksavat vedota käytännössä kaikki etiopialaiset ja eritrealaiset tuttavani. Niin tekee myös imperiumin nykyinen valtias, muslimi-isän ja ortodoksiäidin poika, joka on aikuiskasteen otettuaan vaikuttanut Etiopian helluntailiikkeessä. Hänen ristimänimensä on Abiyot, ”Vallankumous”. Sitä nimeä hän ei enää tahtoisi muisteltavan, mielestäni suotta; hän syntyi vallankumouksellisen terrorin riehuessa 1970-luvun Etiopiassa, ja valtioterrorin pitkää perinnettä hänen hallintonsa halukkaasti jatkaa.
Pimeinkään perinne ei ole muutoksille immuuni. Keisareiden ja kapinallisten ohella Etiopia tunnetaan vastedes pääministeri Abiyot Ahmedista, joka Nobelin rauhanpalkinnon saatuaan kutsui vieraan vallan lahtaamaan, nälkiinnyttämään ja raiskaamaan omia kansalaisiaan, ja joka moisen avunannon viimein myönnettyään kehtasi vielä kiittää siitä.
Artikkelikuvassa Siionin Pyhän Marian kirkko Aksumissa. Kuva: Wikipedia.
