Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta

Jyväskylän yliopiston (JY) professorin Tapio Puolimatkan Oikeassa Mediassa (äärioikeistolainen vastamedia) julkaistua blogikirjoitusta ”Kampanja pedofilian laillistamiseksi” on arvosteltu voimakkaasti. Puolimatkan tukijoukot ovat vedonneet sananvapauteen sekä yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapauteen. Kansanedustaja Päivi Räsänen on tehnyt sananvapaudesta kirjallisen kysymyksen maan hallitukselle (KK 309/2018 vp), ja häneen liittyen muutamat tutkijat ja opettajat yliopistomaailmasta ovat esittäneet, että JY:n toimet olisivat vakava uhka vapaalle tutkimukselle sekä sananvapaudelle (Ahvio et al. 2018).

Puolimatkan arvosteleminen ei vaaranna sananvapautta. Puolimatkan oma kirjoittelu sen sijaan on uhka akateemiselle tutkimuksen ja opetuksen vapaudelle. Perustelen jatkossa näitä kahta väitettä tarkastelemalla ensin, kuinka sananvapaus eroaa akateemisesta tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta. Tämän jälkeen arvioin, missä määrin Puolimatka noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä, kun hän käyttää kirjoituksessaan aiempia julkaisuja. Lopuksi pohdin myös muutamia Puolimatkan kirjoituksiin liittyviä laajempia eettisiä teemoja, jotka nousevat esiin tarkastelun kuluessa.

Sananvapaus ja yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapaus

Sananvapaus on taattu Suomen perustuslaissa: ”Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” (Perustuslaki, 1 luku, 12§).  Sananvapaus turvaa sen, että kukaan ei ennalta estä mielipiteiden esittämistä tai julkaisemista, ja Puolimatka on vapaasti saanut julkaista kirjoituksensa useissa medioissa, kuten esimerkiksi Tampereen yliopiston apulaisprofessori Panu Raatikainen on huomauttanut (Raatikainen 2018). Puolimatkan tapauksessa sananvapaus ei ole siis ollut uhattuna millään tavoin.

Yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta säädetään Yliopistolaissa (1 luku, 2§; 2 luku, 6§). Tähän vapauteen liittyy kuitenkin laadullisia ehtoja, jotka erottavat sen yleisestä sananvapaudesta. Asian voisi ilmaista niin, että Takametsien Tapsa, joka suoltaa tajunnanvirtaa someen, voi toteuttaa sanavapauttaan hieman eri tavoin kuin professori Tapio Puolimatka, joka edustaa yliopistoaan ja viittaa mielipiteidensä tueksi tieteelliseen tutkimukseen. Reunaehtoja kuvataan esimerkiksi seuraavasti:

”Yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen. (Luku 1, 2§, 2 mom.).”

Olennaista edellisessä on ”eettiset periaatteet” ja ”hyvä tieteellinen käytäntö”.  Näistä pelisäännöistä ollaan yleensä varsin hyvin selvillä. Kiperimpiä ongelmia varten on olemassa myös ohjeistusta. Suomessa näitä on laatinut Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa toimiva Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK, ”Hyvä tieteellinen käytäntö”). Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu esimerkiksi se, että toisten tutkijoiden tutkimusten luonnetta ja sisältöä kuvataan oikein ja että tutkimuksista esitetyt lainaukset antavat oikean kuvan siitä, mitä jokin toinen tutkija esittää tai väittää. Käsillä olevan tapauksen kannalta on tärkeää huomata myös, että

”Käytännöt koskevat tutkimustoiminnan ohella opetusmateriaaleja, kirjallisesti ja suullisesti annettuja lausuntoja, arviointeja, ansio- ja julkaisuluetteloita sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tilanteita niin painetuissa kuin sähköisissäkin julkaisukanavissa, myös sosiaalisessa mediassa.”

Tutkija ei siis voi tinkiä rehellisyydestään silloinkaan, kun hän esittelee tutkimustaan tai tekee siitä johtopäätöksiä blogikirjoituksessa tai sosiaalisessa mediassa.

Puolimatka ja hyvä tieteellinen käytäntö: Tarvittaisiinko kaistavahtia?

Ammattitutkijalle ei yleensä aiheuta päänvaivaa, miten toisten tutkijoiden työtä pitäisi kuvata. Hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen on tältä osin kuin autolla ajo: Kun on harjoitellut riittävästi, se on rutiinia. Yksittäisiä virheitä toki voi sattua – kukaan ei ole erehtymätön – mutta kun on ajamaan oppinut, kaistalla pysymiseen ei normaalioloissa tarvitse kiinnittää erityistä huomiota.

Käyn seuraavassa läpi artikkeleita ja teoksia, joihin Puolimatka viittaa, ja arvioin, kuinka hyvin hän pysyy hyvän tieteellisen käytännön kaistalla. En puutu tässä yhteydessä kirjoituksen kaikkiin niihin piirteisiin, joiden on koettu loukkaavan sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa, vaikka tämäkin kysymys on äärimmäisen tärkeä. Laajemmassa yliopiston toiminnan ja opetuksen eettisessä pohdinnassa pitäisi ottaa huomioon myös Yhdenvertaisuuslaki ja Tasa-arvolaki, mitä kaikki keskusteluun osallistuneet yliopistolaisetkaan eivät näytä tajunneen (vrt. Ahvio et al., 2018). Keskityn tässä siksi lähinnä hyvään tieteelliseen käytäntöön. Kysymys sukupuolivähemmistöjen eettisesti oikeudenmukaisesta kohtelusta tulee kuitenkin välillisesti esiin myös tarkasteltaessa aiempien julkaisujen käyttöä, joten palaan aiheeseen kirjoituksen lopussa, eettisten pohdintojen yhteydessä.

Mainwaring

Puolimatka aloittaa kirjoituksensa viittaamalla tutkijoihin. Ensimmäinen yksilöity viite on Doug Mainwaringin ”analyysiin” (Mainwaring 2017). Mainwaring ei kuitenkaan ole

Doug Mainwaring. Kuva: PGN.

vakavasti otettava tutkija vaan pohjoisamerikkalaisen äärioikeistolaisen LifeSiteNews-sivuston yhdysvaltalainen blogisti. Sivusto esittelee Mainwaringin journalistiksi sekä avioliiton, perheen ja lasten oikeuksien aktivistiksi. Mainwaringin tapauksessa aktivismi tarkoittaa sitä, että hän kritisoi äärioikeistolaisissa blogikirjoituksissaan Yhdysvaltain vasemmisto-liberalistisia (demokraattisia) liikkeitä, jotka puolustavat sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia. Myös tunnetusti konservatiivinen Fox News on Mainwaringin mielestä liian liberaali homosuhteita kohtaan, jotka hän leimaa sodomiaksi (Mainwaring 2018). Mainwaringiin viittaaminen vastaa sitä, että Trumpin twiiteistä alettaisiin lukea viimeisimpiä tiedeuutisia. Puolimatka kuitenkin kertoo Mainwaringin ”analyysistä” useamman kappaleen verran, mahdollisesti koska Mainwaringin kirjoitus tukee hyvin Puolimatkan väitettä meneillään olevasta pedofiliaa puolustavasta kampanjasta. Blogistia siis kuvaillaan ikään kuin hän olisi tutkija, koska se tukee omaa väitettä?

Regnerus

Seuraava viite on Teksasin yliopiston (Austin) sosiologian professoriin Mark Regnerukseen (Regnerus 2017). Regnerus on sinänsä vakavasti otettava tutkija, joka on julkaissut artikkeleita vertaisarvioiduissa lehdissä. Tässä tapauksessa on kuitenkin kyse konservatiivisen Witherspoon-instituutin Public Discourse –nettijulkaisusta, jossa instituuttiin sidoksissa olevat tutkijat popularisoivat tutkimuksiaan. Regnerus ihmettelee puheenvuorossaan, miksi amerikkalaisen psykologi Bruce Rindin uusimpia tutkimuksia ei ole kritisoitu vaikka hänen aiempi tuotantonsa 1990-luvun lopulla herätti laajan kriittisen keskustelun. Regneruksen kriittinen huomio saattaa olla aiheellinen, mutta Puolimatka jättää kertomatta Rindiin kohdistuneesta aiemmasta kritiikistä viitaten vain samoihin tuoreempiin Rindin tutkimuksiin, jotka Regnerus omassa puheenvuorossaan esittelee. Regneruksen artikkelia kuvataan pääpiirteissään oikein mutta tarpeettoman suppeasti.

Regnerus on selvästi Puolimatkan luottotutkija. Puolimatka tukeutui keskeisesti häneen myös aiemmassa kohua herättäneessä asiantuntijalausunnossaan, joka koski tasa-arvoista avioliittolakia (Puolimatka 2014; Regnerus 2012a, 2012b). Regneruksen tulosten perusteella heterosuhteessa kasvaneet lapset näyttivät pärjäävän myöhemmin elämässä huomattavasti paremmin kuin homo- tai lesbovanhempien lapset. Tämän vuoksi on paikallaan esittää pari havaintoa siitä, kuinka luotettavasti Puolimatka kuvaa Regneruksen tieteellistä toimintaa. Puolimatka esittelee Regneruksen tutkimuksesta käytyä keskustelua kirjoituksessaan ”Kiistelty perhetutkija Mark Regnerus Suomeen” (Puolimatka 2016).

Mark Regnerus. Kuva: Alchetron.

Puolimatka antaa esittelyssään sen kuvan, että Regneruksen tutkimusta kritisoitiin vain sen vuoksi, että sen tulokset eivät miellyttäneet valtavirtaa. Yhteiskuntapolittiisen tilanteen vuoksi Regneruksen tutkimus herätti ennennäkemättömän kohun ja keskustelu oli kiivasta, mutta tieteellisen foorumin osalta kyse oli kuitenkin normaalista kriittisestä keskustelusta, jossa käsiteltiin tutkimuksen metodia ja otoksen luotettavuutta sekä artikkelin julkaisuprosessia, mitä kohtaan oli esitetty kritiikkiä. Propagandistiset aikakauslehti- ja blogikirjoitukset, joita Yhdysvalloissa tehtailtiin puolin ja toisin, ovat asia erikseen, mutta tässä ei ole tarkoitus arvioida niitä.

Regneruksen tutkimuksessa oli lähtökohtaisesti se ongelma, että siinä vertailtiin pysyvässä heterosuhteessa kasvaneita lapsia sellaisiin lapsiin, joiden vanhemmista jommallakummalla jossain vaiheessa oli ollut suhde samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Heteroparit olivat vieläpä sellaisia, jotka vielä haastattelun aikaankin olivat yhdessä – kun haastateltavat ”lapset” olivat 18–39 –vuotiaita. Vertailtavat asiat eivät siis olleet lainkaan yhteismitallisia. Tällaista ilman muuta kritisoidaan. Taustalle on tarpeetonta maalailla suurta vainoa.

Julkaisuprosessista Puolimatka toteaa: ”Aikakausjulkaisun sisäinen tutkimus ei kuitenkaan löytänyt mitään virheitä vertaisarviointiprosessissa.” Tämä ei pidä paikkaansa, sillä julkaisuprosessia arvioinut Darren E. Sherkat (Sherkat 2012) löysi prosessista monia puutteita vertaisarviojien valinnassa (olivat katolisia konservatiiveja kuten Regnerus), artikkelin kommentoijien valinnassa (artikkelia seurasi kolme kommenttia samassa lehdessä, mutta kaksi kommentaattoreista oli konsultoinut tutkimusprosessia) ja prosessin kiirehtimisessä, mikä vaikutti työn laatuun. Sherkat myös ehdotti useita parannuksia, joiden avulla vertaisarviointiprosessin laatua voitaisiin parantaa jatkossa. Sherkatin mielestä artikkelia ei olisi pitänyt julkaista, mutta hän totesi ymmärtävänsä lehden toimittajan kiireen ja resurssipulan ja katsoi, että prosessissa ei kuitenkaan ollut räikeitä (gross) puutteita, koska kaksi vertaisarvioijaa oli artikkelin lukenut ja puoltanut sen julkaisemista.

Puolimatka esittää myös, että Regneruksen oma osasto olisi sanoutunut Regneruksen tutkimuksesta irti sen vuoksi, että nuoremmat tutkijat pelkäsivät joutuvansa samanlaisen vainon kohteeksi kuin Regnerus. Ajatus laajamittaisesta vainosta ja nuorten tutkijoiden pelosta on Puolimatkan omaa maalailua, sillä osaston menettelylle on täysin ymmärrettävä syy. Osasto ei sanoutunut irti Regneruksen tutkimuksesta sinänsä eikä kiistänyt Regneruksen oikeuttaa tehdä tutkimustaan vapaasti, kuten Puolimatka väittää, vaan niistä johtopäätöksistä ja yhdysvaltalaista lainsäädäntöä koskevista suosituksista, joita tasa-arvoista avioliittoa vastustanut Regnerus alkoi tutkimuksensa julkaisemisen jälkeen esittää mediassa ja oikeusistuimissa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisessa artikkelissa Regnerus itse oli todennut olevan mahdotonta tehdä yhteiskunnallisia johtopäätöksiä tehdyn tutkimuksen perustella. (Statement 2014; UT Distances 2014; Regnerus 2012, 755).

Regnerus-esittelynsä yhteydessä Puolimatka vetoaa useampaan otteeseen sosiologian professori Paul Amaton positiiviseen arvioon Regneruksesta ja päättää esittelynsä suoraan lainaukseen häneltä (Amato 2012) – jättäen mainitsematta, että lainaukset ovat Regneruksen artikkelin alkuperäisestä kommenttipuheenvuorosta ja että juuri Amato oli yksi niistä kommentaattoreista, jotka olivat konsultoineet Regnerusta tutkimuksen kuluessa, minkä vuoksi hänen puolueettomuutensa kyseenalaistettiin.

Esitellessään Regnerusta vuonna 2016 Puolimatka jättää mainitsematta – tietoisesti tai tietämättömyyttään – että vuotta aiemmin oli julkaistu samassa lehdessä, jossa Regneruksen alkuperäinen artikkeli julkaistiin, uusi kriittinen analyysi Regneruksen aineistosta. Siinä oli käyty läpi Regneruksen alkuperäinen aineisto ja korjattu Regneruksen luokitteluissaan tekemiä virheitä. Korjausten ja metodologisten tarkennusten jälkeen samaa sukupuolta olevien parien ja heteroseksuaalisten parien kasvattamien lasten välillä ei voitu enää havaita tilastollisesti merkittäviä eroja (Cheng & Powell, 2015).[1]

Kaikkiaan Regnerukseen tieteellisellä foorumilla kohdistetussa kritiikissä on selvästi kyse normaalista kriittisestä keskustelusta, jota Social Science Research –lehdenkin palstoilla on käyty pidempään. Tällaisen keskustelun selvästi tendenssimäinen kuvailu ja siinä esitetyn kritiikin leimaaminen ajojahdiksi ei tee oikeutta keskusteluun osallistuneille tiedemiehille eikä sen vuoksi vastaa hyvää tieteellistä käytäntöä.

Scruton

Jossain määrin arvailujen varaan jää, miksi Puolimatka seuraavaksi hyppää esittelemään filosofi Roger Scrutonin ajatuksia (Scruton 1986; Puolimatka viittaa v. 2006 uusintapainokseen). Kirja julkaistiin jo 1986, joten ihan tuoreesta teoksesta ei ole kyse. Scrutonilta Puolimatka joka tapauksessa poimii ajatuskulun, jossa pedofilian katsotaan olevan luonteeltaan samanlaista kuin eläimiin sekaantuminen ja nekrofilia. Mahdollisesti Scruton-jakson tarkoituksena onkin liittää lisää vastenmielisiä kuvia pedofiliaan ja sen myötä niihin tasa-arvoisen avioliiton kannattajiin, joiden hän väittää kampanjoivan pedofilian puolesta? Vai lainataanko Scrutonia, koska Puolimatka jakaa hänen käsityksensä pedofilian ja muiden ”perversioiden” synnystä?

Roger Scruton. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Scrutonin teosta pidetään yhtenä seksuaalisuuden filosofian klassikkona, joskin kiisteltynä sellaisena. Filosofina Puolimatka on toki hyvin tietoinen siitä, että Mainwaringin ja Regneruksen tavoin Scruton lukeutuu homoseksuaalisuuden sekä tasa-arvoisen avioliiton vastustajiin ja että Scruton käsittelee homoseksuaalisuutta samassa ”perversioita” käsittelevässä luvussa kuin pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja nekrofiliaa (Scruton 1986, 284–321). Puolimatka kirjoittaa Scrutonin pedofilia-pohdintoja kuvaten (vrt. Scruton 1986, 295–298): ”Nekrofilia on seksuaalisen perversion absoluuttinen muoto, koska siinä toisen olemassaoloa pidetään uhkana seksuaaliselle pyrkimykselle.” Kun Puolimatka jatkaa, edelleen Scrutonin pohdintaa kuvaten, ”Muissa perversioissa toista halutaan, mutta vähennetyssä muodossa”, hän varmasti tietää samalla esittävänsä perustelun, johon tukeutuen Scruton pitää myös homoseksuaalisuutta heteroseksuaalisuuteen nähden vajaampana seksuaalisuuden muotona (joskaan ei välttämättä perversiona), koska siihen ei sisälly heterosuhteeseen kuuluvaa avautumista suhteessa toisenlaiseen, vastakkaiseen sukupuoleen. Scrutonin kirjaa tunteville on selvää, että keskustelu pedofilian ja homoseksuaalisuuden luonteesta liittyvät tiiviisti toisiinsa, vaikka sanaa ”homo” ei Puolimatkan tekstissä näykään. Puolimatkan väite, että hän ei olisi kirjoituksessaan käsitellyt homoseksuaalisuutta tai leimannut sitä, vaikuttaa hiusten halkomiselta, kun keskeiset lähteet, joihin hän tukeutuu, vastustavat tai väheksyvät homoseksuaalisuutta.

Kinsey

Puolimatkan pisin ja samalla vastenmielisin jakso kuvailee laajasti Alfred Kinseyn 1940-luvulla tekemää tutkimusta (Kinsey et al. 1948). Puolimatka motivoi Kinseyn käsittelemistä sillä, että kirjaan on viitattu Robert Crooksin ja Karla Baurin ”seksologian perusteoksessa” Our Sexuality (1. painos vuodelta 1980, uusin 13. painos 2017).

On vaikea ymmärtää, miksi Puolimatka on katsonut tarpeelliseksi kuvata seikkaperäisesti ja esittää pitkiä suoria lainauksia Kinseyn kirjan jaksoista, joissa kuvataan hyväksikäytettyjen lasten orgasmeja. Juuri nämä jaksot on uudemmassa tutkimuksessa laajalti tuomittu sekä eettiseltä että metodologiselta kannalta, koska tiedot on saatu useita lapsia hyväksikäyttäneeltä pedofiililtä. Jos Puolimatka, niin kuin hän väittää, todella on samaa mieltä Kinseystä kuin hänestä kriittisen elämäkerran kirjoittanut James Jones (Jones 1997; Puolimatka viittaa v. 2004 uusintapainokseen), että kyse oli lasten kiduttamisesta, miksi näistä kidutuskertomuksista pitää esittää pitkiä suoria lainauksia? Pidän menettelyä tutkijan etiikan näkökulmasta perusteettomana. Kinseyn teoksen luonne olisi käynyt selväksi vähemmästäkin. Puolimatkan kehittelemässä seksuaalikasvatuksen tarinassa, jossa Kinseystä piirretään suora linja kykyiseen koulujen seksuaalikasvatukseen, ”kidutuskuvien” vyöryttäminen lukijan silmien eteen lisää lukijan epäluuloa ja

Alfred Kinsey. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

vastenmielisyyttä suomalaisenkin koulun opetusta kohtaan.

Crooks & Baur

Jätän suomalaisen seksuaalikasvatuksen asiantuntijoiden korjattavaksi väitteet siitä, mihin seksuaalikasvatus Suomen kouluissa todellisuudessa perustuu. Puolimatkan omasta kirjoituksesta voi kuitenkin todeta, että silta, jonka hän rakentaa Kinseystä Crooksin ja Baurin ”seksologian perusteoksen” kautta suomalaiseen seksuaalikasvatukseen vaikuttaa varsin huteralta. Kinseytä positiivisesti luonnehtiva lainaus on otettu Crooksin ja Baurin kirjan vuoden 1983 painoksesta (Puolimatkan mukaan ensimmäinen painos, mutta ymmärtääkseni on toinen; 1. painos julkaistu 1980) joka julkaistiin reilusti ennen Jonesin kriittistä Kinsey-elämäkertaa (Jones 1997). Uusimpia painoksia on ehkä päivitetty niin, että niistä lainausta ei enää löydy? En kyennyt asiaa tarkistamaan, koska suomalaisissa kirjastoissa kirjaa näyttää olevan vain yksittäisiä kappaleita ja nekin eri vuosilta (Frank-monihaku, kaikki kirjastot; ilmeisesti yhteensä kuusi kirjaa). Helsingin yliopiston kirjastossa ei ole yhtään kappaletta, mutta Jyväskylän yliopiston kirjastossa on yksi (vuoden 2014 painos, tätä kirjoitettaessa lainassa). Samasta syystä en voinut tarkistaa Puolimatka viitettä kirjan 12. painokseen. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka Crooksin ja Baurin kirjaa käytetään laajalti oppikirjana englanninkielisessä maailmassa,  kovin moni suomalainen seksuaalikasvattaja tai opiskelija ei ole sitä voinut lukea. Ei ole siis perusteltua väittää sen ainakaan suoraan vaikuttavan suomalaisessa seksuaalikasvatuksessa.

Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa (SSE)

Lainattuaan paria seksuaalioikeuden määrittelyä Lottesia siteeraten (Lottes 2000, 20 ja 22; viittaukset asianmukaisia) Puolimatka siirtyy arvioimaan WHO:n seksuaalioikeuksien määrittelyä, jossa otetaan huomioon myös lapset. Puolimatkan käyttämä teos on WHO:n Euroopan aluetoimiston, Saksan liittovaltion terveyskasvatuskeskuksen sekä eri Euroopan maista kootun asiantuntijajoukon (19 asiantuntijaa, yhdeksästä Euroopan maasta) yhteistyössä laatima — ei siis pelkästään WHO:n, millaisena Puolimatka sitä tekstissään esittelee. Teoksen alkuosassa käsitellään seksuaalikasvatuksen taustaa ja määritelmiä sekä perustellaan, miksi seksuaalikasvatus on tärkeä erityisesti lapsille ja nuorille. Toisessa osassa on taulukko, jossa on listattu seksuaalikasvatuksessa käsiteltäviä aiheita ikäkausittain. Taulukko on tarkoitettu avuksi kasvatuksen käytännön toteutuksessa, mutta sitä ei ole tarkoitettu käytännön ”toimeenpano-oppaaksi”. (SSE, 3–4).

Puolimatkan käyttämä teos ei siis suoraan toimi minkään suomalaisen koulun opetussuunnitelmana, kaukana siitä. Maakohtaisten seksuaalikasvatuksen opetussuunnitelmien kehittämiseen tarjotaan tarkempia toteuttamisohjeita vuonna 2014 julkaistussa: Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Toteuttamisohjeet (SSET). Tästäkään dokumentista, johon Puolimatka ei viittaa, ei voitaisi vielä suoraan lukea sitä, mitä Suomen kouluissa opetetaan, koska kyse on yleiseurooppalaisesta ohjeesta, ja ”…maiden on sovellettava ohjeita omaan tilanteeseensa ja tarpeisiinsa. Ohjeiden tarkoitus on tukea erittäin tarpeellista, vaikkakin ajoittain vaikeaa ja pitkäkestoista kansallisen tai alueellisen seksuaalikasvatuksen käynnistys- ja kehittämisprosessia kouluissa.” (SSET, 6). Mitä Suomen kouluissa opetetaan, vaatisi siis paljon laajempaa kuvausta, mihin tässä yhteydessä ja tämä kirjoittajan asiantuntemuksella ei ole mahdollisuuksia. Kasvatuksen teorian ja tradition professorin sen sijaan pitäisi kyetä vähintään kuvaamaan, miten hänen lainaamansa dokumentti konkreettisesti liittyy suomalaiseen seksuaalikasvatukseen. Puolimatka ei ole vaivautunut tätä tekemään. Sen sijaan hän esittää kokoelman sitaatteja, joiden hän katsoo todistavan, että WHO olisi vaarantamassa lasten luonnollisen ja terveen seksuaalisen kehityksen.

Puolimatka luo sitaattikokoelmallaan kuvan, että WHO olisi ”velvoittamassa” lapsia osallistumaan seksuaalikasvatukseen, joka irrottaa lapset vanhempien auktoriteetista ja estää vanhempia tukemasta lastensa tervettä seksuaalista kehitystä. Ensinnäkin on selvää, että WHO ei velvoita yhtään lasta osallistumaan seksuaalikasvatukseen, koska kysymys velvoittavuudesta liittyy kansallisiin opetusohjelmiin, joissa on suuria eroja Euroopan maiden välillä. Toisekseen SSE ei todellisuudessa kyseenalaista vanhempien roolia lastensa kasvattajina, vaan tähdentää hyvin selvästi, että koulun tarjoama seksuaalikasvatus on vain yksi osa kokonaisuudessa, ja vanhempien ”merkitys on sitä suurempi, mitä pienemmästä lapsesta on kyse” (SSE, 8).

Puolimatkan mukaan ”Maailman terveysjärjestö WHO soveltaa seksuaalioikeuksien käsitettä rajoitetusti myös lapsiin ja määrittelee lapsen oikeudeksi seksuaalisen aktiivisuuden ja sen toteuttamiseksi vaadittavan tiedon saamisen.” Väite antaa täysin väärän kuvan siitä, mitä SSE:ssä sanotaan lasten seksuaalioikeuksista. SSE ei anna suoraa määritelmää lasten seksuaalioikeuksista vaan esittää WHO:n 2002 kokouksessa laaditun yleisen seksuaalioikeuksien luonnoksen (SSE, 17–18), josta huomautetaan, että sitä voidaan vain rajoitetusti soveltaa lapsiin:

”Seksuaalioikeuksiin sisältyvät ihmisoikeudet, jotka on tunnustettu kansallisissa lainsäädännöissä, kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja muissa yhteisesti hyväksytyissä asiakirjoissa. Ne pitävät sisällään kaikkien ihmisten oikeuden – ilman pakottamista, riistoa ja väkivaltaa –

• parhaaseen saavutettavissa olevaan seksuaaliterveyden tilaan, mikä käsittää myös mahdollisuuden käyttää seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyviä terveydenhoitopalveluja
• hakea, saada ja levittää seksuaalisuuteen liittyvää tietoa
• seksuaalikasvatukseen
• kehon koskemattomuuden kunnioittamiseen
• kumppanin valintaan
• päättää omasta aktiivisuudestaan
• yhteiseen tahtoon perustuviin seksuaalisiin suhteisiin
• yhteiseen tahtoon perustuvaan avioliittoon
• päättää, haluaako yleensä ja milloin haluaa hankkia lapsia
• tavoitella tyydyttävää, turvallista ja nautinnollista seksielämää.”

Näiden oikeuksien soveltamisesta lapsiin huomautetaan:

”Varoituksen sana on kuitenkin tarpeen. Joissakin oikeuksissa viitataan selvästikin aikuisiin ihmisiin. Tämä tarkoittaa, etteivät kaikki oikeudet automaattisesti koske nuoria ja lapsia. On esimerkiksi selvää, että yhteiseen tahtoon perustuva avioliitto tai päätöksenteko lasten hankinnasta ei koske lapsia tai varhaisnuoria.”

Lasten osalta SSE vetoaa lisäksi YK:n lasten oikeuksien julistukseen, jossa tähdennetään oikeutta tiedon saamiseen, ja todetaan, että ”sopimusvaltioilla on velvollisuus ryhtyä koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta muun muassa seksuaaliselta hyväksikäytöltä.”

SSE ei siis anna suoraa määritelmää lasten seksuaalioikeuksista eikä edes selkeää listaa rajauksesta, vaan ainoastaan pari esimerkkiä. Oletettavasti kasvattajien ajatellaan tässä osaavan käyttää harkintaa, jos sellaista on, niin että oikeuksia sovellettaessa otetaan huomioon lapsen kehitystaso, minkä huomioimista SSE tähdentää useassa yhteydessä.

On täysin Puolimatkan oma mielikuvituksellinen päätelmä, että WHO määrittelisi lasten oikeudeksi ”seksuaalisen aktiivisuuden ja sen toteuttamiseksi vaadittavan tiedon saamisen.”  Harhaanjohtavaa tässä Puolimatkan itse keksimässä ”WHO:n määritelmässä” on, että siinä oikeus saada tietoa kytketään ja rajataan tiedoksi siitä, miten lapsi voisi toteuttaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Rajaus palvelee ehkä hyvin Puolimatkan omaa päämäärää, mutta SSE:n sisällöstä se antaa täysin virheellisen kuvan.

Puolimatka esittelee SSE:n sisältöä myös suorilla lainauksilla asiakirjan toisesta osasta, jossa konkretisoidaan sitä, mitä millekin ikäryhmälle voisi opettaa. Puolimatka keskittyy 0–4 -vuotiaiden lasten osuuteen poimien kolme esimerkkiä aiheista, joita suositellaan käsiteltäväksi. Kaikkiaan 0–4 -vuotiaiden taulukossa on lähes 80 aihetta, joten Puolimatkan kolmen aiheen valikoima antaa taulukon sisällöstä täysin puutteellisen kuvan. Koska Puolimatka puolustaa Oikean Median artikkeliaan sillä, että hän haluaa ensisijaisesti varjella lapsia pedofilialta, ihmetyttää suuresti, miksi hän ei ole lainkaan ottanut esiin niitä useita kohtia, jotka selvästi tähtäävät lasten varjelemiseen: Lapsia opetetaan ”sanomaan ”kyllä” ja ”ei”, ”noudattamaan kolmivaiheista menetelmää (sano ei, lähde pois, puhu jollekulle, johon luotat)” ja ”erottamaan ’hyvät’ ja ’pahat’ salaisuudet toisistaan”. Lasta autetaan myös ”arvostamaan omaa kehoaan”, ”tiedostamaan, että on sallittua pyytää apua”, ”omaksumaan asenne ’minun kehoni kuuluu minulle’” ja ”kunnioittamaan sitä, että muut sanovat ’kyllä’ tai ’ei’. SSE:n taulukon osalta voi kyllä kriittisesti kysyä, kuinka mielekästä SSE:n tyyppisessä asiakirjassa on kuvata tavoitteita niin yksityiskohtaiesti kuin on tehty. Olipa tämä perusteltua tai ei, Puolimatkalle SSE:n laaja valikoima on ilmeisesti tarjonnut oivan tilaisuuden poimia joukosta pari hänen oman päämääränsä kannalta sopivaa esimerkkiä – ja sivuuttaa ne kohdat, jotka tähtäävät lasten varjelemiseen pedofilialta.

Puolimatka väittää: ”WHO:n oppaassa käytetty lasten seksuaalioikeuksien käsite irrottaa lapset vanhempiensa auktoriteetista vetoamalla ’yksilön seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen’, joka ’auttaa yksilöä torjumaan perheen tai yhteiskunnan tunkeilua.’” Väite ei pidä paikkaansa vähäisimmässäkään määrin. Suorat lainaukset, jotka Puolimatka on poiminut kirjoitukseensa, eivät SSE:ssä perustele lasten seksuaalioikeuksien käsitettä (jota SSE ei siis ensinnäkään määrittele, kuten edellä kävi ilmi), vaan ne liittyvät ensisijaisesti aikuisiin.

Lainaukset ovat ekskurssista, jossa pohditaan intiimin kansalaisuuden merkitystä: ”Lyhyt poikkeama aiheesta: ’intiimi kansalaisuus’”. Tässä jaksossa Puolimatkan siteeraaman virkkeet kuvaavat todellisuudessa sitä, millä edellytyksin ”intiimiä kansalaisuutta” toteuttavat vastuulliset yksilöt voivat vedota ihmis- ja seksuaalioikeuksiinsa. SSE:n mukaan

”Oikeus näiden oikeuksien käyttämiseen edellyttää sitä, että oikeutta sukupuolten tasa-arvoon ja yksilön seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ilman pakkoa ja hyväksikäyttöä kunnioitetaan ja että tämä oikeus toteutuu jatkuvasti. Tämä oikeus auttaa yksilöä torjumaan perheen tai yhteiskunnan tunkeilua. Seksuaalioikeudet on hyvin tärkeää tunnustaa ja ottaa huomioon, jos haluamme edistää ja suojella myös muiden seksuaalioikeuksia.” (SSE, 18. Puolimatkan lainaamat osiot on edellä lihavoitu. Huomaa jälleen, että pakkoon ja hyväksikäyttöön viittaava osio on jätetty pois).

Kyse on siis seksuaalioikeuksien vastavuoroisesta toteutumisesta tasa-arvoisten ja kypsien kansalaisyhteiskunnan jäsenten välillä. Vasta tämän jälkeen SSE siirtyy pohtimaan sitä, mitä kasvatukselta ja opetusalalta vaaditaan, jotta lapset voisivat kypsästi ja tasa-arvoisesti käyttää itsemääräämisoikeuksiaan sitten, kun ovat aikuisia. SSE:n yleiseurooppalaisen ja monikulttuurisen kontekstin huomioon ottaen on varsin ymmärrettävää, että huomiota on kiinnitetty myös perheen taholta tulevaan painostukseen, joka joissakin tapauksessa voi olla hyvin vahvaa varttuvia nuoria kohtaan.

Siksi opetusalan keskusviranomaisten tehtävänä on tuoda seksuaalioikeuksien alalla esiin, että perheissä, kouluissa ja oppilaitoksissa on hyvin tärkeää kehittää valmiuksia ja taitoja oppia ja harjoittaa kriittistä ajattelua. Näin lapset ja nuoret – tulevaisuuden aikuiset – saavat valmiudet kohdata itsemääräämisoikeuden haasteet ja toimia yhteisymmärryksessä neuvotteluissa kumppaneiden kanssa. (SSE, 19).

Seuraavassa kappaleessa Puolimatka esittelee käsityksiään lasten seksuaalioikeuksien perinteisestä merkityksestä. Siihen hänen mielestään kuuluu oikeus säilyttää seksuaalinen viattomuus, ”vapaus seksuaalisista ajatuksista, seksuaalisista mielikuvista, haluista ja toiminnoista” sekä luontainen kyky tuntea häpeää. Toisaalta Puolimatka liittyy Neil Postmaniin ja esittää häntä siteeraten, että häpeää on hyvä opettaa (Postman 1985, 94; lainattu oikein).[2] Miten tämä olisi loogisesti mahdollista, niin että Puolimatkan olettama lasten luontainen vapaus kaikista seksuaalisista ajatuksistä säilyy, jää ainakin minulle epäselväksi. Perusväitteeksi joka tapauksessa muodostuu, että nykyinen seksuaalikasvatus Puolimatkan mielestä poistaa sellaista hyödyllistä häpeää, joka auttaisi vastustamaan pedofiilejä. Puolimatka ilmeisesti pitää auktoriteettiin ja häpeään perustuvaa kasvatusta tehokkaampana tapana vastustaa pedofiliaa kuin SSE:n kehotuksia kasvattaa lapsia, jotka pitävät omaa kehoaan arvokkaana, ymmärtävät varjella koskemattomuuttaan ja uskaltavat häpeää tuntematta tulla kertomaan, jos joku lähestyy sopimattomasti.

Vikström

Björn Vikströmiä (Vikström 2016) Puolimatka syyttää WHO:n teesien kritiikittömästä siunaamisesta ja siitä, tämä ”ei kriittisesti pohdi WHO:n ’seksuaalioikeuksille’ antamaa määritelmää, joka olettaa lapsilla olevan tarve ja oikeus seksuaaliseen aktiivisuuteen.” Veikkaan tämän johtuvan siitä, että WHO ei suoranaisesti määrittele juuri lasten seksuaalioikeuksia, kuten edellä on tullut ilmi. Puolimatka siis ensin löytää tekstistä määritelmän, mitä siellä ei ole, ja seuraavaksi moittii Vikstömiä siitä, että tämä ei ole kriittisesti keskustellut tästä määritelmästä.

Nelson

Puolimatka huipentaa kirjoituksensa esimerkkiin siitä, kuinka pitkälle ”kampanja pedofilian laillistamiseksi” on edennyt tutkijoidenkin keskuudessa:

”Jo nyt on tutkijoita, joiden mukaan aikuisten ja lasten väliset seksuaalisuhteet ovat hyväksyttäviä ja jopa olennaisia lapsen terveelle kehitykselle. Esimerkiksi Joan A. Nelsonin (1989) mielestä pedofiiliä tulisi kutsua lapsen oikeuksia puolustavaksi visionaariksi, joka ’uskoo, että aikaamme luonnehtivat ongelmat ovat peräisin lapsuuden seksuaalisuuden tukahduttamisesta, joka kieltää iästä vapaan seksuaalisen kiintymyksen ilmaisun’.”

Vaikuttava huipennus artikkelin väitteelle — mutta totta vain mielikuvitusmaailmassa. Puolimatkan esittämä lainaus löytyy kyllä Joan A. Nelsonin artikkelista, mutta kyse ei ole Nelsonin omasta mielipiteestä. Lisäksi on niin, että Nelson haluaa nimenomaan tehdä eron ”pedofiilien” ja ”visionäärien” välillä.

Nelsonin artikkelin tarkoituksena on kehittää arvovapaata ja tieteelliseltä kannalta täsmällisempää terminologiaa tutkimukseen, jossa käsitellään sukupolvien välisiä seksuaalisia suhteita. Tähän liittyen hän määrittelee artikkelinsa alkupuolella kolme eri persoonallisuustyyppiä, jotka todennäköisesti kiistävät sen, että sukupolvien välinen seksi voisi olla laitonta: patologinen, pedofiilinen ja visionäärinen (Nelson 1989). Lainaukset, joita Puolimatka esittää, ovat visionäärisen persoonallisuustyypin kuvauksesta, joka siis Nelsonin kategorioissa on kaiken lisäksi eri asia kuin pedofiili. Puolimatkan käsittelyssä visionäärien näkemys muuttuu Nelsonin omaksi näkemykseksi eikä pedofiilien ja visionäärien välillä tehdä eroa. Lainaus on räikeästi hyvän tieteellisen käytännön vastainen.[3]

Kuinka hyvin Puolimatka noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä?

Edellä tarkastellut Puolimatkan kirjoitukset noudattavat hyvää tieteellistä käytäntöä pintapuolisesti: Suorat lainaukset löytyvät poikkeuksetta niiltä sivuilta, jotka on merkitty tekstiin, ja kirjallisuusluettelossa on listattu, mitä kirjallisuutta on käytetty. Käytettyjen julkaisujen sisältöä on kuvattu ja lainattu oikein, jos julkaisu sellaisenaan on sopinut tukemaan Puolimatkan argumenttia (esim. Postman 1985). Jos näin ei ole, sisältöä on kuvattu monessa kohdassa räikeästi väärin (SSE, Nelson, Regneruksen arviot 2016 artikkelissa), yksipuolisesti (Regnerus OM:n artikkelissa) tai muuten harhaanjohtavasti (Crooks & Baur, Vikstöm). Käytettyjen lähteiden luonnetta ei kuvata asianmukaisesti (Mainwaring, Scruton), suoria lainauksia lyhennetään tarkoitushakuisesti (SSE, Nelson) ja niitä sijoitetaan alkuperäisestä poikkeavaan yhteyteen, niin että merkitys muuttuu (SSE, Nelson). Puolimatkan menetelmällä esimerkiksi tämän kappaleen sisällön voisi ilmaista seuraavalla lainauksella: Kriittisessä analyysissään Luomanen päätyy johtopäätökseen, että ”Puolimatkan kirjoitukset noudattavat hyvää tieteellistä käytäntöä.”

Kyse ei voi olla pelkästä huolimattomuudesta, sillä kaikissa virheissä on sama piirre: Tapa, jolla aiempaa tutkimusta vääristellään, tukee suoraan Puolimatkan kirjoituksessa kehiteltyä ajatuskulkua. Valitettavasti Oikean Median artikkeli ja Puolimatkan Regnerusta kuvaava kirjoitus, joita tässä on käsitelty, eivät ole yksittäistapauksia. Samanlaisia piirteitä on tullut esiin myös muissa Puolimatkan julkaisuissa, joihin olen joutunut perehtymään tarkemmin eri yhteyksissä (Luomanen 2008 ja 2012).

Muutama näkökulma Puolimatkan kirjoitusten etiikkaan

Puolimatka on useassa yhteydessä toistanut, että hän ei ole kirjoituksessaan käsitellyt homoseksuaalisuutta eikä hän voi sen vuoksi ymmärtää, mikä kirjoituksissa on koettu loukkaavaksi. Sen lisäksi, että kirjoituksen alussa luodaan selvä yhteys tasa-arvoisen avioliiton kannattajien ja pedofiliaa puolustavien henkilöiden välille, käytettyjen julkaisujen lähempi tarkastelu osoittaa, että monet niistä ovat todellisuudessa myös homovastaisia.

Mielestäni Puolimatka aliarvioi opiskelijoittensa käsityskykyä, jos hän väittää, että tämä ei olisi ongelma. Vaikka Puolimatka ei itse kuvaa lähteittensä luonnetta asianmukaisesti, opiskelijat osaavat kyllä tutustua julkaisuihin itsekin. Juuri tätähän yliopisto-opiskelijoilta edellytetään. Kun professorin myönteisesti käyttämät lähteet osoittautuvat voittopuolisesti sukupuolisia vähemmistöjä halveksiviksi ja syrjiviksi, ilman muuta tällä on merkitystä sen kannalta, millaiseksi vuorovaikutus professorin kanssa koetaan.

Puolimatka kuvailee pitkään ja esittää pitkiä ykisityiskohtaisia lainauksia jaksoista, joissa Kinseyn tutkimuksessa kuvataan lasten orgasmeja. Jos Puolimatka todella pitää näitä kuvauksia lasten hyväksikäyttönä ja kidutuksena, niin kuin hän antaa ymmärtää Jonesiin tukeutuen, eikö näiden kuvausten tarpeeton toistaminen lisää lasten hyväksikäyttöön vain yhden uuden kerroksen? Mihin Puolimatka näin yksityiskohtaisia kuvauksia tarvitsee, kun asian voisi ilmaista muutenkin? Havainnollistaakseen omaa väitettään? Lasten hyväksikäyttöä jatketaan, jotta omaan artikkeliin saadaan lisää tehoa ja vaikuttavuutta?

SSE-julkaisua käsitellessään Puolimatka luo hyvin negatiivisen kuvan WHO-pohjaisesta lasten ja nuorten seksuaalikasvatuksesta. Toki myös WHO:n suosituksia pitää voida tarkastella kriittisesti, mutta hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää, että tällöin osataan ja halutaan katsoa kokonaisuutta ja sen vaikutusta suomalaiseen koulutukseen. Puolimatkan artikkeli maalaa parin kontekstistaan irrotetun ja jopa väärän sitaatin avulla hyvin negatiivisen kuvan ”nykyisestä seksuaalikasvatuksesta”. Eettisesti vastuutonta on sivuuttaa tässä yhteydessä ne puolet SSE:n suosituksissa, jotka liittyvät juuri artikkelin teemaan, lasten suojelemiseen pedofiilisiltä teoilta. Puolimatka mustamaalaa näin ilman todellista kriittistä keskustelua seksuaalikasvatusta, joka pyrkii tukemaan lasten positiivista minäkuvaa ja tarjoaa välineitä epäsopivan käytöksen torjumiseen ja siitä kertomiseen aikuisille. Tilalle hän ilmeisesti tarjoaa auktoriteettiin ja häpeään kouluttavaa mallia. Tällaisen kasvatuksen hedelmät ovat kaikkien hyvin nähtävissä esimerkiksi katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksissa, joita viime aikoinakin on paljastunut lisää. Sama ilmiö on nähtävissä myös suomalaisten tiukkojen uskonnollisten yhteisöjen piirissä.

Lopuksi

Akateeminen tutkimuksen ja opettamisen vapaus on turvattu hyvin Suomessa. Tähän vapauteen liittyy se, että tutkimuksessa noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Jos yliopistojen professorien ja muiden tutkijoiden kirjoitukset alkavat olla luotettavuudeltaan samaa tasoa kuin Takametsän Tapsan tajunnanvirta someen, yhteiskunnalla tuskin on mitään syytä jatkaa vapaan tutkimuksen ja opetuksen tukemista. Halvemmaksi tulee, kun annetaan kaikkien, ikään, sukupuoleen ja koulutustasoon katsomatta, vapaasti toteuttaa perustuslain takaamaa sananvapautta, jota eivät säätele turhat määräykset tutkimuksen etiikasta ja hyvästä akateemisesta käytännöstä. Ylen uutisetkin voidaan varmaan hyvin korvata Trumpin twiiteillä.

Kirjallisuus

Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne julkaisut, joiden nimikkeet tulevat esiin tekstissä Puolimatkan tekstiä referoitaessa, mutta joita en katsonut tarpeelliseksi ottaa vertailuun mukaan tai jotka eivät ole olleet saatavilla tätä kirjoitettaessa.

Ahvio, Juha, Matti Leisola, Arto Luukkanen, Päivi Räsänen, Timo Saloviita & Timo Vihavainen. 2018. ”Sananvapauden puolesta”. Mielipidekirjoitus. Keskisuomalainen 11.8.2018.

Amato, Paul R. 2012. “The Well-Being of Children with Gay and Lesbian Parents”. Social Science Research 41(4): 771–774.

Cheng, Simon & Brian Powell. 2015. “Measurement, Methods, and Divergent Patterns: Reassessing the Effects of Same-Sex Parents”. Social Science Research 52: 615–626.

*Crooks, Robert & Karla Baur. 1983. Our Sexuality. 2^nd edition. Menlo Park, CA: Benjamin/Cummings.

2014. Our Sexuality. 12^th edition. Wadsworth: Cengage Learning.

Finlex. Lainsäädäntö. Ajantasainen lainsäädäntö. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/. Lainattu 16.8.2018.

*Jones, James H. 1997. Alfred C. Kinsey: A Public/Private Life. New York: Norton.

*Kinsey, Alfred C., Clyde E. Martin & Wardell B. Pomeroy. 1948. Sexual Behavior in The Human Male. Philadelphia.

Luomanen, Petri. 2008. ”Kirja-arvio teoksesta Tapio Puolimatka, Usko Tiede ja Raamattu. Helsinki: Uusi Tie, 2007”. Teologinen Aikakauskirja 113: 587–589.

2012. ”Keskustelua uskonnonopetuksen reunaehdoista.” Teologia.fi 3.4.2012. http://www.teologia.fi/tutkimus/uskonto-ilmiona/769-keskusteluauskonnonopetuksenreunaehdoista.

Lottes, Isla. 2000. “Uusia näkökulmia seksuaaliterveyteen”. Kontula, Osmo & Ilsa Lottes, toim. Seksuaaliterveys Suomessa. Helsinki: Tammi.

Maailman terveysjärjestön (WHO) Euroopan aluetoimisto ja BZgA. 2010. Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Suuntaviivat poliittisille päättäjille, opetus- ja terveydenhoitoalan viranomaisille ja asiantuntijoille. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (=SSE).

2014. Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Toteuttamisohjeet. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (=SSET).

Mainwaring, Doug. 2017. ”Amid Sex Scandals, Hollywood Releases Gay ’Romance’ That Normalizes Man-Boy Sex”.  Life Site News 27.11. 2017. https://www.lifesitenews.com/blogs/call-me-by-your-name-film-wants-to-normalize-sex-between-men-and-boys-forme.

2018. ”The Gaying of Fox News”. Life Site News 18.7.2018. https://www.lifesitenews.com/blogs/the-gaying-of-fox-news.

Nelson, Joan A. 1989. “Intergenerational Sexual Contact: A Continuum Model of Participants and Experiences.” Journal of Sex Education & Therapy 15 (1): 3–12. https://www.ipce.info/ipceweb/Library/nelson.htm.

Postman, Neil. 1985. Lyhenevä lapsuus. Porvoo: Werner Söderström.

Puolimatka, Tapio. 2014.  ”Asiantuntijalausunto eduskunnan lakivaliokunnalle asiassa: Kansalaisaloite eduskunnalle avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta”. Puolimatka on julkaissut lausunnon internet-sivullaan: https://www.tapiopuolimatka.net/asiantuntijalausunto.

Puolimatka, Tapio. 2016. “Kiistelty perhetutkija Regnerus Suomeen”. Seurakuntalainen, 17.8.2016. https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kiistelty-perhetutkija-mark-regnerus-suomeen/.

Puolimatka, Tapio. 2018. “Kampanja pedofilian laillistamiseksi”. Blogi: Vieraskynä. Oikea Media 27.7.2018.

Raatikainen, Panu. 2018. ”Puolimatka, pedofilia ja filosofia”. Puheenvuoro. Uusi Suomi 12.8.2018. http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/259365-puolimatka-pedofilia-ja-filosofia.

Regnerus, Mark. 2012a. “How Different Are Adult Children of Parents Who Have Same-Sex Relationships? Findings from the New Family Structure Study”. Social Science Research 41 (4): 752−770.

Regnerus, Mark. 2012b. “Parental Same-Sex Relationships, Family Instability, and Subsequent Life Outcomes For Adult Children: Answering Critics of the New Family Structures Study With Additional Analyses”. Social Science Research 41 (6): 1367−1377.

Regnerus, Mark. 2017. “No Long-Term Harm? The New Scientific Silence on Child-Adult Sex and the Age of Consent”. Public Discourse18.09.2017. http://www.thepublicdiscourse.com/2017/09/20057/

Scruton, Roger. 1986 (=2006). Sexual Desire: A Philosophical Investigation. London: Weidefeld and Nicolson.

Sherkat, Darren E. 2012. “The Editorial Process and Politicized Scholarship: Monday Morning Editorial Quarterbacking and a Call for Scientific Vigilance”. Social Science Research 41(6): 1346–1349.

“Statement from the Chair Regarding Professor Regnerus.” The Official Graduate Blog for the Department of Sociology at the University of Texas at Austin, 3.3.2014. https://sites.la.utexas.edu/utaustinsoc/2014/03/03/statement-from-the-chair-regarding-professor-regnerus/.

“UT Distances from Regnerus.” Austin Chronicle, 4.3. 2014. https://www.austinchronicle.com/daily/news/2014-03-04/ut-distances-from-regnerus/

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK). “Hyvä tieteellinen käytäntö”. http://www.tenk.fi/fi/hyva-tieteellinen-kaytant%C3%B6. Lainattu 16.8.2018.

*Vikström, Björn. 2016. Monta rakkautta: Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia. Helsinki: Kirjapaja.

Artikkelikuvassa Tapio Puolimatka. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Viitteet

[1] Jotta Regneruksesta ei muodostuisi kohtuuttoman negatiivinen kuva sen perusteella, miten Puolimatka häntä lainaa ja kuvaa, on syytä huomata, että Regnerus noudattaa hyvää tietellistä käytäntöä esimerkiksi siltä osin, että hän on antanut tutkimusaineistonsa vapaasti myös muiden käyttöön. Tämä on mahdollistanut esimerkiksi Chengin ja Powellin uuden analyysin samasta aineistosta.

[2] Postmanin käyttäminen tässä yhteydessä perinteisten ”lasten seksuaalioikeuksien” puolustajana on tietysti anakronistista, koska seksuaalioikeuksien käsite on tullut keskusteluun vasta myöhemmin. Tämä on kuitenkin vain huolimatonta tai huonoa argumentaatiota, mikä sellaisenaan ei loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä.

[3] Nelsonin artikkelia on kyllä pidetty joiltain osin kyseenalaisena. Esimerkiksi American Association of Sex Educators, Counselors & Therapists, joka on julkaissut artikkelin sivuillaan, toteaa: “The following article represents a controversial point of view, and should not be construed as representing any perspectives supported try AASECT”. Syynä on ilmeisesti se, että kehittäessään arvovapaata kategorisointia Nelson ottaa määritelmissä huomioon myös sen mahdollisuuden, että kaikki lasten kokemukset sukupolvien välisestä seksistä eivät olisi vahingollisia ja perustelee tätä varsin pitkään. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että kirjoittaja itse pitäisi pedofiileja ylipäänsä visionääreinä, kuten Puolimatka maalailee. Nelsonin 1980-luvun lopulla julkaistu artikkeli ehkä heijastelee vielä jossain määrin Kinseyn tutkimuksen vaikutusta.