Ihmiskunnan historiassa sodille on kautta vuosisatojen pyritty löytämään päteviä perusteluja. Länsimaisessa kulttuurissa puolustussodat on yleensä nähty oikeutettuina, mutta yleisen hyväksynnän saaminen hyökkäyssodalle on vaatinut perinteisesti korkeampia ja jalompia päämääriä, joihin nykyisin lukeutuvat esimerkiksi ihmisoikeuksien tai demokratian turvaaminen. Häikäilemättömimmät ja röyhkeimmätkin hyökkäyssodat on yleensä pyritty verhoilemaan oikeutetun sodan retoriikkaan, vaikka hatarien perustelujen ja heikon argumentoinnin sumuverhon takana lymyilisikin puhdas aggressio, raaka voima ja rajaton vallanhalu. Omituisimpiin ja ontuvimpiin yrityksiin hakea sodalle oikeutusta lukeutuu varmasti Venäjän presidentin Vladimir Putinin puhe, jolla hän perusteli hyökkäystä Ukrainaan 24.2.2022.
Presidentti Putinin sodanjulistuspuheessa huomio kiinnittyy erityisesti natsi-termin käyttöön. Putin leimaa Ukrainan johdon natseiksi tai uusnatseiksi ja vetoaa samalla venäläisten isänmaalliseen nostalgiaan toisessa maailmansodassa kansallissosialistisesta Saksasta saadun voiton merkeissä. Kukapa ei vastustaisi natseja? Putinin natsiretoriikka vaatii kuitenkin tarkempaa analyysiä.
Putinin tapa puhua natseista tuo mieleen Neuvostoliitossa viljellyn retoriikan, joka leimasi hyvin kirjavan joukon poliittisia vastustajia fasisteiksi. Mikä tahansa Neuvostoliiton sisäinen tai ulkoinen vastustaja pystyttiin helposti leimaamaan fasistiseksi, ja terminä fasismi alkoi toisen maailmansodan jälkeen saada poliittisen leimasanan väriä. Tämä heijastui myös haitallisella tavalla kyseisen termin käyttöön tieteellisissä yhteyksissä. Putinin käytössä fasistien rinnalle nostama sana natsi on myös omalla tavallaan inflaation kärsinyt. Suomalainen arkikieli antaa myös esimerkkejä heppoisesta natsi-sanan käyttämisestä. Kukapa ei olisi kuullut ”kielioppinatseista” tai muista pedanteista, jotka valvovat ”ihan natsina” jonkin säännön noudattamista? Poliittisessa argumentoinnissa puhutaan ”natsikortin käyttämisestä”. Joudumme kenties itsekin miettimään omaa tapaamme käyttää tuota niin helposti suuhun sovitettavaa sanaa.
Putinin puhe on kuitenkin vakavaa, suorastaan paatoksellista tekstiä, joka on kaukana arkikielen köykäisistä heitoista. Porautuessamme syvemmälle Putinin argumentointiin olisi hyvä pohtia, mitä tarkkaan ottaen tarkoitamme sanalla natsi. Pohjimmiltaan natsi ja natsismi ovat lyhenteitä tai haukkumanimiä, jotka viittaavat Adolf Hitlerin poliittiseen aatteeseen eli kansallissosialismiin. Tämän aatteen keskiössä olivat rotuopit saksalaisista arjalaisena herrakansana ja juutalaisista ali-ihmisinä, jotka rotuhierarkian alimpina olentoina olivat samalla vastuussa kammottavasta salaliitosta ihmiskunnan orjuuttamiseksi juutalaisen maailmanvallan alle. Tätä maailmanvaltapyrkimystä vastaan tuli saksalaisten yhdistyä yhden johtajan, Adolf Hitlerin alaisuuteen ja käydä taisteluun rodullisia vihollisiaan vastaan. Kansallissosialismi rakentui rotuoppien, johtajaperiaatteen ja militarismin varaan. Vaikka venäläiset nähtiin kansallissosialismissa alempiarvoisena rotuna, ei Venäjä tai Neuvostoliitto ollut Hitlerin ideologiassa päävastustaja. Tämä paikka oli kansallissosialismissa varattu juutalaisille. Kun puhumme Hitlerin ideologiasta, nämä asiat on syytä muistaa.
Neuvostoliitossa ei Hitlerin vainojen uhreja tilastoitu järjestelmällisesti kansallisuuksittain. Kaikki uhrit luokiteltiin tapetuiksi neuvostokansalaisiksi. Tällä tavoin myös neuvostojärjestelmään sisäänrakennettu antisemitismi myötävaikutti siihen, että juutalaisten asema historiallisesti ainutlaatuisen kansamurhan kohteina tuli häivytetyksi, ja tilalle nostettiin neuvostoliittolainen kärsimys, joka myöhemmin Putinin käsittelyssä on samastunut venäläiseen kärsimykseen. Sodanjulistuspuheessaan Putin muistuttikin venäläisiä heidän suurista uhrauksistaan ja kärsimyksistään. Putinin mukaan ”Toisen maailmansodan tulokset, samoin kuin uhrit, jotka kansamme antoi natsismista saavutetun voiton alttarille, ovat pyhät.”
Venäjä ja venäläiset ovat tässä retoriikassa ikuisia uhreja, joiden kärsimykset kantavat vuosikymmenestä toiseen. Oikeuttaakseen sotansa Putin tarvitsee kuitenkin uusia natseja, joita hän mielestään löytääkin ihan lähinaapurista. Putinin rakentaman vastakkainasettelun mukaan ”johtavat Nato-maat tukevat Ukrainassa kaikessa äärinationalisteja ja uusnatseja”. Putin lupaa vielä ”suojella ihmisiä, jotka ovat kahdeksan vuoden ajan olleet Kiovan hallinnon nöyryytysten ja kansanmurhan kohteina. Sitä varten me pyrimme Ukrainan demilitarisointiin ja vapauttamiseen natseista ja saattamaan oikeuden eteen ne, jotka ovat tehneet lukemattomia verisiä rikoksia siviilejä, myös Venäjän federaation kansalaisia, vastaan.”
Putinin puheessa fiktiiviset natsit ovat suorittaneet fiktiivisen kansanmurhan Ukrainassa, ja fiktiivisinä uhreina ovat olleet venäläiset siviilit. Röyhkeydessään Putinin väite hakee vertaistaan. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on juutalainen, jonka sukulaisista suuri osa menehtyi holokaustissa. Zelenskyin kutsuminen natsiksi on irvokasta ja vääristää kokonaan käsityksemme kansallissosialismin olemuksesta. Putinin retoriikka on vaarallisen lähellä salaliittoteorioita, jotka syyttävät juutalaisia itseään holokaustista. Ukrainassa tapahtuneet kansanmurhat ovat koskeneet historian saatossa ennen kaikkea alueen juutalaisia (Hitlerin vainot) ja ukrainalaisia (Stalinin puhdistukset ja Holodomor). Alueella nykyään asuvia venäläisiä koskeva tekaistu väite kansanmurhasta on loukkaus näiden vainojen uhreja kohtaan.
Putinin retorinen tapa kääntää asiat päälaelleen on saanut historioitsija Timothy Snyderin puhumaan ”skitso-fasismista” jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan. ”Skitso-fasismilla” Snyder viittaa Putinin tapaan itse toimia fasistin tavoin ja sitten syyttää vastustajiaan ”fasismista”. Tämä on jatkoa neuvostopedagogiikalle, jossa neuvostokansalaiset kasvatettiin näkemään itsensä hyvinä ja vastustajansa ”fasisteina”. Snyderin hengessä voidaan todeta, että Putinin hallinto edustaa selkeästi fasismia termin historia- ja valtiotieteellisessä merkityksessä (Robert O. Paxtonin, Stanley G. Paynen, Roger Griffinin, Lauri Karvosen ym. määritelmät). Kun Putin puhuu Ukrainan johdosta natseina, on siis kyse pohjimmiltaan oman hallinnon ominaisuuksien projisoiminen vastustajaan. Tähän sarjaan kuuluu myös Yhdysvaltojen ja länsiliittouman kutsuminen ”valheen valtakunnaksi”. Venäjällä on, myönsi Putin sen itselleen tai ei, pitkät ja järjestelmälliset valtiollisen valehtelun, pimittämisen ja sensuurin perinteet aina keisarikunnan ja Neuvostoliiton ajoista tähän päivään saakka.
Putinin harhaisessa retoriikassa on kuitenkin yksi kohta, joka aiheellisesti haastaa länsimaita: länsimaiden yhtenäisyys ja länsimaiden moraaliset periaatteet, joita Putin on vahvasti kyseenalaistanut. Olemmeko valmiit seisomaan yhtenäisinä periaatteidemme puolesta? Tämä merkitsee muutakin kuin solidaarisuutta sosiaalisessa mediassa ja julkisten rakennusten valaisemista Ukrainan värein. Voidakseen suojella moraalisia periaatteitaan tulee lännen kyetä tekemään se paitsi sanallisesti myös sotilaallisesti.
Putinin valheellisen retoriikan analysoinnin rinnalle tarvitsemme vapautta ja ihmisoikeuksia suojelevan sotilaallisen kilven. Putin on absurdissa retoriikassaan hyökännyt paitsi moraalisia periaatteitamme myös käyttämäämme kieltä ja käsitteitä vastaan. Voimme sanallisella tasolla osoittaa Putinille, mitä on todellinen kansallissosialismi verrattuna hänen käyttämäänsä päättömään natsiretoriikkaan, mutta tämä ei yksistään riitä.
Kun keskustelun mahdollisuudet katoavat käsitteitä vääristelevän diktaattorin vaipuessa harhaiseen maailmaansa, on syytä varautua puolustautumaan hänen arvaamattomuuttaan vastaan tarvittaessa aseellisesti. Lännen kannalta ainoa vaihtoehto on yhtenäinen Nato, jonka jäsenyyttä myös Suomen tulee hakea viipymättä. Vaihtoehdoksi jää itsepetos ja toivo siitä, että saatamme säästyä, jos diktaattori kuuntelisikin järkevää argumentointia.
