Putinin alttaripoika.

Putinin alttaripoika avaa näyn syvälle Venäjän sieluun

Dosentti Petteri Lalu on esitellyt Vartijassa 4.11.2023 ansiokkaasti Juha Meriläisen kirjan Putinin alttaripoika. Minulla ei ole lisättävää Lalun tarkkaan sotahistorioitsijan ja tärkeään ortodoksin näkökulmasta tehtyyn arvioon. Sitä vastoin laajentaisin journalistina muutamaa kirjasta nousevaa ajankohtaista teemaa – etenkin koska Putinin alttaripoika on juuri nyt todella tärkeä kirja keskellä Suomen rajat ylittävää Venäjän hybridivaikuttamista ja eripuran lietsontaa.

Kirjan perusteella patriarkka Kirillin johtama Moskovan patriarkaatti näyttäytyy Venäjän Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan avoimena ymmärtäjänä ja tukijana sekä maailmanlaajuisena perinteisten perhearvojen puolustajana ja edistäjänä. Tämä ei suinkaan ole mikään uutinen. Mielenkiintoisempaa on patriarkka Kirillin johtaman Venäjän ortodoksisen kirkon jo pitkään kasvanut rooli presidentti Vladimir Putinin Venäjän valtiollisen ideologian ja politiikan vahvana tukijana. Tähän liittyy myös pienenä nyanssina Kirillin maailmanlaajojen toimien ulottuminen jopa suomalaisen kirkkopolitiikan pieneen luterilaiseen kuplaan.

Jotta Venäjän ja erityisesti Moskovan patriarkaatin viime vuosien toimia ja näkemyksiä pystyisi paremmin ymmärtämään, on hyvä katsoa, miten tähän on tultu. Tiedosta ja spekulaatioista ei ole puutetta, varsinkin Krimin valtauksen jälkeen on lännessä ilmestynyt lukematon määrä arvioita ja analyysejä, joissa on yritetty ymmärtää, mitä Venäjän ulkopolitiikassa oikein on tapahtunut Neuvostoliiton romahtamisen ja Putinin valtaan nousun jälkeen.

Kirkon ja valtion sinfonia

Yksi selittävä tekijä on ollut se, että Venäjää ei yksinkertaisesti voi ymmärtää ja mitata länsimaisen demokratian mittareilla. Erityisesti tämä koskee ortodoksista kirkkoa, joka lähes ainoana Venäjällä edelleen toimivana instituutiona edustaa katkeamatonta yhteyttä ja traditiota tsaarin ja kirkon vallan jumalalliseen symbioosiin.

Tätä yhteyttä ja sen jatkuvuutta Juha Meriläinen avaa Putinin alttaripojassa laajasti, ansiokkaasti ja tieteellisen tarkasti, perustuuhan kirja peräti yli 900 erikseen nimettyyn lähdeviittaukseen. Kirkon ja valtion suhteesta, joka ulottui myös ateistisen neuvostoajan yli, Meriläinen käyttää hyvin kuvaavaa termiä ”kirkon ja valtion sinfonia”. Sen ydin tai vähintäänkin ihannetila on kautta tuhatvuotisen historian ollut kirkon ja valtion välinen suhteiden tasavertainen ja harmoninen sinfonia, jossa kirkko tukee esivaltaa, joka puolestaan suojelee kirkkoa.

Yksi lännen virheistä on ollut kuvitella, että ortodoksinen kirkko olisi jotenkin halunnut hylätä Bysantin aikaan ulottuvan perintönsä ja lähteä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen rakentamaan omaa Kremlistä riippumatonta demokratiaa ja teologiaa. Päinvastoin, koska kirkko mielsi itsensä Bysantin perilliseksi, se ei johtanut länsimaiden tapaan kirkollisen ja maallisen vallan erottamiseen vaan sulautumiseen yhteen.

”Kirkko pyrki tarjoamaan venäläisille maailmankuvan ja arvot sekä syvemmän merkityksen ja päämäärän, mikä teki siitä kansalaisten silmissä kiinnostavan. Näin se saattoi nousta muutamassa vuodessa asemaan, jota harva olisi osannut neuvostovuosina kuvitella,” Meriläinen kirjoittaa.

Käännös populismiin

Meriläinen huomauttaa, että kirkon yhteys kansaan oli kuitenkin ohut, se ei tavoittanut kuin murto-osan kansasta. Tähän saumaan osui ajallisesti Putinin kolmannen presidenttikauden kangertaen käynnistynyt alku vuonna 2012. Putin oli alun perin noussut valtaan lähinnä uudistusmielisten ja länsimyönteisten venäläisten äänillä ja venäläisen keskiluokan ja älymystön tuella. Nyt tuo kannatus oli alkanut hiipua ja etenkin älymystön tyytymättömyys oli kasvussa. Oli aika etsiä uusi tuki vallan jatkuvuudelle.

Kremlin sisäpiiriin presidentinhallinnon apulaispäälliköksi oli 2011 noussut uusi ideologi Vjatšeslav Volodin, josta tuli myöhemmin 2016 myös duuman puhemies. Volodin päätyi siihen, että älymystön tuen hiipuessa oli parempi ruokkia Putiniin tyytyväistä kansanosaa ja antaa heille mitä he halusivat.

Ja mitä kansa halusi: mielipidemittaukset kertoivat, että kansan suuri enemmistö kannatti konservatiivisia, perinteisiä ja patriarkaalisia perhearvoja. Toinen Volodinin havainto oli homoseksuaalisuuden voimakas vastustus venäläisten keskuudessa. Näistä havainnoista tuli nopeasti poliittisen taistelun ideologisia pääteemoja.

Tapahtui siis käännös populismiin, Meriläinen toteaa. Siihen liittyi myös pyrkimys hiljentää marginaalissa olevien vähemmistöjen ääntä ja heikentää oppositiovoimaksi nousseita liberaaleja. Putinin Venäjällä ei ole enää tilaa sisäiselle kulttuurisodalle – yksi käännekohta oli punk-yhtye Pussy Riotin performanssi Kristus Vapahtajan katedraalissa 2012. Se suututti erityisesti Kirillin. Mielenilmauksen ortodoksista liturgiaa parodioinut pääviesti ”Jumalan äiti, heitä Putin ulos” kääntyi itseään vastaan ja vain lujitti kirkon ja valtiovallan yhteistyötä.

Osa Venäjän ulkopolitiikkaa

Mutta kysymys ei ole vain sisäpolitiikasta ja Putinin kannatusluvuista, Meriläinen muistuttaa. Juuri konservatiivisilla arvoilla on entistä suurempi rooli Venäjän ulkopolitiikassa etenkin Afrikassa ja Aasiassa. Niihin Venäjä tukeutuu myös länsimaisissa kulttuurisodissa, joissa Venäjä on rakentanut ideologista rintamalinjaa itsensä ja lännen välille ja pyrkinyt ainakin kulisseissa kiihdyttämään länsimaiden sisällä käytävää arvokamppailua.

”Tavoitteena on vahvistaa venäläistä identiteettiä ja heikentää länsimaisia kilpailijoita,” Meriläinen kiteyttää.

Juuri tähän perustui poliittisen ortodoksisuuden nousu; ortodoksisuus muodosti venäläisen identiteetin ja sivilisaation ytimen ja niiden molempien viholliskuva nousi lännestä. Tavoite oli, että valtio ja kansalaiset sitoutuvat noudattamaan yhtä kaiken läpäisevää ideologiaa, pyrkimyksenä muuttaa maailma vastaamaan omaa ideologiaa.

Meriläinen muistuttaa, että perheen ja konservatiivisten arvojen esillä pitäminen on ollut kirkon perinteinen rooli venäläisessä yhteiskunnassa. Se ei ole sinänsä mitään uutta, mutta kirkon kasvanut globaali merkitys tekee siitä Kremlin näkökulmasta hyödyllisen ulkopoliittisen välineen eurooppalaisissa kulttuurisodissa ja laajemminkin maailmalla.

Putinin kolmannelta presidenttikaudelta lähtien Venäjä on markkinoinut itseään perinteisten konservatiivisten kristillisten arvojen maailmanlaajuisena puolustajana. Erityiseen asemaan on nostettu abortin ja samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustaminen. Näiden arvojen korostaminen palvelee paitsi kannatusta Venäjällä myös erityisesti venäläistä ulkopolitiikkaa.

Ideologisen vallan ytimessä

Ortodoksisen kirkon vaikutusvallan kasvun mahdollistajana Meriläinen nimeää neljä merkittävää venäläistä instituutiota. Ne ovat armeija, patriarkka Aleksei II:n aloitteesta 1993 perustettu Venäläisten kansojen neuvosto, Putinin 2007 venäläisen ulkopolitiikan pehmeän vaikuttamisen välineeksi luoma Venäläisen maailman säätiö sekä Kirillin 2011 perustama Patriarkaalinen perhekomissio, joka ilmoittaa tehtäväkseen suojella lapsuutta, äitiyttä ja perinteistä perhemallia.

Venäläisten kansojen neuvosto kokoaa venäläisen yhteiskunnan poliittisen, sotilaallisen, tieteellisen kulttuurisen ja uskonnollisen eliitin kerran vuodessa massiiviseen tapahtumaan. Neuvoston vaikuttavuus perustui sen arvovaltaiseen osanottajajoukkoon ja Kremlistä saatuun näyttävään tukeen. Sen kautta Venäjän ortodoksinen kirkko pystyy osallistumaan yhteiskuntaa ja politiikkaa koskevaan keskusteluun ja vaikuttamaan siihen. Sillä on myös vuodesta 2005 ollut pysyvä edustaja YK:ssa. Kirill on ollut näkyvä hahmo toiminnassa ja Putin ollut aktiivinen osallistuja.

Venäläisen maailman säätiö puolestaan on kehittänyt venäläisen maailman käsitteen Russki mir, joka on jatkumoa varhaisemmalle Pyhän Rusin ja lähiulkomaiden eli entisten neuvostotasavaltojen käsitteille. Keskeistä oli kieli: ihminen joka arjessa puhui venäjää, oli venäläinen myös ajattelultaan ja käyttäytymiseltään. Kieli ylitti valtioiden rajat ja naapurimaiden venäjänkieliset vähemmistöryhmät laskettiin osaksi Venäjää tai vähintäänkin venäläistä maailmaa. Venäjän oli suojeltava ja puolustettava venäläistä väestöä – tuttu perustelu viime vuosien monissa kriiseissä, joihin Venäjä on sekaantunut.

Kirillin aikana Moskovan patriarkaatti on aktivoitunut merkittävästi myös ulkopoliittisesti. Se on perustanut omat edustustot Brysseliin ja Strasbourgiin ja ryhtynyt peräänkuuluttamaan EU:lta uskontopoliittisia uudistuksia. Patriarkaatin tavoitteita Meriläinen kuvaa niin, että patriarkaatin mielestä EU:n tulisi huomioida paremmin maanosan kristillinen perintö, konsultoida uskonnollisia yhteisöjä päätöksenteossa ja sallia jäsenmaiden säädellä vapaasti uskontopolitiikkaansa.

”Vähemmistöjen oikeudet eivät ole aitoja”

Ortodoksisen kirkon nykyisen ihmisoikeuspolitiikan juuret ovat 2000 luvun alussa, kun Kirill olleessaan vielä Kaliningradin metropoliitta piti Venäjän kansojen neuvostossa 2006 ihmisoikeusjulistusta koskevan linjapuheen. Siinä Kirill painotti, että suhde läntiseen sivilisaatioon oli Venäjän kehityksen näkökulmasta avainasemassa.

Puheessa ja Venäjällä laajemminkin kysymys ihmisoikeuksista kulminoituu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin: Venäjän ortodoksinen kirkko ei pitänyt vähemmistöjen oikeuksia aitoina ihmisoikeuksina vaan näki ne vaarallisiksi yhteiskunnalle.

”Kirkon oppi ja traditio korvasivat filosofisen ja tieteellisen ihmiskuvan ihmisoikeuksien mittatikkuna. Julistus antoi myös valtiolle oikeutuksen valvoa ja kontrolloida ihmisoikeuksia. Jos ihmisoikeudet ajautuivat törmäyskurssille uskonnon, moraalin, pyhien asioiden ja isänmaan kanssa, valtion tehtävä oli palauttaa harmonia,” Meriläinen kuvaa Kirillin ajattelua.

Mitä nämä kirkon kanssa törmäyskurssille ajautuneet läntisen sivilisaation arvot sitten ovat? Meriläinen kiteyttää Kirillin näkemyksen näin: ”Liberalismin pyrkimys ihmisen täydelliseen vapauttamiseen merkitsee Kirillin mukaan ihmistä suojelevien rakenteiden tuhoamista. Se merkitsee vapautta syntiin ja moraalittomuuteen sekä ihmiskunnan tuhoon. Läntisen sivilisaation keskeiset arvot, kuten vapaus, demokratia, ihmisoikeudet ja ihmisarvo, kääntyvät itseään vastaan, mikäli ne erotetaan perinteisistä moraaliarvoista.”

Ja perinne, traditio, se on Kirillille luovuttamaton arvo. ”Traditio merkitsi hänelle absoluuttista ja luovuttamatonta ylintä auktoriteettia, apostoliseen aikaan ulottuvaa katkeamatonta kultaista lankaa. Jokainen poikkeama kirkon traditiosta oli Kirillin mukaan harhaoppia.”

”Kristillisten arvojen puolustaja maailmassa”

Tämä on siis se ajatusrakennelma, johon Kirill on asemoinut kirkkonsa osaksi Venäjän ideologista roolia maailmassa. Putinin kolmannelta presidenttikaudelta lähtien Venäjä on markkinoinut itseään juuri näiden kristillisten arvojen maailmanlaajuisena puolustajana.

Venäjä tarjoaa itseään vaihtoehtona lännen hegemonialle, se hankkii liittolaisia Itä-Euroopasta, Aasiasta, Lähi-Idästä, Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Tavoitteena on laajapohjainen lännen vastainen rintama, jonka rakentamisessa se hyödyntää konservatiivisia arvoja. Meriläinen muistuttaa Venäjän ajattelusta, jossa lännen edustamat arvot ihmisoikeuksista ja maailmankuvasta eivät ole universaaleja, kaikille yhteisiä arvoja, sillä Venäjä ja globaalissa etelässä elävä ihmiskunnan enemmistö edustavat toisenlaista maailmankuvaa ja toisenlaisia arvoja.

Ja sivumennen sanoen, tästä lännen harhasta muistutti juuri myös presidentti Sauli Niinistö, joka kehittyvien maiden BRICS-liitoutumaan viitaten totesi nyt syksyllä, että länsimaalaisittain ajattelevia ihmisiä on maailmassa noin kaksi miljardia. Mutta missä ovat ne loput kuusi miljardia, Niinistö kysyi.

”Kirkko ja Wagner samassa rintamassa”

Venäjän vaikutusvallan kasvu näkyy erityisesti Afrikassa, jossa se yhdessä myös BRICS-maihin kuuluvan Kiinan ohella on merkittävä toimija. Moskovan patriarkaatti on tässä toiminnassa valtion vahva tukija.

Meriläinen lainaa patriarkaatin Afrikan alueen johtajaksi nimitetyn ja Venäjän hyökkäyssodan puolustajana tunnetun Klinin metropoliitta Leonidin haastattelua, jonka mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko on tullut Afrikkaan jäädäkseen. Hän on luvannut rakentaa kouluja, köyhäintaloja, lastentarhoja ja terveysasemia ja antaa taloudellista ja sotilaallista tukea. Erityisesti Malin ja Keski-Afrikan tasavallan kristityt olivat Leonidin mukaan kiitelleet sitä, että venäläisten ”sotilasasiantuntijoiden” läsnäolon vuoksi he uskalsivat nyt todistaa uskostaan julkisesti.

Toinen venäläisten ortodoksien valttikortti oli homoseksuaalisuuden vastustaminen ja kristillisten perhearvojen puolustaminen. Nämä näkemykset nauttivat Afrikassa voimakasta kannatusta ja tukevat Venäjän kansainvälisiä tavoitteita. Meriläinen myös muistuttaa, että länsimaissa usein unohdetaan, miten suuri merkitys uskonnoilla on afrikkalaisten elämässä – riippumatta siitä, puhutaanko valtauskonnoltaan islamilaisista tai kristityistä maista.

Afrikasta kirjoittaessaan Meriläinen viittaa lähteisiinsä, joiden mukaan Kreml on hyödyntänyt Wagner joukkoja ja muita puolisotilaallisia ryhmittymiä peräti 15 maassa vahvistaakseen asemaansa Afrikassa, josta on tullut globaali taloudellispoliittinen kilpailukenttä.

”Venäjän ortodoksinen kirkko oli yksi Kremlin välineistä siinä missä Wagnerryhmittymäkin. Metropoliitta Leonidin haastattelu myös osoittaa, että Venäjän ortodoksinen kirkko ja puolisotilaalliset venäläisjoukot tekevät yhteistyötä tai ainakin hyödyttävät toisiaan toiminnallaan,” Meriläinen kirjoittaa.

Oligarkkien rahaa

Perinteisten arvojen esitaistelijana Venäjä on asemoinut itsensä samaan leiriin myös Euroopan ja Yhdysvaltain oikeistokonservatiivien kanssa. Tavoitteena on ollut kasvattaa länsimaiden sisäistä jännitettä ja rikkoa niiden yhtenäisyyttä. Tätä sidettä on vahvistettu rahoittamalla Euroopan oikeistopopulistisia puolueita ja niiden johtajia, ainakin kulissien takana.

Avustusten siirtelyssä apuna on ollut venäläisiä oligarkkeja. Meriläinen viittaa Euroopan parlamentin kartoitukseen, jossa esiin ovat nousseet nimet Vladimir Jakunin ja Konstantin Malofejev. Kartoituksen mukaan toiminta alkoi kuin tyhjästä vuonna 2013, kun Putin oli päättänyt nostaa konservatiiviset perhearvot venäläisen ideologian ytimeen.

Molemmat oligarkit ovat jäseniä Kirillin 2011 perustamassa Patriarkaalisessa perhekomissiossa, joka ilmoittaa tehtäväkseen suojella lapsuutta, äitiyttä ja perinteistä perhemallia. Malofejev toimii Meriläisen mukaan myös Kirillin johtaman Venäläisten kansojen neuvoston nelihenkisessä hallituksessa.

Putinin alttaripoika -kirjassa kerrotaan, että oligarkkikaksikko rahoittaa myös yhdysvaltalaisten ja venäläisten konservatiivikristittyjen 1997 perustamaa perinteisiä perhearvoja puolustavaa Perheiden maailmankongressia, jonka puhujina ovat vierailleet monet eurooppalaiset äärioikeistolaiset poliitikot ja myös Vatikaanin edustajat. Suurimpiin eurooppalaisiin anti-gender -toimijoihin kuuluva espanjalaistaustainen katolinen sosiaalisen median verkosto CitizenGo nauttii myös venäläisoligarkkien antamasta taloudellisesta tuesta.

CitizenGo -järjestöstä löytyy myös linkki Suomeen. Kirjan mukaan erilaisilla nettiadresseilla kansalaismielipiteisiin vaikuttava CitizenGo on tullut tutuksi Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäyntien yhteydessä. Räsästä eri verkkoalustoilla tukeneen järjestön edustajat pyrkivät marraskuussa 2021 valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen puheille, koska he halusivat luovuttaa tälle yli 200 000 allekirjoitusta keränneen nettiadressin.

Päivi Räsänen on julkisuudessa kieltänyt pyytäneensä järjestöltä mitään tukea. Tämä varmaankin pitää paikkansa, mutta sillä ei sinänsä ole ollut mitään merkitystä järjestön Case Räsänen kautta saaman julkkisuuden kannalta – tässä hybridisodassa tärkeintä on olla esillä ja vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Myös yllättäen ja pyytämättä.

Tähän lisäisin, että suurin paradoksi on se, että tukemalla syytteistä vapautettuja Räsästä ja Pohjolaa CitizenGo itse asiassa asettui tukemaan demokraattiseen oikeusvaltioon kuuluvaa rajoittamattoman sananvapauden perusarvoa ja riippumatonta oikeuslaitosta – mitä oikeutta konservatiivisten perhearvojen hallitseman nykyvenäjän vähemmistöillä ei enää ole.

Venäjän federaation asevoimien pääkatedraali. Kuva: Wikipedia.

Venäjän federaation asevoimien pääkatedraali. Kuva: Wikipedia.

Avoin tuki Venäjän hyökkäyssodalle

Suomessa – ja länsimaissa yleensä – ehkä eniten hämmennystä ja arvostelua on herättänyt patriarkka Kirillin avoin asettuminen tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Kirkoissa ja kansainvälisissä järjestöissä on kovaäänisesti vaadittu patriarkkaa tuomitsemaan Putinin hyökkäys ja Venäjän joukkojen ihmisoikeusrikkomukset, mutta tuloksetta.

Syy on yksiselitteinen: Kirill vain toteuttaa johdonmukaisesti omaa näkemystään ja johtaa kirkon ja valtion yhteistä sinfoniaa esittävää orkesteria – sinfoniaa, jonka yksi merkittävä säveltäjä, kapellimestari ja tukija hän itse on.

Kirkon ja armeija yhteistyön viime vuosien ehkä näyttävin symboli on 2020 valmistunut Venäjän federaation asevoimien pääkatedraali, joka avattiin natsien kukistumisen 75-vuotisjuhlavuonna. Kultakupolinen ja vihreän tummanpuhuva valtava katedraali sijaitsee Moskovan porteilla, Kubinkan lentotukikohdan ympärille vuonna 2016 valmistuneen armeijan omaksi Disneylandiksi kutsutun sotahistoriallisen Isänmaallisen puiston näyttävimpänä rakennuksena.

Katedraalissa kristillinen kuvamaailma yhdistyy Venäjän sotahistoriaan. Maalaustaiteessa ja mosaiikeissa yhdistyvät uskonto ja militarismi: enkelit lentävät tykkien yllä ja uskonnolliset henkilöt kantavat Kalasnikov-rynnäkkökiväärejä. Alun perin kirkon mosaiikeissa kuvattiin myös maan suuret johtajat Josif Stalin ja Vladimir Putin. Tämä kuitenkin herätti laajaa närkästystä ja negatiivisen julkisuuden takia Stalinin ja Putinin kuvat poistettiin.

Meriläinen lainaa kirjassaan kirkon armeijasuhteista vastaavan komitean puheenjohtajaa, Klinin piispa Stefania, joka mukaan katedraalin tehtävä on muistuttaa venäläisiä siitä, että Jumala ja taivaalliset pyhimykset antavat pyhän apunsa Venäjän armeijalle. Joillekin Stalinin vainon kohteiksi joutuneille papeille katedraali on kuitenkin ollut järkytys, sitä on nimitetty jopa pakanatemppeliksi. Kirill ei kuitenkaan puuttunut katedraalin rakentamiseen, vaan vihki sen käyttöön, tosin vasta sen jälkeen, kun Stalinin ja Putinin kuvat oli poistettu.

Tätä taustaa vasten on siis täysin johdonmukaista, että Kirill estoitta seisoo Putinin hyökkäyssodan ja armeijan tukena. Varsinkin kun tavoitteena on vapauttaa länteen haikaileva Kiova, josta Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon vuosituhantinen tarina on alun perin alkanut.

Koukkaus Inkerin kirkkoon

Mutta palataan vielä Suomeen. Meidän luterilaisen pienessä kuplassa syntyi pieni kohu, kun neljä Suomen luterilaisen kirkon alaisten lähetysjärjestöjen miespuolista työntekijää vihittiin 3.9.2023 papeiksi Inkerin kirkossa, siis papeiksi, jotka vastustavat naispappeutta eivätkä suostu pappisvihkimykseen yhdessä naisten kanssa Suomessa.

Tämä tuore episodi ei luonnollisestikaan ehtinyt Meriläisen kirjaan, joten sitä koskevat näkemykset ovat puhtaasti minun. En voi kuitenkaan olla kytkemättä ajatuksellisesti suomalaisten konservatiivileiriin kuuluvien pappien vihkimystä venäläisessä luterilaisessa kirkossa Kirillin edustamaan maailmankuvaan.

Inkerin kirkolla on syvät juuret ateistisen neuvostoajan ja Stalinin vainoissa: kirkko käytännöllisesti katsottuna tuhottiin, sen jäsenet karkotettiin Siperiaan ja kirkko toimi pahimpina vainojen aikana maan alla maallikoiden varassa. Vasta 1970 luvulla kirkko alkoi saada vähän liikkumatilaa, Petroskoihin perustettiin seurakunta 1970 ja Leningradin Puškinoon 1977. Seurasin Kotimaan toimittajana molempien seurakuntien alkuvaiheita hyvin läheltä: jo tuolloin oli selvää, että mitään ei Venäjällä tapahtunut ohi ortodoksisen kirkon ja ilman sen suostumusta – ja myös tukea. En yhtään epäile, etteikö näin olisi myös edelleen.

Patriarkka Kirill suhtautuu luterilaisuuteen tunnetusti kielteisesti: raamatunkäännöstyöhön ja kansanopetukseen panostaneessa protestanttisuudessa ihmiskeskeisyys oli korvannut eurooppalaisessa maailmankuvassa jumalakeskeisyyden ja yksilön etu yhteisön edun. Meriläisen mukaan Kirillin näkemys on se, että protestanttinen teologia nosti yksilönvapauden maallisen elämän korkeimmaksi arvoksi ja levitti näin renessanssin maailmankuvaa laajemmalle eurooppalaiseen ajatteluun.

Mutta entä tämä piskuinen Inkerin luterilainen kirkko, joka ei hyväksy naispappeutta ja korostaa perinteisiä perhearvoja – kuten se itse asiassa on tehnyt koko olemassaolonsa ajan? Ja joka hoitaa aktiivisesti suhteitaan samanmielisten osaan Suomen luterilaisessa kirkossa.

Kyllä se sopii aivan hyvin poliittisen ortodoksisuuden kumppaniksi. Ja vielä paremmin sopii, kun se juuri nyt pystyy herättämään venäläisen valtiollisen ideologian tavoitteiden mukaista eripuraa läntisten kirkkojen rintamaan. Tässä ideologisessa taistelussa Venäjän kannattaa poimia kaikki pienetkin rusinat pullasta.

Ei Venäjällä mikään ole sattumaa

Ei nyky-Venäjällä mikään tapahdu sattumalta: sattumaa eivät ole turvapaikanhakijat raja-asemillamme, eivät viisumien myöntämiset Pietarin Pyhän Marian kirkkoon laput silmillä matkustaneille pappiskokelaille, eivät tuen osoitukset perinteisiä perhearvoja puolustaville kansanedustajille. Ei se ole sattumaa, eikä sen seurantaa tarvitse mennä Supolta utelemaan, kuten sinisilmäiset järjestöjohtajat ovat provosoituneet tekemään.

Suomessa on ehditty ihmetellä, miksi arkkipiispa ja muut piispat reagoivat poikkeuksellisen ärhäkästi suomalaisten pappisvihkimykseen Inkerin kirkossa. Ehkä syynä on se, että arkkipiispa Tapio Luoma saattaa olla tässä asiassa varsin hyvin informoitu ja näkee laajemman kokonaisuuden. Ei Juha Meriläinen sattumalta ole arkkipiispan kanslian teologinen erityisavustaja.

Kirillin näkemykset ja toimet on Suomessa tiedetty toki aina. Ja hän tuntee Suomen. Hän oli tunnettu hahmo jo toimiessaan Viipurin arkkipiispana ja Moskovan patriarkaatin alaisten suomalaisten seurakuntin valvojana. Hänellä on aina ollut erinomaiset maailmanlaajat ekumeeniset suhteet eikä ole ollut mikään salaisuus hänen yhteistyönsä valtiovallan kanssa. Ja vieraanvaraisuus on ystävien kesken ollut aina ylenpalttista.

Nyt on aika kulkea avoimin silmin

Kirill on aivan oikeassa siinä, että nyt käydään globaalia taistelua sivilisaatioiden tulevaisuudesta. Liberaalilla lännellä on omat puutteensa. Lännessä moni varmasti kyselee, mitä kaikkea pitää vapauden ja tasa-arvon hinnalla sietää, moni varmasti haikailee juuri nyt vahvaa johtajaa, joka osaisi sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Epävarmuuden ajassa se varmasti houkuttaa.

Mutta puutteistaan huolimatta demokratia ja oikeusvaltio ovat järjestelmä, jossa edelleen saa ja voi olla eri mieltä, järjestelmä, jossa toisin ajattelijoita ei vaienneta, karkoteta vankileirien saaristoon. Sitä ei ole syytä horjuttaa, ei edes pienissä asioissa.

Viime kädessä nyt käydään henkien taistelua siitä, kenen joukossa me seisomme. Niin Suomen luterilaisessa kirkossa, Suomessa yleensä ja globaalissa maailmassa erityisesti.

Pyhässä sodassaan Venäjä pelaa hyvin avoimin kortein. Juuri niin kuin Juha Meriläinen nyt osoittaa ja näyttää tietä. Se jolla on silmät, nähköön. Se jolla on korvat, kuulkoon. Kannattaa siis katsoa, avoimin silmin.

Eikä ainakaan pöyristyä. Sillä muutoin käy kuten liberaalileirissä niin usein käy: unohdetaan tai ei viitsitä ottaa selvää. Ideologisessa taistelussa avainasia on tuntea vastustaja, hänen ajattelunsa ja hänen keinonsa. Juuri siksi Putinin alttaripoika on kirkon tulevaisuuden kannalta hyvin tärkeä kirja, juuri nyt.

Senkin uhalla, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.


Hannu Kuosmanen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan ja Uuden Suomen kirkollistoimittaja sekä autoalan toimittaja ja tiedotuspäällikkö. Hän oli 1970-luvulla myös Vartijan toimitusneuvoston jäsen.


'Putinin alttaripoika avaa näyn syvälle Venäjän sieluun' kirjoitusta on kommentoitu

  1. Avatar photo

    25.11.2023 @ 21.10 Kari-Matti Laaksonen

    Erinomainen kirjoitus, kiitos.

    Vastaa

  2. Avatar photo

    30.11.2023 @ 14.49 Hannu Kuosmanen

    Tähän sopii hyvin jatkoksi arvostetun venäjäntuntijan toimittaja Arja Paanasen juttu Ilta-Sanomissa 30.11. Siinä hän referoi patriarkka Kirillin puhetta 28.11. Venäläisten kansojen neuvostossa, joka on Juha Meriläisen mukaan yksi tärkeimpiä patriarkaatin vaikutuskanavia Venäjällä.

    Kirillin puhe siirtolaispolitiikasta on kuin suoraan eurooppalaisten äärioikeistopuolueiden pelikirjasta. On ehkä liian suoraviivaista kytkeä sitä viime viikkojen tapahtumiin Suomen itärajalla, mutta sama on kaiku askelten. Venäjällä mikään ei ole sattumaa.

    Siirtolaisiin otti kantaa nyt patriarkka Kirill – julisti maahanmuuttajien uhkaavan ”venäläistä maailmaa” – Ulkomaat – Ilta-Sanomat

    Vastaa

  3. Avatar photo

    3.12.2023 @ 16.48 Vartijan toimitus

    Nyt siirtolaisiin otti kantaa patriarkka Kirill – esitti varoituksen Putinille https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000010024567.html

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.