Tapio Puolimatka. Kuva Wikipedia/Creative Commons.

Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta

Jyväskylän yliopiston (JY) professorin Tapio Puolimatkan Oikeassa Mediassa (äärioikeistolainen vastamedia) julkaistua blogikirjoitusta ”Kampanja pedofilian laillistamiseksi” on arvosteltu voimakkaasti. Puolimatkan tukijoukot ovat vedonneet sananvapauteen sekä yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapauteen. Kansanedustaja Päivi Räsänen on tehnyt sananvapaudesta kirjallisen kysymyksen maan hallitukselle (KK 309/2018 vp), ja häneen liittyen muutamat tutkijat ja opettajat yliopistomaailmasta ovat esittäneet, että JY:n toimet olisivat vakava uhka vapaalle tutkimukselle sekä sananvapaudelle (Ahvio et al. 2018).

Puolimatkan arvosteleminen ei vaaranna sananvapautta. Puolimatkan oma kirjoittelu sen sijaan on uhka akateemiselle tutkimuksen ja opetuksen vapaudelle. Perustelen jatkossa näitä kahta väitettä tarkastelemalla ensin, kuinka sananvapaus eroaa akateemisesta tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta. Tämän jälkeen arvioin, missä määrin Puolimatka noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä, kun hän käyttää kirjoituksessaan aiempia julkaisuja. Lopuksi pohdin myös muutamia Puolimatkan kirjoituksiin liittyviä laajempia eettisiä teemoja, jotka nousevat esiin tarkastelun kuluessa.

Sananvapaus ja yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapaus

Sananvapaus on taattu Suomen perustuslaissa: ”Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” (Perustuslaki, 1 luku, 12§).  Sananvapaus turvaa sen, että kukaan ei ennalta estä mielipiteiden esittämistä tai julkaisemista, ja Puolimatka on vapaasti saanut julkaista kirjoituksensa useissa medioissa, kuten esimerkiksi Tampereen yliopiston apulaisprofessori Panu Raatikainen on huomauttanut (Raatikainen 2018). Puolimatkan tapauksessa sananvapaus ei ole siis ollut uhattuna millään tavoin.

Yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta säädetään Yliopistolaissa (1 luku, 2§; 2 luku, 6§). Tähän vapauteen liittyy kuitenkin laadullisia ehtoja, jotka erottavat sen yleisestä sananvapaudesta. Asian voisi ilmaista niin, että Takametsien Tapsa, joka suoltaa tajunnanvirtaa someen, voi toteuttaa sanavapauttaan hieman eri tavoin kuin professori Tapio Puolimatka, joka edustaa yliopistoaan ja viittaa mielipiteidensä tueksi tieteelliseen tutkimukseen. Reunaehtoja kuvataan esimerkiksi seuraavasti:

”Yliopistojen tulee järjestää toimintansa siten, että tutkimuksessa, taiteellisessa toiminnassa, koulutuksessa ja opetuksessa varmistetaan korkea kansainvälinen taso eettisiä periaatteita ja hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen. (Luku 1, 2§, 2 mom.).”

Olennaista edellisessä on ”eettiset periaatteet” ja ”hyvä tieteellinen käytäntö”.  Näistä pelisäännöistä ollaan yleensä varsin hyvin selvillä. Kiperimpiä ongelmia varten on olemassa myös ohjeistusta. Suomessa näitä on laatinut Opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuudessa toimiva Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK, ”Hyvä tieteellinen käytäntö”). Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu esimerkiksi se, että toisten tutkijoiden tutkimusten luonnetta ja sisältöä kuvataan oikein ja että tutkimuksista esitetyt lainaukset antavat oikean kuvan siitä, mitä jokin toinen tutkija esittää tai väittää. Käsillä olevan tapauksen kannalta on tärkeää huomata myös, että

”Käytännöt koskevat tutkimustoiminnan ohella opetusmateriaaleja, kirjallisesti ja suullisesti annettuja lausuntoja, arviointeja, ansio- ja julkaisuluetteloita sekä yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tilanteita niin painetuissa kuin sähköisissäkin julkaisukanavissa, myös sosiaalisessa mediassa.”

Tutkija ei siis voi tinkiä rehellisyydestään silloinkaan, kun hän esittelee tutkimustaan tai tekee siitä johtopäätöksiä blogikirjoituksessa tai sosiaalisessa mediassa.

Puolimatka ja hyvä tieteellinen käytäntö: Tarvittaisiinko kaistavahtia?

Ammattitutkijalle ei yleensä aiheuta päänvaivaa, miten toisten tutkijoiden työtä pitäisi kuvata. Hyvän tieteellisen käytännön noudattaminen on tältä osin kuin autolla ajo: Kun on harjoitellut riittävästi, se on rutiinia. Yksittäisiä virheitä toki voi sattua – kukaan ei ole erehtymätön – mutta kun on ajamaan oppinut, kaistalla pysymiseen ei normaalioloissa tarvitse kiinnittää erityistä huomiota.

Käyn seuraavassa läpi artikkeleita ja teoksia, joihin Puolimatka viittaa, ja arvioin, kuinka hyvin hän pysyy hyvän tieteellisen käytännön kaistalla. En puutu tässä yhteydessä kirjoituksen kaikkiin niihin piirteisiin, joiden on koettu loukkaavan sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa, vaikka tämäkin kysymys on äärimmäisen tärkeä. Laajemmassa yliopiston toiminnan ja opetuksen eettisessä pohdinnassa pitäisi ottaa huomioon myös Yhdenvertaisuuslaki ja Tasa-arvolaki, mitä kaikki keskusteluun osallistuneet yliopistolaisetkaan eivät näytä tajunneen (vrt. Ahvio et al., 2018). Keskityn tässä siksi lähinnä hyvään tieteelliseen käytäntöön. Kysymys sukupuolivähemmistöjen eettisesti oikeudenmukaisesta kohtelusta tulee kuitenkin välillisesti esiin myös tarkasteltaessa aiempien julkaisujen käyttöä, joten palaan aiheeseen kirjoituksen lopussa, eettisten pohdintojen yhteydessä.

Mainwaring

Puolimatka aloittaa kirjoituksensa viittaamalla tutkijoihin. Ensimmäinen yksilöity viite on Doug Mainwaringin ”analyysiin” (Mainwaring 2017). Mainwaring ei kuitenkaan ole

Doug Mainwaring. Kuva: PGN.

Doug Mainwaring. Kuva: PGN.

vakavasti otettava tutkija vaan pohjoisamerikkalaisen äärioikeistolaisen LifeSiteNews-sivuston yhdysvaltalainen blogisti. Sivusto esittelee Mainwaringin journalistiksi sekä avioliiton, perheen ja lasten oikeuksien aktivistiksi. Mainwaringin tapauksessa aktivismi tarkoittaa sitä, että hän kritisoi äärioikeistolaisissa blogikirjoituksissaan Yhdysvaltain vasemmisto-liberalistisia (demokraattisia) liikkeitä, jotka puolustavat sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia. Myös tunnetusti konservatiivinen Fox News on Mainwaringin mielestä liian liberaali homosuhteita kohtaan, jotka hän leimaa sodomiaksi (Mainwaring 2018). Mainwaringiin viittaaminen vastaa sitä, että Trumpin twiiteistä alettaisiin lukea viimeisimpiä tiedeuutisia. Puolimatka kuitenkin kertoo Mainwaringin ”analyysistä” useamman kappaleen verran, mahdollisesti koska Mainwaringin kirjoitus tukee hyvin Puolimatkan väitettä meneillään olevasta pedofiliaa puolustavasta kampanjasta. Blogistia siis kuvaillaan ikään kuin hän olisi tutkija, koska se tukee omaa väitettä?

Regnerus

Seuraava viite on Teksasin yliopiston (Austin) sosiologian professoriin Mark Regnerukseen (Regnerus 2017). Regnerus on sinänsä vakavasti otettava tutkija, joka on julkaissut artikkeleita vertaisarvioiduissa lehdissä. Tässä tapauksessa on kuitenkin kyse konservatiivisen Witherspoon-instituutin Public Discourse –nettijulkaisusta, jossa instituuttiin sidoksissa olevat tutkijat popularisoivat tutkimuksiaan. Regnerus ihmettelee puheenvuorossaan, miksi amerikkalaisen psykologi Bruce Rindin uusimpia tutkimuksia ei ole kritisoitu vaikka hänen aiempi tuotantonsa 1990-luvun lopulla herätti laajan kriittisen keskustelun. Regneruksen kriittinen huomio saattaa olla aiheellinen, mutta Puolimatka jättää kertomatta Rindiin kohdistuneesta aiemmasta kritiikistä viitaten vain samoihin tuoreempiin Rindin tutkimuksiin, jotka Regnerus omassa puheenvuorossaan esittelee. Regneruksen artikkelia kuvataan pääpiirteissään oikein mutta tarpeettoman suppeasti.

Regnerus on selvästi Puolimatkan luottotutkija. Puolimatka tukeutui keskeisesti häneen myös aiemmassa kohua herättäneessä asiantuntijalausunnossaan, joka koski tasa-arvoista avioliittolakia (Puolimatka 2014; Regnerus 2012a, 2012b). Regneruksen tulosten perusteella heterosuhteessa kasvaneet lapset näyttivät pärjäävän myöhemmin elämässä huomattavasti paremmin kuin homo- tai lesbovanhempien lapset. Tämän vuoksi on paikallaan esittää pari havaintoa siitä, kuinka luotettavasti Puolimatka kuvaa Regneruksen tieteellistä toimintaa. Puolimatka esittelee Regneruksen tutkimuksesta käytyä keskustelua kirjoituksessaan ”Kiistelty perhetutkija Mark Regnerus Suomeen” (Puolimatka 2016).

Mark Regnerus. Kuva: Alchetron.

Mark Regnerus. Kuva: Alchetron.

Puolimatka antaa esittelyssään sen kuvan, että Regneruksen tutkimusta kritisoitiin vain sen vuoksi, että sen tulokset eivät miellyttäneet valtavirtaa. Yhteiskuntapolittiisen tilanteen vuoksi Regneruksen tutkimus herätti ennennäkemättömän kohun ja keskustelu oli kiivasta, mutta tieteellisen foorumin osalta kyse oli kuitenkin normaalista kriittisestä keskustelusta, jossa käsiteltiin tutkimuksen metodia ja otoksen luotettavuutta sekä artikkelin julkaisuprosessia, mitä kohtaan oli esitetty kritiikkiä. Propagandistiset aikakauslehti- ja blogikirjoitukset, joita Yhdysvalloissa tehtailtiin puolin ja toisin, ovat asia erikseen, mutta tässä ei ole tarkoitus arvioida niitä.

Regneruksen tutkimuksessa oli lähtökohtaisesti se ongelma, että siinä vertailtiin pysyvässä heterosuhteessa kasvaneita lapsia sellaisiin lapsiin, joiden vanhemmista jommallakummalla jossain vaiheessa oli ollut suhde samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Heteroparit olivat vieläpä sellaisia, jotka vielä haastattelun aikaankin olivat yhdessä – kun haastateltavat ”lapset” olivat 18–39 –vuotiaita. Vertailtavat asiat eivät siis olleet lainkaan yhteismitallisia. Tällaista ilman muuta kritisoidaan. Taustalle on tarpeetonta maalailla suurta vainoa.

Julkaisuprosessista Puolimatka toteaa: ”Aikakausjulkaisun sisäinen tutkimus ei kuitenkaan löytänyt mitään virheitä vertaisarviointiprosessissa.” Tämä ei pidä paikkaansa, sillä julkaisuprosessia arvioinut Darren E. Sherkat (Sherkat 2012) löysi prosessista monia puutteita vertaisarviojien valinnassa (olivat katolisia konservatiiveja kuten Regnerus), artikkelin kommentoijien valinnassa (artikkelia seurasi kolme kommenttia samassa lehdessä, mutta kaksi kommentaattoreista oli konsultoinut tutkimusprosessia) ja prosessin kiirehtimisessä, mikä vaikutti työn laatuun. Sherkat myös ehdotti useita parannuksia, joiden avulla vertaisarviointiprosessin laatua voitaisiin parantaa jatkossa. Sherkatin mielestä artikkelia ei olisi pitänyt julkaista, mutta hän totesi ymmärtävänsä lehden toimittajan kiireen ja resurssipulan ja katsoi, että prosessissa ei kuitenkaan ollut räikeitä (gross) puutteita, koska kaksi vertaisarvioijaa oli artikkelin lukenut ja puoltanut sen julkaisemista.

Puolimatka esittää myös, että Regneruksen oma osasto olisi sanoutunut Regneruksen tutkimuksesta irti sen vuoksi, että nuoremmat tutkijat pelkäsivät joutuvansa samanlaisen vainon kohteeksi kuin Regnerus. Ajatus laajamittaisesta vainosta ja nuorten tutkijoiden pelosta on Puolimatkan omaa maalailua, sillä osaston menettelylle on täysin ymmärrettävä syy. Osasto ei sanoutunut irti Regneruksen tutkimuksesta sinänsä eikä kiistänyt Regneruksen oikeuttaa tehdä tutkimustaan vapaasti, kuten Puolimatka väittää, vaan niistä johtopäätöksistä ja yhdysvaltalaista lainsäädäntöä koskevista suosituksista, joita tasa-arvoista avioliittoa vastustanut Regnerus alkoi tutkimuksensa julkaisemisen jälkeen esittää mediassa ja oikeusistuimissa. Näin siitä huolimatta, että varsinaisessa artikkelissa Regnerus itse oli todennut olevan mahdotonta tehdä yhteiskunnallisia johtopäätöksiä tehdyn tutkimuksen perustella. (Statement 2014; UT Distances 2014; Regnerus 2012, 755).

Regnerus-esittelynsä yhteydessä Puolimatka vetoaa useampaan otteeseen sosiologian professori Paul Amaton positiiviseen arvioon Regneruksesta ja päättää esittelynsä suoraan lainaukseen häneltä (Amato 2012) – jättäen mainitsematta, että lainaukset ovat Regneruksen artikkelin alkuperäisestä kommenttipuheenvuorosta ja että juuri Amato oli yksi niistä kommentaattoreista, jotka olivat konsultoineet Regnerusta tutkimuksen kuluessa, minkä vuoksi hänen puolueettomuutensa kyseenalaistettiin.

Esitellessään Regnerusta vuonna 2016 Puolimatka jättää mainitsematta – tietoisesti tai tietämättömyyttään – että vuotta aiemmin oli julkaistu samassa lehdessä, jossa Regneruksen alkuperäinen artikkeli julkaistiin, uusi kriittinen analyysi Regneruksen aineistosta. Siinä oli käyty läpi Regneruksen alkuperäinen aineisto ja korjattu Regneruksen luokitteluissaan tekemiä virheitä. Korjausten ja metodologisten tarkennusten jälkeen samaa sukupuolta olevien parien ja heteroseksuaalisten parien kasvattamien lasten välillä ei voitu enää havaita tilastollisesti merkittäviä eroja (Cheng & Powell, 2015).[1]

Kaikkiaan Regnerukseen tieteellisellä foorumilla kohdistetussa kritiikissä on selvästi kyse normaalista kriittisestä keskustelusta, jota Social Science Research –lehdenkin palstoilla on käyty pidempään. Tällaisen keskustelun selvästi tendenssimäinen kuvailu ja siinä esitetyn kritiikin leimaaminen ajojahdiksi ei tee oikeutta keskusteluun osallistuneille tiedemiehille eikä sen vuoksi vastaa hyvää tieteellistä käytäntöä.

Scruton

Jossain määrin arvailujen varaan jää, miksi Puolimatka seuraavaksi hyppää esittelemään filosofi Roger Scrutonin ajatuksia (Scruton 1986; Puolimatka viittaa v. 2006 uusintapainokseen). Kirja julkaistiin jo 1986, joten ihan tuoreesta teoksesta ei ole kyse. Scrutonilta Puolimatka joka tapauksessa poimii ajatuskulun, jossa pedofilian katsotaan olevan luonteeltaan samanlaista kuin eläimiin sekaantuminen ja nekrofilia. Mahdollisesti Scruton-jakson tarkoituksena onkin liittää lisää vastenmielisiä kuvia pedofiliaan ja sen myötä niihin tasa-arvoisen avioliiton kannattajiin, joiden hän väittää kampanjoivan pedofilian puolesta? Vai lainataanko Scrutonia, koska Puolimatka jakaa hänen käsityksensä pedofilian ja muiden ”perversioiden” synnystä?

Roger Scruton. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Roger Scruton. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Scrutonin teosta pidetään yhtenä seksuaalisuuden filosofian klassikkona, joskin kiisteltynä sellaisena. Filosofina Puolimatka on toki hyvin tietoinen siitä, että Mainwaringin ja Regneruksen tavoin Scruton lukeutuu homoseksuaalisuuden sekä tasa-arvoisen avioliiton vastustajiin ja että Scruton käsittelee homoseksuaalisuutta samassa ”perversioita” käsittelevässä luvussa kuin pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja nekrofiliaa (Scruton 1986, 284–321). Puolimatka kirjoittaa Scrutonin pedofilia-pohdintoja kuvaten (vrt. Scruton 1986, 295–298): ”Nekrofilia on seksuaalisen perversion absoluuttinen muoto, koska siinä toisen olemassaoloa pidetään uhkana seksuaaliselle pyrkimykselle.” Kun Puolimatka jatkaa, edelleen Scrutonin pohdintaa kuvaten, ”Muissa perversioissa toista halutaan, mutta vähennetyssä muodossa”, hän varmasti tietää samalla esittävänsä perustelun, johon tukeutuen Scruton pitää myös homoseksuaalisuutta heteroseksuaalisuuteen nähden vajaampana seksuaalisuuden muotona (joskaan ei välttämättä perversiona), koska siihen ei sisälly heterosuhteeseen kuuluvaa avautumista suhteessa toisenlaiseen, vastakkaiseen sukupuoleen. Scrutonin kirjaa tunteville on selvää, että keskustelu pedofilian ja homoseksuaalisuuden luonteesta liittyvät tiiviisti toisiinsa, vaikka sanaa ”homo” ei Puolimatkan tekstissä näykään. Puolimatkan väite, että hän ei olisi kirjoituksessaan käsitellyt homoseksuaalisuutta tai leimannut sitä, vaikuttaa hiusten halkomiselta, kun keskeiset lähteet, joihin hän tukeutuu, vastustavat tai väheksyvät homoseksuaalisuutta.

Kinsey

Puolimatkan pisin ja samalla vastenmielisin jakso kuvailee laajasti Alfred Kinseyn 1940-luvulla tekemää tutkimusta (Kinsey et al. 1948). Puolimatka motivoi Kinseyn käsittelemistä sillä, että kirjaan on viitattu Robert Crooksin ja Karla Baurin ”seksologian perusteoksessa” Our Sexuality (1. painos vuodelta 1980, uusin 13. painos 2017).

On vaikea ymmärtää, miksi Puolimatka on katsonut tarpeelliseksi kuvata seikkaperäisesti ja esittää pitkiä suoria lainauksia Kinseyn kirjan jaksoista, joissa kuvataan hyväksikäytettyjen lasten orgasmeja. Juuri nämä jaksot on uudemmassa tutkimuksessa laajalti tuomittu sekä eettiseltä että metodologiselta kannalta, koska tiedot on saatu useita lapsia hyväksikäyttäneeltä pedofiililtä. Jos Puolimatka, niin kuin hän väittää, todella on samaa mieltä Kinseystä kuin hänestä kriittisen elämäkerran kirjoittanut James Jones (Jones 1997; Puolimatka viittaa v. 2004 uusintapainokseen), että kyse oli lasten kiduttamisesta, miksi näistä kidutuskertomuksista pitää esittää pitkiä suoria lainauksia? Pidän menettelyä tutkijan etiikan näkökulmasta perusteettomana. Kinseyn teoksen luonne olisi käynyt selväksi vähemmästäkin. Puolimatkan kehittelemässä seksuaalikasvatuksen tarinassa, jossa Kinseystä piirretään suora linja kykyiseen koulujen seksuaalikasvatukseen, ”kidutuskuvien” vyöryttäminen lukijan silmien eteen lisää lukijan epäluuloa ja

Alfred Kinsey. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Alfred Kinsey. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

vastenmielisyyttä suomalaisenkin koulun opetusta kohtaan.

Crooks & Baur

Jätän suomalaisen seksuaalikasvatuksen asiantuntijoiden korjattavaksi väitteet siitä, mihin seksuaalikasvatus Suomen kouluissa todellisuudessa perustuu. Puolimatkan omasta kirjoituksesta voi kuitenkin todeta, että silta, jonka hän rakentaa Kinseystä Crooksin ja Baurin ”seksologian perusteoksen” kautta suomalaiseen seksuaalikasvatukseen vaikuttaa varsin huteralta. Kinseytä positiivisesti luonnehtiva lainaus on otettu Crooksin ja Baurin kirjan vuoden 1983 painoksesta (Puolimatkan mukaan ensimmäinen painos, mutta ymmärtääkseni on toinen; 1. painos julkaistu 1980) joka julkaistiin reilusti ennen Jonesin kriittistä Kinsey-elämäkertaa (Jones 1997). Uusimpia painoksia on ehkä päivitetty niin, että niistä lainausta ei enää löydy? En kyennyt asiaa tarkistamaan, koska suomalaisissa kirjastoissa kirjaa näyttää olevan vain yksittäisiä kappaleita ja nekin eri vuosilta (Frank-monihaku, kaikki kirjastot; ilmeisesti yhteensä kuusi kirjaa). Helsingin yliopiston kirjastossa ei ole yhtään kappaletta, mutta Jyväskylän yliopiston kirjastossa on yksi (vuoden 2014 painos, tätä kirjoitettaessa lainassa). Samasta syystä en voinut tarkistaa Puolimatka viitettä kirjan 12. painokseen. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka Crooksin ja Baurin kirjaa käytetään laajalti oppikirjana englanninkielisessä maailmassa,  kovin moni suomalainen seksuaalikasvattaja tai opiskelija ei ole sitä voinut lukea. Ei ole siis perusteltua väittää sen ainakaan suoraan vaikuttavan suomalaisessa seksuaalikasvatuksessa.

Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa (SSE)

Lainattuaan paria seksuaalioikeuden määrittelyä Lottesia siteeraten (Lottes 2000, 20 ja 22; viittaukset asianmukaisia) Puolimatka siirtyy arvioimaan WHO:n seksuaalioikeuksien määrittelyä, jossa otetaan huomioon myös lapset. Puolimatkan käyttämä teos on WHO:n Euroopan aluetoimiston, Saksan liittovaltion terveyskasvatuskeskuksen sekä eri Euroopan maista kootun asiantuntijajoukon (19 asiantuntijaa, yhdeksästä Euroopan maasta) yhteistyössä laatima — ei siis pelkästään WHO:n, millaisena Puolimatka sitä tekstissään esittelee. Teoksen alkuosassa käsitellään seksuaalikasvatuksen taustaa ja määritelmiä sekä perustellaan, miksi seksuaalikasvatus on tärkeä erityisesti lapsille ja nuorille. Toisessa osassa on taulukko, jossa on listattu seksuaalikasvatuksessa käsiteltäviä aiheita ikäkausittain. Taulukko on tarkoitettu avuksi kasvatuksen käytännön toteutuksessa, mutta sitä ei ole tarkoitettu käytännön ”toimeenpano-oppaaksi”. (SSE, 3–4).

Puolimatkan käyttämä teos ei siis suoraan toimi minkään suomalaisen koulun opetussuunnitelmana, kaukana siitä. Maakohtaisten seksuaalikasvatuksen opetussuunnitelmien kehittämiseen tarjotaan tarkempia toteuttamisohjeita vuonna 2014 julkaistussa: Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Toteuttamisohjeet (SSET). Tästäkään dokumentista, johon Puolimatka ei viittaa, ei voitaisi vielä suoraan lukea sitä, mitä Suomen kouluissa opetetaan, koska kyse on yleiseurooppalaisesta ohjeesta, ja ”…maiden on sovellettava ohjeita omaan tilanteeseensa ja tarpeisiinsa. Ohjeiden tarkoitus on tukea erittäin tarpeellista, vaikkakin ajoittain vaikeaa ja pitkäkestoista kansallisen tai alueellisen seksuaalikasvatuksen käynnistys- ja kehittämisprosessia kouluissa.” (SSET, 6). Mitä Suomen kouluissa opetetaan, vaatisi siis paljon laajempaa kuvausta, mihin tässä yhteydessä ja tämä kirjoittajan asiantuntemuksella ei ole mahdollisuuksia. Kasvatuksen teorian ja tradition professorin sen sijaan pitäisi kyetä vähintään kuvaamaan, miten hänen lainaamansa dokumentti konkreettisesti liittyy suomalaiseen seksuaalikasvatukseen. Puolimatka ei ole vaivautunut tätä tekemään. Sen sijaan hän esittää kokoelman sitaatteja, joiden hän katsoo todistavan, että WHO olisi vaarantamassa lasten luonnollisen ja terveen seksuaalisen kehityksen.

Puolimatka luo sitaattikokoelmallaan kuvan, että WHO olisi ”velvoittamassa” lapsia osallistumaan seksuaalikasvatukseen, joka irrottaa lapset vanhempien auktoriteetista ja estää vanhempia tukemasta lastensa tervettä seksuaalista kehitystä. Ensinnäkin on selvää, että WHO ei velvoita yhtään lasta osallistumaan seksuaalikasvatukseen, koska kysymys velvoittavuudesta liittyy kansallisiin opetusohjelmiin, joissa on suuria eroja Euroopan maiden välillä. Toisekseen SSE ei todellisuudessa kyseenalaista vanhempien roolia lastensa kasvattajina, vaan tähdentää hyvin selvästi, että koulun tarjoama seksuaalikasvatus on vain yksi osa kokonaisuudessa, ja vanhempien ”merkitys on sitä suurempi, mitä pienemmästä lapsesta on kyse” (SSE, 8).

Puolimatkan mukaan ”Maailman terveysjärjestö WHO soveltaa seksuaalioikeuksien käsitettä rajoitetusti myös lapsiin ja määrittelee lapsen oikeudeksi seksuaalisen aktiivisuuden ja sen toteuttamiseksi vaadittavan tiedon saamisen.” Väite antaa täysin väärän kuvan siitä, mitä SSE:ssä sanotaan lasten seksuaalioikeuksista. SSE ei anna suoraa määritelmää lasten seksuaalioikeuksista vaan esittää WHO:n 2002 kokouksessa laaditun yleisen seksuaalioikeuksien luonnoksen (SSE, 17–18), josta huomautetaan, että sitä voidaan vain rajoitetusti soveltaa lapsiin:

”Seksuaalioikeuksiin sisältyvät ihmisoikeudet, jotka on tunnustettu kansallisissa lainsäädännöissä, kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja muissa yhteisesti hyväksytyissä asiakirjoissa. Ne pitävät sisällään kaikkien ihmisten oikeuden – ilman pakottamista, riistoa ja väkivaltaa –

  • parhaaseen saavutettavissa olevaan seksuaaliterveyden tilaan, mikä käsittää myös mahdollisuuden käyttää seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyviä terveydenhoitopalveluja
  • hakea, saada ja levittää seksuaalisuuteen liittyvää tietoa
  • seksuaalikasvatukseen
  • kehon koskemattomuuden kunnioittamiseen
  • kumppanin valintaan
  • päättää omasta aktiivisuudestaan
  • yhteiseen tahtoon perustuviin seksuaalisiin suhteisiin
  • yhteiseen tahtoon perustuvaan avioliittoon
  • päättää, haluaako yleensä ja milloin haluaa hankkia lapsia
  • tavoitella tyydyttävää, turvallista ja nautinnollista seksielämää.”

Näiden oikeuksien soveltamisesta lapsiin huomautetaan:

”Varoituksen sana on kuitenkin tarpeen. Joissakin oikeuksissa viitataan selvästikin aikuisiin ihmisiin. Tämä tarkoittaa, etteivät kaikki oikeudet automaattisesti koske nuoria ja lapsia. On esimerkiksi selvää, että yhteiseen tahtoon perustuva avioliitto tai päätöksenteko lasten hankinnasta ei koske lapsia tai varhaisnuoria.”

Lasten osalta SSE vetoaa lisäksi YK:n lasten oikeuksien julistukseen, jossa tähdennetään oikeutta tiedon saamiseen, ja todetaan, että ”sopimusvaltioilla on velvollisuus ryhtyä koulutuksellisiin toimiin suojellakseen lasta muun muassa seksuaaliselta hyväksikäytöltä.”

SSE ei siis anna suoraa määritelmää lasten seksuaalioikeuksista eikä edes selkeää listaa rajauksesta, vaan ainoastaan pari esimerkkiä. Oletettavasti kasvattajien ajatellaan tässä osaavan käyttää harkintaa, jos sellaista on, niin että oikeuksia sovellettaessa otetaan huomioon lapsen kehitystaso, minkä huomioimista SSE tähdentää useassa yhteydessä.

On täysin Puolimatkan oma mielikuvituksellinen päätelmä, että WHO määrittelisi lasten oikeudeksi ”seksuaalisen aktiivisuuden ja sen toteuttamiseksi vaadittavan tiedon saamisen.”  Harhaanjohtavaa tässä Puolimatkan itse keksimässä ”WHO:n määritelmässä” on, että siinä oikeus saada tietoa kytketään ja rajataan tiedoksi siitä, miten lapsi voisi toteuttaa seksuaalista aktiivisuuttaan. Rajaus palvelee ehkä hyvin Puolimatkan omaa päämäärää, mutta SSE:n sisällöstä se antaa täysin virheellisen kuvan.

Puolimatka esittelee SSE:n sisältöä myös suorilla lainauksilla asiakirjan toisesta osasta, jossa konkretisoidaan sitä, mitä millekin ikäryhmälle voisi opettaa. Puolimatka keskittyy 0–4 -vuotiaiden lasten osuuteen poimien kolme esimerkkiä aiheista, joita suositellaan käsiteltäväksi. Kaikkiaan 0–4 -vuotiaiden taulukossa on lähes 80 aihetta, joten Puolimatkan kolmen aiheen valikoima antaa taulukon sisällöstä täysin puutteellisen kuvan. Koska Puolimatka puolustaa Oikean Median artikkeliaan sillä, että hän haluaa ensisijaisesti varjella lapsia pedofilialta, ihmetyttää suuresti, miksi hän ei ole lainkaan ottanut esiin niitä useita kohtia, jotka selvästi tähtäävät lasten varjelemiseen: Lapsia opetetaan ”sanomaan ”kyllä” ja ”ei”, ”noudattamaan kolmivaiheista menetelmää (sano ei, lähde pois, puhu jollekulle, johon luotat)” ja ”erottamaan ’hyvät’ ja ’pahat’ salaisuudet toisistaan”. Lasta autetaan myös ”arvostamaan omaa kehoaan”, ”tiedostamaan, että on sallittua pyytää apua”, ”omaksumaan asenne ’minun kehoni kuuluu minulle’” ja ”kunnioittamaan sitä, että muut sanovat ’kyllä’ tai ’ei’. SSE:n taulukon osalta voi kyllä kriittisesti kysyä, kuinka mielekästä SSE:n tyyppisessä asiakirjassa on kuvata tavoitteita niin yksityiskohtaiesti kuin on tehty. Olipa tämä perusteltua tai ei, Puolimatkalle SSE:n laaja valikoima on ilmeisesti tarjonnut oivan tilaisuuden poimia joukosta pari hänen oman päämääränsä kannalta sopivaa esimerkkiä – ja sivuuttaa ne kohdat, jotka tähtäävät lasten varjelemiseen pedofilialta.

Puolimatka väittää: ”WHO:n oppaassa käytetty lasten seksuaalioikeuksien käsite irrottaa lapset vanhempiensa auktoriteetista vetoamalla ’yksilön seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen’, joka ’auttaa yksilöä torjumaan perheen tai yhteiskunnan tunkeilua.’” Väite ei pidä paikkaansa vähäisimmässäkään määrin. Suorat lainaukset, jotka Puolimatka on poiminut kirjoitukseensa, eivät SSE:ssä perustele lasten seksuaalioikeuksien käsitettä (jota SSE ei siis ensinnäkään määrittele, kuten edellä kävi ilmi), vaan ne liittyvät ensisijaisesti aikuisiin.

Lainaukset ovat ekskurssista, jossa pohditaan intiimin kansalaisuuden merkitystä: ”Lyhyt poikkeama aiheesta: ’intiimi kansalaisuus’”. Tässä jaksossa Puolimatkan siteeraaman virkkeet kuvaavat todellisuudessa sitä, millä edellytyksin ”intiimiä kansalaisuutta” toteuttavat vastuulliset yksilöt voivat vedota ihmis- ja seksuaalioikeuksiinsa. SSE:n mukaan

”Oikeus näiden oikeuksien käyttämiseen edellyttää sitä, että oikeutta sukupuolten tasa-arvoon ja yksilön seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ilman pakkoa ja hyväksikäyttöä kunnioitetaan ja että tämä oikeus toteutuu jatkuvasti. Tämä oikeus auttaa yksilöä torjumaan perheen tai yhteiskunnan tunkeilua. Seksuaalioikeudet on hyvin tärkeää tunnustaa ja ottaa huomioon, jos haluamme edistää ja suojella myös muiden seksuaalioikeuksia.” (SSE, 18. Puolimatkan lainaamat osiot on edellä lihavoitu. Huomaa jälleen, että pakkoon ja hyväksikäyttöön viittaava osio on jätetty pois).

Kyse on siis seksuaalioikeuksien vastavuoroisesta toteutumisesta tasa-arvoisten ja kypsien kansalaisyhteiskunnan jäsenten välillä. Vasta tämän jälkeen SSE siirtyy pohtimaan sitä, mitä kasvatukselta ja opetusalalta vaaditaan, jotta lapset voisivat kypsästi ja tasa-arvoisesti käyttää itsemääräämisoikeuksiaan sitten, kun ovat aikuisia. SSE:n yleiseurooppalaisen ja monikulttuurisen kontekstin huomioon ottaen on varsin ymmärrettävää, että huomiota on kiinnitetty myös perheen taholta tulevaan painostukseen, joka joissakin tapauksessa voi olla hyvin vahvaa varttuvia nuoria kohtaan.

Siksi opetusalan keskusviranomaisten tehtävänä on tuoda seksuaalioikeuksien alalla esiin, että perheissä, kouluissa ja oppilaitoksissa on hyvin tärkeää kehittää valmiuksia ja taitoja oppia ja harjoittaa kriittistä ajattelua. Näin lapset ja nuoret – tulevaisuuden aikuiset – saavat valmiudet kohdata itsemääräämisoikeuden haasteet ja toimia yhteisymmärryksessä neuvotteluissa kumppaneiden kanssa. (SSE, 19).

Seuraavassa kappaleessa Puolimatka esittelee käsityksiään lasten seksuaalioikeuksien perinteisestä merkityksestä. Siihen hänen mielestään kuuluu oikeus säilyttää seksuaalinen viattomuus, ”vapaus seksuaalisista ajatuksista, seksuaalisista mielikuvista, haluista ja toiminnoista” sekä luontainen kyky tuntea häpeää. Toisaalta Puolimatka liittyy Neil Postmaniin ja esittää häntä siteeraten, että häpeää on hyvä opettaa (Postman 1985, 94; lainattu oikein).[2] Miten tämä olisi loogisesti mahdollista, niin että Puolimatkan olettama lasten luontainen vapaus kaikista seksuaalisista ajatuksistä säilyy, jää ainakin minulle epäselväksi. Perusväitteeksi joka tapauksessa muodostuu, että nykyinen seksuaalikasvatus Puolimatkan mielestä poistaa sellaista hyödyllistä häpeää, joka auttaisi vastustamaan pedofiilejä. Puolimatka ilmeisesti pitää auktoriteettiin ja häpeään perustuvaa kasvatusta tehokkaampana tapana vastustaa pedofiliaa kuin SSE:n kehotuksia kasvattaa lapsia, jotka pitävät omaa kehoaan arvokkaana, ymmärtävät varjella koskemattomuuttaan ja uskaltavat häpeää tuntematta tulla kertomaan, jos joku lähestyy sopimattomasti.

 

Vikström

Björn Vikströmiä (Vikström 2016) Puolimatka syyttää WHO:n teesien kritiikittömästä siunaamisesta ja siitä, tämä ”ei kriittisesti pohdi WHO:n ’seksuaalioikeuksille’ antamaa määritelmää, joka olettaa lapsilla olevan tarve ja oikeus seksuaaliseen aktiivisuuteen.” Veikkaan tämän johtuvan siitä, että WHO ei suoranaisesti määrittele juuri lasten seksuaalioikeuksia, kuten edellä on tullut ilmi. Puolimatka siis ensin löytää tekstistä määritelmän, mitä siellä ei ole, ja seuraavaksi moittii Vikstömiä siitä, että tämä ei ole kriittisesti keskustellut tästä määritelmästä.

Nelson

Puolimatka huipentaa kirjoituksensa esimerkkiin siitä, kuinka pitkälle ”kampanja pedofilian laillistamiseksi” on edennyt tutkijoidenkin keskuudessa:

”Jo nyt on tutkijoita, joiden mukaan aikuisten ja lasten väliset seksuaalisuhteet ovat hyväksyttäviä ja jopa olennaisia lapsen terveelle kehitykselle. Esimerkiksi Joan A. Nelsonin (1989) mielestä pedofiiliä tulisi kutsua lapsen oikeuksia puolustavaksi visionaariksi, joka ’uskoo, että aikaamme luonnehtivat ongelmat ovat peräisin lapsuuden seksuaalisuuden tukahduttamisesta, joka kieltää iästä vapaan seksuaalisen kiintymyksen ilmaisun’.”

Vaikuttava huipennus artikkelin väitteelle — mutta totta vain mielikuvitusmaailmassa. Puolimatkan esittämä lainaus löytyy kyllä Joan A. Nelsonin artikkelista, mutta kyse ei ole Nelsonin omasta mielipiteestä. Lisäksi on niin, että Nelson haluaa nimenomaan tehdä eron ”pedofiilien” ja ”visionäärien” välillä.

Nelsonin artikkelin tarkoituksena on kehittää arvovapaata ja tieteelliseltä kannalta täsmällisempää terminologiaa tutkimukseen, jossa käsitellään sukupolvien välisiä seksuaalisia suhteita. Tähän liittyen hän määrittelee artikkelinsa alkupuolella kolme eri persoonallisuustyyppiä, jotka todennäköisesti kiistävät sen, että sukupolvien välinen seksi voisi olla laitonta: patologinen, pedofiilinen ja visionäärinen (Nelson 1989). Lainaukset, joita Puolimatka esittää, ovat visionäärisen persoonallisuustyypin kuvauksesta, joka siis Nelsonin kategorioissa on kaiken lisäksi eri asia kuin pedofiili. Puolimatkan käsittelyssä visionäärien näkemys muuttuu Nelsonin omaksi näkemykseksi eikä pedofiilien ja visionäärien välillä tehdä eroa. Lainaus on räikeästi hyvän tieteellisen käytännön vastainen.[3]

Kuinka hyvin Puolimatka noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä?

Edellä tarkastellut Puolimatkan kirjoitukset noudattavat hyvää tieteellistä käytäntöä pintapuolisesti: Suorat lainaukset löytyvät poikkeuksetta niiltä sivuilta, jotka on merkitty tekstiin, ja kirjallisuusluettelossa on listattu, mitä kirjallisuutta on käytetty. Käytettyjen julkaisujen sisältöä on kuvattu ja lainattu oikein, jos julkaisu sellaisenaan on sopinut tukemaan Puolimatkan argumenttia (esim. Postman 1985). Jos näin ei ole, sisältöä on kuvattu monessa kohdassa räikeästi väärin (SSE, Nelson, Regneruksen arviot 2016 artikkelissa), yksipuolisesti (Regnerus OM:n artikkelissa) tai muuten harhaanjohtavasti (Crooks & Baur, Vikstöm). Käytettyjen lähteiden luonnetta ei kuvata asianmukaisesti (Mainwaring, Scruton), suoria lainauksia lyhennetään tarkoitushakuisesti (SSE, Nelson) ja niitä sijoitetaan alkuperäisestä poikkeavaan yhteyteen, niin että merkitys muuttuu (SSE, Nelson). Puolimatkan menetelmällä esimerkiksi tämän kappaleen sisällön voisi ilmaista seuraavalla lainauksella: Kriittisessä analyysissään Luomanen päätyy johtopäätökseen, että ”Puolimatkan kirjoitukset noudattavat hyvää tieteellistä käytäntöä.”

Kyse ei voi olla pelkästä huolimattomuudesta, sillä kaikissa virheissä on sama piirre: Tapa, jolla aiempaa tutkimusta vääristellään, tukee suoraan Puolimatkan kirjoituksessa kehiteltyä ajatuskulkua. Valitettavasti Oikean Median artikkeli ja Puolimatkan Regnerusta kuvaava kirjoitus, joita tässä on käsitelty, eivät ole yksittäistapauksia. Samanlaisia piirteitä on tullut esiin myös muissa Puolimatkan julkaisuissa, joihin olen joutunut perehtymään tarkemmin eri yhteyksissä (Luomanen 2008 ja 2012).

Muutama näkökulma Puolimatkan kirjoitusten etiikkaan

Puolimatka on useassa yhteydessä toistanut, että hän ei ole kirjoituksessaan käsitellyt homoseksuaalisuutta eikä hän voi sen vuoksi ymmärtää, mikä kirjoituksissa on koettu loukkaavaksi. Sen lisäksi, että kirjoituksen alussa luodaan selvä yhteys tasa-arvoisen avioliiton kannattajien ja pedofiliaa puolustavien henkilöiden välille, käytettyjen julkaisujen lähempi tarkastelu osoittaa, että monet niistä ovat todellisuudessa myös homovastaisia.

Mielestäni Puolimatka aliarvioi opiskelijoittensa käsityskykyä, jos hän väittää, että tämä ei olisi ongelma. Vaikka Puolimatka ei itse kuvaa lähteittensä luonnetta asianmukaisesti, opiskelijat osaavat kyllä tutustua julkaisuihin itsekin. Juuri tätähän yliopisto-opiskelijoilta edellytetään. Kun professorin myönteisesti käyttämät lähteet osoittautuvat voittopuolisesti sukupuolisia vähemmistöjä halveksiviksi ja syrjiviksi, ilman muuta tällä on merkitystä sen kannalta, millaiseksi vuorovaikutus professorin kanssa koetaan.

Puolimatka kuvailee pitkään ja esittää pitkiä ykisityiskohtaisia lainauksia jaksoista, joissa Kinseyn tutkimuksessa kuvataan lasten orgasmeja. Jos Puolimatka todella pitää näitä kuvauksia lasten hyväksikäyttönä ja kidutuksena, niin kuin hän antaa ymmärtää Jonesiin tukeutuen, eikö näiden kuvausten tarpeeton toistaminen lisää lasten hyväksikäyttöön vain yhden uuden kerroksen? Mihin Puolimatka näin yksityiskohtaisia kuvauksia tarvitsee, kun asian voisi ilmaista muutenkin? Havainnollistaakseen omaa väitettään? Lasten hyväksikäyttöä jatketaan, jotta omaan artikkeliin saadaan lisää tehoa ja vaikuttavuutta?

SSE-julkaisua käsitellessään Puolimatka luo hyvin negatiivisen kuvan WHO-pohjaisesta lasten ja nuorten seksuaalikasvatuksesta. Toki myös WHO:n suosituksia pitää voida tarkastella kriittisesti, mutta hyvä tieteellinen käytäntö edellyttää, että tällöin osataan ja halutaan katsoa kokonaisuutta ja sen vaikutusta suomalaiseen koulutukseen. Puolimatkan artikkeli maalaa parin kontekstistaan irrotetun ja jopa väärän sitaatin avulla hyvin negatiivisen kuvan ”nykyisestä seksuaalikasvatuksesta”. Eettisesti vastuutonta on sivuuttaa tässä yhteydessä ne puolet SSE:n suosituksissa, jotka liittyvät juuri artikkelin teemaan, lasten suojelemiseen pedofiilisiltä teoilta. Puolimatka mustamaalaa näin ilman todellista kriittistä keskustelua seksuaalikasvatusta, joka pyrkii tukemaan lasten positiivista minäkuvaa ja tarjoaa välineitä epäsopivan käytöksen torjumiseen ja siitä kertomiseen aikuisille. Tilalle hän ilmeisesti tarjoaa auktoriteettiin ja häpeään kouluttavaa mallia. Tällaisen kasvatuksen hedelmät ovat kaikkien hyvin nähtävissä esimerkiksi katolisen kirkon hyväksikäyttötapauksissa, joita viime aikoinakin on paljastunut lisää. Sama ilmiö on nähtävissä myös suomalaisten tiukkojen uskonnollisten yhteisöjen piirissä.

Lopuksi

Akateeminen tutkimuksen ja opettamisen vapaus on turvattu hyvin Suomessa. Tähän vapauteen liittyy se, että tutkimuksessa noudatetaan hyvää tieteellistä käytäntöä. Jos yliopistojen professorien ja muiden tutkijoiden kirjoitukset alkavat olla luotettavuudeltaan samaa tasoa kuin Takametsän Tapsan tajunnanvirta someen, yhteiskunnalla tuskin on mitään syytä jatkaa vapaan tutkimuksen ja opetuksen tukemista. Halvemmaksi tulee, kun annetaan kaikkien, ikään, sukupuoleen ja koulutustasoon katsomatta, vapaasti toteuttaa perustuslain takaamaa sananvapautta, jota eivät säätele turhat määräykset tutkimuksen etiikasta ja hyvästä akateemisesta käytännöstä. Ylen uutisetkin voidaan varmaan hyvin korvata Trumpin twiiteillä.

 

Kirjallisuus

Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne julkaisut, joiden nimikkeet tulevat esiin tekstissä Puolimatkan tekstiä referoitaessa, mutta joita en katsonut tarpeelliseksi ottaa vertailuun mukaan tai jotka eivät ole olleet saatavilla tätä kirjoitettaessa.

Ahvio, Juha, Matti Leisola, Arto Luukkanen, Päivi Räsänen, Timo Saloviita & Timo Vihavainen. 2018. ”Sananvapauden puolesta”. Mielipidekirjoitus. Keskisuomalainen 11.8.2018.

Amato, Paul R. 2012. “The Well-Being of Children with Gay and Lesbian Parents”. Social Science Research 41(4): 771–774.

Cheng, Simon & Brian Powell. 2015. “Measurement, Methods, and Divergent Patterns: Reassessing the Effects of Same-Sex Parents”. Social Science Research 52: 615–626.

*Crooks, Robert & Karla Baur. 1983. Our Sexuality. 2nd edition. Menlo Park, CA: Benjamin/Cummings.

  1. Our Sexuality. 12th edition. Wadsworth: Cengage Learning.

Finlex. Lainsäädäntö. Ajantasainen lainsäädäntö. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/. Lainattu 16.8.2018.

*Jones, James H. 1997. Alfred C. Kinsey: A Public/Private Life. New York: Norton.

*Kinsey, Alfred C., Clyde E. Martin & Wardell B. Pomeroy. 1948. Sexual Behavior in The Human Male. Philadelphia.

Luomanen, Petri. 2008. ”Kirja-arvio teoksesta Tapio Puolimatka, Usko Tiede ja Raamattu. Helsinki: Uusi Tie, 2007”. Teologinen Aikakauskirja 113: 587–589.

  1. ”Keskustelua uskonnonopetuksen reunaehdoista.” Teologia.fi 3.4.2012. http://www.teologia.fi/tutkimus/uskonto-ilmiona/769-keskusteluauskonnonopetuksenreunaehdoista.

Lottes, Isla. 2000. “Uusia näkökulmia seksuaaliterveyteen”. Kontula, Osmo & Ilsa Lottes, toim. Seksuaaliterveys Suomessa. Helsinki: Tammi.

Maailman terveysjärjestön (WHO) Euroopan aluetoimisto ja BZgA. 2010. Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Suuntaviivat poliittisille päättäjille, opetus- ja terveydenhoitoalan viranomaisille ja asiantuntijoille. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (=SSE).

  1. Seksuaalikasvatuksen standardit Euroopassa: Toteuttamisohjeet. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (=SSET).

Mainwaring, Doug. 2017. ”Amid Sex Scandals, Hollywood Releases Gay ’Romance’ That Normalizes Man-Boy Sex”.  Life Site News 27.11. 2017. https://www.lifesitenews.com/blogs/call-me-by-your-name-film-wants-to-normalize-sex-between-men-and-boys-forme.

  1. ”The Gaying of Fox News”. Life Site News 18.7.2018. https://www.lifesitenews.com/blogs/the-gaying-of-fox-news.

Nelson, Joan A. 1989. “Intergenerational Sexual Contact: A Continuum Model of Participants and Experiences.” Journal of Sex Education & Therapy 15 (1): 3–12. https://www.ipce.info/ipceweb/Library/nelson.htm.

Postman, Neil. 1985. Lyhenevä lapsuus. Porvoo: Werner Söderström.

Puolimatka, Tapio. 2014.  ”Asiantuntijalausunto eduskunnan lakivaliokunnalle asiassa: Kansalaisaloite eduskunnalle avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta”. Puolimatka on julkaissut lausunnon internet-sivullaan: https://www.tapiopuolimatka.net/asiantuntijalausunto.

Puolimatka, Tapio. 2016. “Kiistelty perhetutkija Regnerus Suomeen”. Seurakuntalainen, 17.8.2016. https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/kiistelty-perhetutkija-mark-regnerus-suomeen/.

Puolimatka, Tapio. 2018. “Kampanja pedofilian laillistamiseksi”. Blogi: Vieraskynä. Oikea Media 27.7.2018.

Raatikainen, Panu. 2018. ”Puolimatka, pedofilia ja filosofia”. Puheenvuoro. Uusi Suomi 12.8.2018. http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/259365-puolimatka-pedofilia-ja-filosofia.

Regnerus, Mark. 2012a. “How Different Are Adult Children of Parents Who Have Same-Sex Relationships? Findings from the New Family Structure Study”. Social Science Research 41 (4): 752−770.

Regnerus, Mark. 2012b. “Parental Same-Sex Relationships, Family Instability, and Subsequent Life Outcomes For Adult Children: Answering Critics of the New Family Structures Study With Additional Analyses”. Social Science Research 41 (6): 1367−1377.

Regnerus, Mark. 2017. “No Long-Term Harm? The New Scientific Silence on Child-Adult Sex and the Age of Consent”. Public Discourse18.09.2017. http://www.thepublicdiscourse.com/2017/09/20057/

Scruton, Roger. 1986 (=2006). Sexual Desire: A Philosophical Investigation. London: Weidefeld and Nicolson.

Sherkat, Darren E. 2012. “The Editorial Process and Politicized Scholarship: Monday Morning Editorial Quarterbacking and a Call for Scientific Vigilance”. Social Science Research 41(6): 1346–1349.

“Statement from the Chair Regarding Professor Regnerus.” The Official Graduate Blog for the Department of Sociology at the University of Texas at Austin, 3.3.2014. https://sites.la.utexas.edu/utaustinsoc/2014/03/03/statement-from-the-chair-regarding-professor-regnerus/.

“UT Distances from Regnerus.” Austin Chronicle, 4.3. 2014. https://www.austinchronicle.com/daily/news/2014-03-04/ut-distances-from-regnerus/

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK). “Hyvä tieteellinen käytäntö”. http://www.tenk.fi/fi/hyva-tieteellinen-kaytant%C3%B6. Lainattu 16.8.2018.

*Vikström, Björn. 2016. Monta rakkautta: Seksuaalisuuden, parisuhteen ja avioliiton teologia. Helsinki: Kirjapaja.

 

Artikkelikuvassa Tapio Puolimatka. Kuva: Wikipedia/Creative Commons.

Viitteet

[1] Jotta Regneruksesta ei muodostuisi kohtuuttoman negatiivinen kuva sen perusteella, miten Puolimatka häntä lainaa ja kuvaa, on syytä huomata, että Regnerus noudattaa hyvää tietellistä käytäntöä esimerkiksi siltä osin, että hän on antanut tutkimusaineistonsa vapaasti myös muiden käyttöön. Tämä on mahdollistanut esimerkiksi Chengin ja Powellin uuden analyysin samasta aineistosta.

[2] Postmanin käyttäminen tässä yhteydessä perinteisten ”lasten seksuaalioikeuksien” puolustajana on tietysti anakronistista, koska seksuaalioikeuksien käsite on tullut keskusteluun vasta myöhemmin. Tämä on kuitenkin vain huolimatonta tai huonoa argumentaatiota, mikä sellaisenaan ei loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä.

[3] Nelsonin artikkelia on kyllä pidetty joiltain osin kyseenalaisena. Esimerkiksi American Association of Sex Educators, Counselors & Therapists, joka on julkaissut artikkelin sivuillaan, toteaa: “The following article represents a controversial point of view, and should not be construed as representing any perspectives supported try AASECT”. Syynä on ilmeisesti se, että kehittäessään arvovapaata kategorisointia Nelson ottaa määritelmissä huomioon myös sen mahdollisuuden, että kaikki lasten kokemukset sukupolvien välisestä seksistä eivät olisi vahingollisia ja perustelee tätä varsin pitkään. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että kirjoittaja itse pitäisi pedofiileja ylipäänsä visionääreinä, kuten Puolimatka maalailee. Nelsonin 1980-luvun lopulla julkaistu artikkeli ehkä heijastelee vielä jossain määrin Kinseyn tutkimuksen vaikutusta.


Petri Luomanen

Kirjoittaja

Petri Luomanen on Uuden testamentin sekä varhaiskristillisen kulttuurin ja kirjallisuuden professori, joka toimii tällä hetkellä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkimusvaradekaanina. Hän on tutkinut varhaiskristillisyyden pääuoman suhdetta "hereettisinä" pidettyihin uskonnollisiin liikkeisiin, erityisesti juutalaiskristillisyyteen. Hän on soveltanut tutkimuksessaan sosiaali- ja kognitiotieteellisiä menetelmiä ja johtaa parhaillaan Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Early Christianity in Cultural Evolution (ECCE) https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/early-christianity-in-cultural-evolution


'Puolimatka uhkaa akateemisen tutkimuksen ja opetuksen vapautta' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 18.8.2018 @ 18.35 Hannu K. Saloranta

    Professori Petri Luomasen asiallinen ja hyvää tapaa noudattava kritiikki Tapio Puolimatkan kirjoittelusta koskien ”Oikeassa Mediassa” julkaistua blogikirjoitusta ansaitsee kiitoksen ja toivottavasti yhä laajemman huomion.

    Olen jo aiemmin kiinnittänyt eräässä yhteydessä huomiota siihen, että Puolimatkan ajattelu on minulle ollut tuttua jo 70 – luvulta lähtien. Ihmettelen sitä, että kuinka hänen ajattelunsa peruslähtökohdissa on tapahtunut hyvin vähän muutoksia vuosien vieriessä, vaikka luulisi, että akateeminen koulutus olisi jotakin muutosta vuosien varrella näiltä osin aikaansaanut.

    Kiitokset Luomasen kirjoituksesta ja sen julkaisusta.

    Vastaa

    • 20.8.2018 @ 14.14 nimimerkki

      Luomasen kirjoitus on osin hyvä, mutta se näyttää sisältävän myös hyvän tieteellisen käytännön vastaista toimintaa ja lähteiden väärinkäyttöä. Ongelmia lähteissä olleiden tietojen muuntelun kanssa on erityisesti Regnerus-kappaleessa. Luomasen mukaan:

      ”Julkaisuprosessista Puolimatka toteaa: ”Aikakausjulkaisun sisäinen tutkimus ei kuitenkaan löytänyt mitään virheitä vertaisarviointiprosessissa.” Tämä ei pidä paikkaansa, sillä julkaisuprosessia arvioinut Darren E. Sherkat (Sherkat 2012) löysi prosessista monia puutteita vertaisarviojien valinnassa (olivat katolisia konservatiiveja kuten Regnerus), artikkelin kommentoijien valinnassa (artikkelia seurasi kolme kommenttia samassa lehdessä, mutta kaksi kommentaattoreista oli konsultoinut tutkimusprosessia) ja prosessin kiirehtimisessä, mikä vaikutti työn laatuun. Sherkat myös ehdotti useita parannuksia, joiden avulla vertaisarviointiprosessin laatua voitaisiin parantaa jatkossa. Sherkatin mielestä artikkelia ei olisi pitänyt julkaista, mutta hän totesi ymmärtävänsä lehden toimittajan kiireen ja resurssipulan ja katsoi, että prosessissa ei kuitenkaan ollut räikeitä (gross) puutteita, koska kaksi vertaisarvioijaa oli artikkelin lukenut ja puoltanut sen julkaisemista.”

      Teksti poikkeaa hämmentävän paljon ilmoitetusta lähteestä. Mistä Luomanen on esimerkiksi saanut tiedon, että Sherkatin mukaan arvioijat ”olivat katolisia konservatiiveja kuten Regnerus”? Sherkatin viitatussa kirjoituksessa ei edes esiinny sanaa ”katolinen”. Sherkat kyllä arvioi artikkelin julkaisuprosessia lehden päätoimittajan pyynnöstä. Lehden päätoimittaja pyysi tietoisesti täysin Regneruksen kanssa erilaisia näkemyksiä edustavan tutkijan kirjoittamaan arvion lehden julkaisuprosessista (Sherkat on poliittisesti ei-konservatiivinen ja maailmankatsomukseltaan ateisti) ja esittämään siihen kehitysehdotuksia. Sherkatin artikkelissa arvioitiin Regrenuksen artikkelin lisäksi myös erään toisen artikkelin julkaisuprosessia, joissa on ollut yhteensä 6 vertaisarvioijaa (joista yksi päällekkäinen). Heistä yhden Sherkat tunnisti nimen perusteella konservatiiviksi, ja kaksi muuta puolet Sherkat totesi konservatiiveiksi saatuaan päätoimittajalta tiedon yhden henkilön konservatiivisuudesta ja käytyään Internetissä läpi heidän julkaisemiaan kirjoituksia. Regneruksen artikkelin vertaisarviojista ilmeisesti 2 oli konservatiiveja ja yksi ei (Luomanen luo lukijalle kuvaa, jonka mukaan kaikki arvioijat olisivat olleet katolisia konservatiiveja). Kaikki puolsivat julkaisemista. Amerikkalaisista noin puolet kannattaa vaaleissa konservatiiveja ja puolet demokraatteja. Sherkat käytännössä tyrmäsi kirjoituksessaan vertaisarviojien valikoimiseen liittyviä salaliittoteorioita. Hän totesi, että ei evidenssin valossa usko päätoimittajan valikoineen vertaisarvioijia tässä tapauksessa maailmankatsomuksen perusteella. Sherkat tuo tähän liittyen evidenssinä mukaan myös aiemman yhteytensä lehden päätoimittajaan, ja kertoo tämän päätoimittajan julkaisseen aiemmin hänen ei-konservatiivisen artikkelinsa, vaikka kolmesta arvion siihen kirjoittaneesta vertaisarvioijasta kaksi (jotka Sherkat oletti konservatiiveiksi) oli antanut hylkäyslausunnon. Sitä mieltä Sherkat kyllä oli, että konservatiivisilla vertaisarvioijilla on voinut olla alempi kynnys päästää omien näkemystensä suuntainen artikkeli vertaisarvionnista läpi. Regneruksen artikkeliin pyydettiin Sherkatin mukaan arvioita viideltä vertaisarvioijalta, joista kolme antoi arvion, joista kaikki olivat puoltavia. Miksi Luomanen kirjoittaa ilmoittamansa lähteen vastaisesti, että vain ”kaksi vertaisarvioijaa olisi artikkelin lukenut ja puoltanut sen julkaisemista”?

      Mitä tulee Luomasen väitteeseen jatkopuheenvuorojen ”normaaliudesta”, olisi mielenkiintoista kuulla, mihin väite ”normaaliudesta” perustuu. Luomanen väittää:

      ”Kaikkiaan Regnerukseen tieteellisellä foorumilla kohdistetussa kritiikissä on selvästi kyse normaalista kriittisestä keskustelusta, jota Social Science Research –lehdenkin palstoilla on käyty pidempään. Tällaisen keskustelun selvästi tendenssimäinen kuvailu ja siinä esitetyn kritiikin leimaaminen ajojahdiksi ei tee oikeutta keskusteluun osallistuneille tiedemiehille eikä sen vuoksi vastaa hyvää tieteellistä käytäntöä.”

      Keskustelu ei ainakaan ulkopuolisen silmiin vaikuta normaalilta tieteelliseltä keskustelulta. Tekemällä Sherkatin esittelemän testin, eli googlaamalla tieteellisellä foorumilla asiasta esitettyjen puheenvuorojen esittäjien poliittisen taustan, voi havaita erikoisen vinouman asiasta kriittisesti kommentoineiden poliittisissa näkemyksissä. Regneruksen tutkimuksen menetelmässä kieltämättä on puutteita. Regnerus ei keksinyt menetelmäänsä tyhjästä, vaan sovelsi samoja menetelmiä, joita alalla on käytetty monissa muissakin tutkimuksissa. Alan tutkimuksissa näyttäisi olevan aika yleisesti menetelmällisiä puutteita, mutta menetelmäkeskustelut näyttävät keskittyvän vain niiden tutkimusten ympärille, joiden tulokset eivät jotain miellytä. Regneruksen artikkelissa tuotiin avoimesti esiin se, että vertailluilla lapsilla oli eroja vanhempien parisuhteiden pysyvyydessä. Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että perheiden hajoamiset eivät ole lasten kannalta hyvä asia. Tutkimuksessa mukana olleista 248:stä saman sukupuolen vanhempien lapsena kasvattamaan alkamasta lapsesta alle prosentilla oli sama perhe kasassa aikuisiällä. Regneruksen hypoteesi on ollut se, että samaa sukupuolta olevien vanhempien muodostamien lapsiperheiden selvästi miehen ja naisen muodostamia perheitä yleisempi hajoaminen on yksi mekanismi, joka voi saada aikaan kausaalisia eroja lasten kehityksessä.

      Kritiikit näyttävät aihepiirissä suuntautuvan niin, että oikeistolaiset kritisoivat vasemmistolaisten tutkijoiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä ja vasemmistolaiset oikeistolaisten. Luomasen mainitsema Amato (joka oli konsultoinut tutkimuksen suunnitteluvaiheessa sen aineistonkeruukysymyksissä kahtena työpäivänä, ja informoinut tästä normaalilla tavalla etukäteen päätoimittajaa, joka oli katsonut, ettei se muodosta estettä vertaisarvioijana toimimiselle) on vuonna 2013 kuvannut keskustelun epänormaalia etenemistä näin:

      ”When the study was published, criticism from the political left was swift and harsh. Unfortunately, some commentary devolved into ad hominem attacks, accusations of fraud, and name-calling. Rather than intellectually engage the findings, the goal of some critics was to thoroughly discredit the study—and the author. While they were at it, many critics also attacked the editor, the reviewers, the consultants, those who wrote commentaries—even the survey research firm that collected the data! Anyone with any form of contact with the study became an enemy of the people.”

      Tuo ei kuulosta normaalilta tieteelliseltä keskustelulta. Epänormaalilta kuulostaa myös päätoimittajan valinta ottaa Sherkat asian selvittelijäksi. Vaikka selvittelyn kohteena oli myös päätoimittajan oma toiminta, päätoimittaja valitsi jostain syystä selvittelijäksi sellaisen henkilön, jonka artikkelin hän oli aiemmin hyväksynyt, vaikka vertaisarvioijien enemmistö oli kehottanut hylkäämään paperin. Yleensä selvittelijöiksi epäselviin tilanteisiin haetaan tieteellisissä lehdissä henkilöitä, joilla ei ole olennaista kiitollisuudenvelkaa eikä kaunoja arvioinnin kohteena oleviin, jotta selvitys voidaan tehdä mahdollisimman objektiivisesti. Tuossa tapauksessa toimittiin toisin.

      Vastaa

      • 21.8.2018 @ 20.45 Petri Luomanen

        Kiitos tarkennuksista: arvioita oli tosiaan kolme, ja vain Regneruksen tiedetään olevan katolinen, kolmea arvioijaa, joiden puolueettomuuteen Sherkat suhtautuu varauksellisesti, kuvataan uskonnollisesti ja poliittisesti konservatiiveiksi. Serkat sanoo, että ei tiedä kuka arvioi ketä, joten nimimerkillä on parempi oma lähde? Lainaus Amatolta näyttäisi kuvaavan julkista keskustelua, jonka minäkin totean olleen asiatonta. Lukujen 248 ja ”alle prosentti” osalta nimimerkin kannattaa palata lähteiden äärelle, jotta kuvaus osuisi kohdalleen.

      • 24.8.2018 @ 12.05 Nimimerkki

        Nimimerkillä oli tosiaan asiaan parempi lähde. Lähteenä tuohon asiaan oli professori Paul Amato. Amato on yksi maailman tunnetuimmista parisuhteiden erokysymyksiin erikoistuneista tutkijoista. Hän on väitellyt tohtoriksi vuonna 1983, ja julkaissut useita satoja tieteellisiä tutkimuksia yhteensä yli 100:ssa eri tieteellisessä julkaisusarjassa. Tunnetuimmat tutkimukset, joita hän on ollut julkaisemassa, ovat keränneet yli 3000 viittausta. Kun Regneruksen artikkelin julkaisusta oli mennyt 1 vuosi, ja pahimmat tunteenpurkaukset olivat takana, Paul Amato kommentoi asiaa julkisesti. Hän ilmoitti olleensa paperissa vertaisarvioija. Hän ilmaisi katsovansa yhä, että paperi oli puutteistaan huolimatta julkaisun arvoinen niillä kriteereillä, joilla vertaisarvioijien tutkimuksia kuuluu arvioida. Hän kertoi myös, että oli esittänyt päätoimittajalle, että kyseinen artikkeli julkaistaisiin ihan eri linjan tutkijoiden kommenttipuheenvuorojen kera. Päätoimittaja ei ollut hänen esityksestään huolimatta pyytänyt ihan eri linjaa olevan tutkijan kommentaaria. Hän sanoutui irti niistä poliittisista tulkinnoista, joita tutkimuksesta oli tehty sekä vasemmistossa että oikeistossa.

        Amato ei kuvannut vain maallikoiden keskustelua, vaan myös monien akateemisen maailman jäsenten toimintaa. Hänen mukaansa se meni ihan sekaisin, mitä Regneruksen tutkimusjulkaisussa luki, ja mitä poliittisia johtopäätöksiä siitä mentiin tekemään, ja tämä sekaannus esiintyi myös monilla tutkijoilla. Hän sanoutui irti sekä vasemmistolaistutkijoiden toiminnasta asiassa että Regneruksen itsensä myöhemmin esittämistä puheenvuoroista muissa medioissa, joiden Amato totesi myöskin poikenneen siitä, mitä julkaistussa paperissa oli.

        Amato totesi, että jälkikäteen arvioituna hänen olisi ollut syytä jäävätä itsensä vertaisarvioijana toimimisesta, koska oli konsultoinut tutkimushanketta 2 päivänä. Hän kertoi, että oli aina tuota ennenkin informoinut päätoimittajia kun tunnisti olleensa jollain tavalla tekemissä vertaisarvioinnin kohteena olevan tutkimuksen tai jonkun tutkimuksen kirjoittajan kanssa, ja että siihenastisella uralla kaikki päätoimittajat olivat aina hyväksyneet hänet vertaisarvioijaksi vastaavissa tapauksissa. Hän kertoi, että seuraten kyseisen lehden vertaisarvioinnin voimassa olleita jääviyskriteerejä jääviyttä ei ollut muodostunut (hän ei ollut esim. taloudellisesti sidoksissa millään tavalla siihen, julkaistaanko paperia vai ei sen enempää henkilökohtaisesti kuin vaikkapa tutkimusorganisaationsa kauttakaan, eikä hän ollut osallistunut mitenkään tutkimusprojektiin kahden tutkimuksen suunnitteluun liittyneen konsultointipäivänsä jälkeen, jonka jälkeen tutkimusta vasta alettiin toteuttaa), mutta muuttaneensa asiaa mietittyään omia kriteerejään tiukemmaksi sen suhteen, koska on syytä kieltäytyä pyynnöstä toimia vertaisarvioijana.

        Luomaselta kysyisin mielenkiinnosta, että oletko sinä toiminut joskus vertaisarvioijana tutkimukselle, jonka kirjoittajaan tai tutkimushankkeeseen sinulla on ollut jotain riippuvuuksia? Jos olet, montako kertaa, ja millaisia riippuvuuksia sinulla on ollut suhteessa tutkijoihin tai tutkimukseen? Oletko esimerkiksi vertaisarvioinut joskus tutkimusta, jonka tutkimussuunnitelmaa olet joskus kommentoinut? Oletko vertaisarvioinut tutkimusta, jonka jotain tekijöistä olet joskus tämän uralla aiemmin konsultoinut/neuvonut jossain tutkimukseen liittyvässä teemassa? Tai oletko joskus vertaisarvioinut tutkimusta, jolla on ollut sama tutkimusrahoittaja kuin mistä itse olet saanut samaan aikaan rahoitusta?

  2. 18.8.2018 @ 19.33 Tuomas Vesterberg

    Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat… Helsingissä kun hommia teet niin on vaikeaa olla vasten virtaa – mieluummin sitä menee virran mukana kuin kala vatsa ylöspäin.

    Selvästi analyysin pääsuunta oli valittu jo ennen tutkimista. ”Haluan puolustaa homoutta, joten jostakin aina sen avonaisen overaon löydän ja siihen jalka väliin.” Kyllä monissa kohdissa olisi voinut ottaa vielä huomioon laajemmin asiaa tekstissäsi, ja pohtia eri kannalta. Mutta ennalta valitsemasi suunta uppoaa perusteluitta samanmieliseen lukijakuntaan. Niinhän se aina menee. Onko ihminen kohdannut Jumalaa henkilökohtaisesti vai ei. Siinä se – Herran pelko on viisauden alku. Siitä osattomat kulkevat tuhoonsa, johon ovat salakavalasti sokeita.

    Vastaa

    • 19.8.2018 @ 3.44 Marko Hämäläinen

      Tuomas Vesterberg: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat… Helsingissä kun hommia teet niin on vaikeaa olla vasten virtaa – mieluummin sitä menee virran mukana kuin kala vatsa ylöspäin.

      Selvästi analyysin pääsuunta oli valittu jo ennen tutkimista. ”Haluan puolustaa homoutta, joten jostakin aina sen avonaisen overaon löydän ja siihen jalka väliin.”

      Sorruit sitten argumentum ad hominem, ad hominem motivum ja olkiukko- argumentaatiovirheisiin. Perustele kantasi paremmin kuin menemällä henkilökohtaisuuksiin. Petri Luomasen analyysi Tapio Puolimatkan kirjoituksesta on erittäin asiallinen ja perusteellinen. Se on itse asiassa kaikista lukemistani vastineista perusteellisin ja osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt Puolimatkan käyttämään kirjallisuuteen huolellisesti. Se, ettei Puolimatkan virheiden osoittaminen miellyttänyt sinua, ei oikeuta epäilemään Luomasen motivaatiota ja vieläpä noin pitkälle, että laitat sanoja hänen suuhunsa lainausmerkkien kera.

      Puolimatkan puolustajia löytyy Helsingin yliopistoltakin, sillä he kirjoittivat yhteisen vastineen muutaman muun yliopiston kollegoidensa kanssa JY:n rehtorille. Eli mitenkäs se ”valtavirta” ei heidän kohdallaan onnistunut estämään kannanottoa Puolimatkan puolesta?

      ” Kyllä monissa kohdissa olisi voinut ottaa vielä huomioon laajemmin asiaa tekstissäsi, ja pohtia eri kannalta. ”

      Unohdit tässäkin perustelut. Kehoituksesi on hyödytön, jos et spesifioi vajaaksi näkemiäsi kohtia. Kehoitus laajempaan pohdintaan edellyttää myös, että olet itse tutustunut viitattuihin lähdemateriaaleihin, koska et voi osoittaa toisen argumentteja vajaiksi, jos et edes tiedä mihin ne perustuvat. Selkeiden asiavirheiden osoittaminen ei kauheasti jätä varaa pohtia asioita toisesta näkökulmasta, sillä virhe on joko tapahtunut tai sitten ei.

      Vastaa

      • 19.8.2018 @ 23.06 Tuomas Vesterberg

        Totta. Kiitos hyvästä vastauksestanne, sain tästä paljon uutta tietoa – jonka keräämiseen minulta olisi mennyt vielä vuosia.

        PS. Ikävää tosin on se, että T. Puolimatka on oikeassa itse asiassa, vaikka lähteet jättänevätkin yliopistomaailmalle jossiteltavaa: ellei herätykset ravistele maanpiiriä, niin yksi seuraavista vaiheista on lapsiin sekaantuminen.

  3. 19.8.2018 @ 1.33 Pekka Mäkinen

    Minusta tuo koko kritiikki on ylimitoitettua. Vaikuttaa pikemminkin ajojahdilta. Puolimatkasta tehdään kuin jokin paholainen joka ei osaa tehdä mitään oikein. Haluaisin nähdä Puolimatkan vastineen tähän kirjoitukseen. Hän varmasti pystyisi osoittamaan että häntä on tulkittu väärin. Olen seurannut tämän tyyppistä keskustelua paljonkin ja huomannut että asiat saadaan näyttämään ihan siltä kuin ne halutaaan saada. En usko enkä luota tähän kiritiikkiin pätkääkään ennenkuin kuulen Puolimatkan vastineen.

    Vastaa

    • 19.8.2018 @ 5.10 Marko Hämäläinen

      Pekka Mäkinen: ”Minusta tuo koko kritiikki on ylimitoitettua. Vaikuttaa pikemminkin ajojahdilta. ”

      Ei ole ylimitoitettua ollenkaan, vaan täysin perustelluista syistä esitettyä. Syytös ajojahdista on aiheeton, koska Puolimatka on itse julkaissut koko kansan luettavaksi polemiikkia aiheuttaneen kirjoituksen ja vieläpä hyvin provokatiivisella otsikolla. Kirjoituksensa on aiemminkin aiheuttanut kohua, vaikkakin hieman pienemmässä mittakaavassa, mutta nykypäivänä luulisi, ettei muutenkaan tule yllätyksenä kritiikin määrä kiistanalaiseen aiheeseen, koska lukijoina voi olla teoriassa kaikki, joilla on mahdollisuus Internet-verkon käyttöön. Puolimatka on käyttänyt sananvapauttaan ja nyt sitä käyttää vastavuoroisesti muut, jotka kritiikkiä esittävät. Professorin titteli ei oikeuta kritiikittömyyteen vaan päinvastoin; mitä korkeampi auktoriteetti sitä tärkeämpää on kriittinen tarkastelu. Arvonimi ei ole vain ansioituneelle henkilölle kunnianosoitus, sillä se tuo mukanaan suuremman vastuun eikä sen taakse voi piiloutua virheiden sattuessa.

      ”Hän varmasti pystyisi osoittamaan että häntä on tulkittu väärin. Olen seurannut tämän tyyppistä keskustelua paljonkin ja huomannut että asiat saadaan näyttämään ihan siltä kuin ne halutaaan saada. En usko enkä luota tähän kiritiikkiin pätkääkään ennenkuin kuulen Puolimatkan vastineen.”

      Jos epäilet, että Puolimatkaa koskeva kritiikki on lähtökohtaisesti vääristynyttä tulipa se keneltä tahansa, silloin kannattaa itse verrata hänen käyttämäänsä kirjallisuutta kirjoitukseensa. Se on objektiivisempaa kuin luottaa vain asianosaiseen itseensä. Vaikka Puolimatkan tekstiä olisi tulkittu osittain väärin, ei hänen lähteidenkäyttö ole sinänsä tulkinnanvarainen asia kuten ei myöskään lähteiden validius ja luotettavuus. Perusteluja tosin häneltä itsekin kuulisin mm. tuohon Laumasen huomioimaan Kinseyn haastattelemien pedofiilien kertomusten yksityiskohtaiseen lainaamiseen ja tarpeettomaan toistoon, koska se vaikuttaa tarkoituksenhakuiselta provokaatiolta.

      Vastaa

    • 19.8.2018 @ 8.32 Matti Reponen

      Mihin tässä Puolimatkan vastinetta tarvitaan? Artikkeli sisälsi kaikki viitteet joihin se pohjautuu, joten kuka tahansa voi käydä tutkimassa onko Puolimatkaa tulkittu oikein. Täsmälleen kuten hyvään tieteelliseen työhön kuuluu.

      Vastaa

  4. 19.8.2018 @ 13.32 Jari Metsämuuronen

    Luomasella on pointti ja kritiikki lienee oikeutettua erityisesti siltä osin, että on arveluttavaa, jos tieteellisesti eri tasoisia lähteitä tuodaan samantasoisiksi ilman, että lukijalle annetaan mahdollisuus arvioida lähteen laatua. Tosin Puolimatkan tekstiähän ei oltu tarkoitettukaan vertaisarvioiduksi tieteelliseksi artikkeliksi vaan ehkä pikemmin pamfletiksi ja keskustelun herättäjäksi, missä sitten onnistuttiinkin. Mutta keskustelu käy nyt pikemmin vaahdosta kuin itse asiasta.

    Itse olisin toivonut näkeväni Luomasella pehmentävän lauseen tai kaksi siitä, että lienee harvinaista löytää sellaisia tieteellisiä tekstejä, jossa EI olisi pyritty löytämään juuri omia argumentteja ja tuloksia tukevia lähteitä. Ne usein vain kätketään näennäisen objektiiviseen ulkoasuun. Erityisesti Luomasen omalla tieteen allalla, teologiassa, lienee erittäin harvinaista, että eri paradigmaa edustavia tutkijoita siteerattaisiin samassa tutkimuksessa. Niiden yhteen sovittaminen olisikin usein hankalaa eikä edes rakentavaa. Ajatellaan nyt esimerkiksi tutkijaa, joka toimii historiallis-kriittisen paradigman puitteissa ja saa tulokseksi, että kaikki kohdat, joissa Jeesus tekee ihmeen, ovat virheellisiä ja kertoavat historiallisesta Jeesuksesta valetta. Ko. tutkijan ei ole merkityksellistä siteerata kymmenittäin/sadoittain tätä vastaan argumentoivia traditionaalisen paradigman piirissä syntynyttä vastatulosta. Se ei olisi rakentavaa, eikä palvelisi sitä yhteisöä, joka voisi käyttää tutkijan tulosta hyväkseen esimerkiksi omissa tutkimuksissaan. Ja tietenkin päinvastoin. Tässä mielessä Puolimatkan kirjoitus ja sen valikoidut lähteet, näkemyksellinen lopputulema ja julkaisukanava olivat johdonmukaisia, mikäli sen tarkoituksena oli kasvattaa koheesiota oman ryhmän, samoin ajattelevien ja samaa paradigmaa edustavien välillä. Ja samalla kirjoituksen ongelma lienee juuri tässä samassa asiassa: se ehkä olikin tarkoitettu yleisemmnäksi puheenvuoroksi. Jos näin oli – ja siltä nyt vähän vaikuttaa – Luomasen kritiikki on oikeutettu.

    Jos tästä jotain opimme, ja olemme nyt johdonmukaisia, katsomme omat kirjoituksemme ja häpeämme niitä löysiä, turhia ja omaa asiaamme epämääräisesti tukevaa lähteistöä, joilla tutkimuksemme täytämme. Mutta samalla pitää kysyä, kuinka sitten rakennamme poleemisen ja keskustelua herättävän kirjoituksen, jos sen pitää olla tasapuolinen ja kaikkia ymmärtävä? Ehkä joitain pelisääntöjä voisi tarkennella?

    Vastaa

    • 19.8.2018 @ 21.22 Petri Luomanen

      Metsämuurosen pohdinnat ovat toki olennaisia tieteenteon kannalta yleensä, mutta koskevat käytettyjen julkaisujen valikoimaa, joka ei ole kriittisten havaintojeni ja kommenttini ytimessä. Puolimatkahan käyttää julkaisuja, jotka edustavat hänestä poikkeavaa näkökantaa – mutta vääristelee räikeästi niitten sisältöä (ks. yhteenveto lopussa). Yksipuolinen kirjallisuuden käyttö on huonoa tieteentekoa. Sisältöjen vääristelevä kuvaaminen sen sijaan loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä, mikä on virheenä täysin eri kertaluokkaa. Tältä osin ei ole merkitystä, kirjoitetaanko tieteellistä artikkelia vai keskustelupuheenvuoroa, niin kuin TENK on todennut. Tieteellisten paradigmojen erilaisuudestakaan Puolimatkan tapauksessa ei ole kyse, joten niiden pohdintojen tuominen tähän yhteyteen johtaa keskustelua sivuraiteelle, jossa sisäryhmälle suunnattu propaganda nostatetaan tieteellisen paradigman rinnalle samanarvoisiksi paradigmattiseksi vaihtoehdoksi. Epätieteellisen propagandan esitteleminen tieteenä on juuri sitä, mikä vaarantaa tieteen vapauden. Kannanottona lopun kysymykseen: Hyvän tieteellisen käytännön unohtaminen ei ole missään tapauksessa hyväksyttävä vaihtoehto tutkijalle.

      Vastaa

      • 20.8.2018 @ 11.34 Jari Metsämuuronen

        Luomasen vastaus nosti esiin kaksi tärkeää seikkaa, joista ei voi olla eri mieltä, mutta jotka saavat miettimää asioita. Ensiksi väärin tai väärämielisesti ymmärretty ja siteerattu tutkimus/kirjoitus on tietenkin väärin. Ei pelkästään lukijaa vaan myös siteerattavaa lähdettä ja sen kirjoittajaa kohtaan. Yleensä kokenut tutkija välttää tämän sudenkuopan. Toisaalta joskus aiempia tuloksia ja kirjoituksia voidaan tulkita uudesta näkökulmasta ja silloin voidaan päätyä alkuperäiselle kirjoitukselle vastakkaiseen tulkintaan tai alkuperäinen näyttäytyy oudossa valossa syystäkin. Muistamme esimerkiksi cranologian tulokset ja sen yhteydet kansallisuusajatuksiin – alkuperäisiä tuloksia ja niiden taustalla ollutta ajattelua on varmaan hyväkin tulkita uudelleen. En ota kantaa Puolimatkan kirjoitukseen tältä osin suoraan, sillä en tiedä varmaksi siteerausten taustalla ollutta ajattelua. Yksittäisenä tapauksena Vikströmiin liittyvä Puolimatkan siteeraus (ja V:n ajatuksen tuomitseminen potentiaalisesti tuntematta V:n varsinaista ajattelua, mutta viitaten P:n tulkintaan siitä, että V olisi purematta niellyt jonkin ajatuksen) herättää ajatuksen siitä, että Luomanen tietää Puolimatkaa paremmin Vikströmin ajattelun taustan ja tietää, että Puolimatkan siteeraus oli kuin olikin väärä tulkinta V:n ajattelusta. Niinpä Luomanen on oikea henkilö huomattamaan asiasta. Henkilökohtaisesti en olisi voinut vastaavanlaista väitettä kirjoittaa (en Puolimatkan enkä Luomasen), koska en tunne Vikströmin ajattelua tarpeeksi enkä sitä olisiko hän (todellakin) ilman sen syvällisempää ajattelua hyväksynyt ajatuksensa, vai päätyikö hän ajatukseensa tarkkaan harkittuaan ja pitkällisen pohdinnan tuloksena. Luulisin, että jos Puolimatka olisi näyttänyt kirjoituksensa jollekulle kriittisemmälle ystävälleen, tekstistä olisi jäänyt pois Kinsey-porno ja Vikström-viitteet. Ensinmainittu pornomässäilynä ja jälkimmäinen arveluttavana spekulointina. Kirjoitus olisi muutenkin ehkä muuttunut oleellisesti toisenlaiseksi – ehkä pitänyt oleellisen argumenttinsa, mutta herättänyt vähemmän sivuvaahtoa.

        Toiseksi on totta, että tieteellisten paradigmojen ja aatteellisten paradigmojen sisällä on erilaisia ja eri tasoisia paradigmoja – osa löysemmin (jos lainkaan) perusteluja kuin toiset. Tässä kysymyksessä – ja jos nyt pysytään Puolimatkan varsinaisessa kirjoituksessa eikä mennä ad hominem-asioihin eikä hänen aiempiin tendenssikirjoituksiinsa – ei kuitenkaan ollut kysymys Luomasen esittämästä asiasta, jossa Luomanen esittää minun väittäneen että ”sisäryhmälle suunnattu propaganda nostatetaan tieteellisen paradigman rinnalle samanarvoisiksi paradigmattiseksi vaihtoehdoksi”, ja näin ”johtavan keskustelua sivuraiteelle”. Pitämme mielessämme, että Puolimatkan kirjoituksessa ydinajatus on se, että samoilla argumenteilla kuin homoseksuaalisuus on normalisoitu, voidaan (ja tullaan) hyväksymään suojaikärajojen alentamista, mikä johtaa pedofilian (laajempaan) hyväksymiseen yhteiskunnassamme. Koko kirjoituksen tyyli (valikoituine lähteineen, tendensseineen ja julkaisukanavineen) näyttäytyy minullle selvästi omalle tukijoukolle suunnatulta kirjoitukselta (joskin ounastelen, että Puolimatka ehkä tarkoitti sen yleisemmäksi kirjoitukseksi). Itse en näe tässä nyt lainkaan vastakkain ”sisäryhmälle suunnattua propagandaa” ja jotakin itselleni tuntematonta ”tieteellistä paradigmaa”. Sen sijaan näen kyllä ”yhdelle sisäryhmälle suunnattu propagandaa”, joka ei välttämättä kosketa ”toiselle sisäryhmälle suunnattua propagandaa”. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on se ”tieteellinen paradigma” joka sotii nyt Puolimatkan asenteellista propagandaa vastaan. Näin tulevaisuustutkijan ominaisuudessa väittäisin, että Puolimatkan luoma skenaario on vähintään mahdollinen (joskaan en pidä sitä todennäköisesti toteutuvana skenaariona). Niinpä tuo ”tieteellinen paradigma” ei varmaankaan tule ainakaan tulevaisuustutkimuksen piiristä. Ymmärrän kuitenkin Luomasen pointin, mutta se ei minusta nyt sopinut tähän keskusteluun. Minun näkökulmastani Luomanen syyllistyi siis samaan kuin mistä syyttää Puolimatkaa: väärin siteerattu, ja minulle tuli paha mieli… Tarkoittaa, että helposti itse kukin löytyää itsensä tilanteesta, jossa pitää olla varovainen kun kirjoittelee erityisesti kun tulkitsee toisen ajatuksia.

        Lopuksi on hyvä vielä todeta, että en siis puolustele Puolimatkaa henkilönä enkä kirjoittajana – joka kirjoittelun taakan ottaa se taakan kantakoon. Yhteisesti sovittuja pelisääntöja pitää kuitenkin noudattaa ja minusta Luomanen ihan hyvin osoittaa eräitä haasteita Puolimatkan blogissa. Mutta nyt keskustelussa on hieman henkilöön käyvä sävy. Minusta ongelma on isompi: Pohdituttaa, missä menee ”akateemisen vapauden” raja? Saako akateemisessa virassa olevalla olla ylipäänsä agendaa, jota ajaa (kuten Puolimatkalla näyttää olevan)? No saa tietenkin (onhan ekologian professorillakin oma agendansa joka voi olla vastakkainen kauppatieteiden professorin kanssa), mutta millainen agenda on sallittu ja millainen kielletty? Kuinka paljon saa olla tieteellisesti tai katsomuksellisesti eri mieltä ennen kuin on liikaa eri mieltä? Puolimatkan pohdintojahan pidettäisiin ihan normaaleina, jos oltaisiin kristillisessä yliopistossa. Miksi ne Suomessa ovat erikoisia ja hankalia? Onko sellaista asiaa kuin akateeminen ”vapaus” edes olemassa? Olemmehan kaikki sidottuja omiin paradigmoihimme ja ajattelutapoihimme ja journaaleiden refereihin ja heidän ajattelutapaansa. Eihän kukaan saa julkaistua artikkelia, joka poikkeaa liikaan valtavirrasta. Muutoin kuin tietenkin perustamalla oman journaalin. Eikä tietenkään tiederahoitusta tule kuin sellaisiin hankkeisin, jotka edustavat valtavirtaa (eikä varsinkaan jos ovat jotenkin kontroversaaleja). Mitä siis on ”ilmaisunvapaus” tai ”akateeminen vapaus” ja missä ”vapauden” rajat ovat ja kuka ne määrittää?

  5. 19.8.2018 @ 20.34 Marko Forsell

    Kiitokset perusteellisesta tekstistä. Sopivaa vastapainoa Puolimatkan tekstille.

    Vastaa

  6. 20.8.2018 @ 9.30 Tuomas Vesterberg

    Itse asia taitaakin mennä itse asiassa näin:

    Teidän ja yliopiston mielestä itse asia on akateemisen kirjoittamisen laatu.

    Tapio Puolimatkan mielestä itse asia on mahdollinen pedofilia tulevaisuudessa.

    Eikö kasvatustieteen professori saisi tulevaisuuden skenaariossaan ottaa huomioon lähtöoletuksia, joiden myötä looginen ajattelu niiden suhteen johtaa väistämättä pedofilia ajatukseen, kun vielä otetaan huomioon historia asian parissa?

    Lisäksi tulevaisuuden pohdinta vaatii todella paljon tietoa, eikä sen todellinen olemus ole välttämättä vielä nähtävissä. Täten moninaiset konkreettiset lähteet, jotka eivät ehkä täytä kaikkien mittapuuta, ovat kuitenkin perustellut.

    Teidän ja yliopiston yhtenä lähtöoletuksena taitaa olla se, että ”onhan ihminen jo niin sivistynyt, ettei tällaisia pääse tapahtumaan” (?). – Mutta onko ihminen todella näin sivistynyt? Vai onko ihminen hitaasti muuttuvien kulttuurisidonnaisten uskomustensa tuote? Mikä lopulta tällaisen (pedofisilian) voisi estää, jos ihminen luopuu Jumalan Sanasta totuutena, ja hän haluaa seksiä lasten kanssa. Ehkä äidin rakkaus. Mutta miekasta ja miehen voimasta tulee jälleen kynää mahtavampi, jos lähdetään seuraamaan tunteiden tuoksuja – kuten Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen ainakin ensimmäisissä kommenteissaan asian parista. Ehkäpä hän oli vielä lomatunnelmissa ja kuin puulla päähän lyötynä, kun media hyökkäsi hänen kimppuunsa?

    Mutta itse asiaan:

    Eikö valtavasti tietoa omistava kasvatustieteen professori saa tehdä tulevaisuusskenaarioita?

    Onko hänen vain tukittava suunsa, vaikka näkee yhteiskuntaa uhkaavan vaaran?

    Miten käy kylän, jos vartija näkee vihollisjoukon ryhmittyvän hyökkäysvalmiuteen, mutta ei huuda? Ja kun hän huutaa, niin miten käy kyläläisten, jotka sanovat: ”et huutanut virallisen ohjeen mukaan, joten emme usko”?

    Vastaa

    • 20.8.2018 @ 9.45 Tuomas Vesterberg

      Epäilettekö, että ihminen kykenisi luomaan akateemisia myyttejä poliittisen korrektiuden tähden mielihalujensa mukaan – kunnes (pitkän ajan päästä) hän ei enää välitä laeista, vaan tekee mielensä mukaan sodoman ja gomorran tyyliin?

      Vastaa

  7. 20.8.2018 @ 13.30 Markku Hänninen

    Sananvapaudesta sen verran että se ennaltaestäminen tarkoittaa noin yleisesti muutakin kuin sen, että joku estää varsinaisen julkaisun käytännön tasolla. Esimerkiksi jos julkaisua ei estetä, mutta tietynlaisesta julkaisusta seuraa aina argumentin kantaan liittyvää perusteetonta sanktiota, on kyse tällöin sananvapaudesta. Tällöin estetään julkaisua seurauksien uhalla. Minusta tuo sananvapaus ohitettiin tässä vähän turhan heppoisin perustein hyvin simppelillä toteamuksella. Jos tälläiset keissit ja syväluotaavat arviot argumentoinnin tasosta seuraavat vain ja ainoastaan tiettyjä argumentteja tekeviä julkaisuja, voi hyvinkin kyseessä olla sananvapaus.

    Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että ko. artikkeli oli aikalailla huuhaata mietintöjensä kanssa, mutta en ehkä lukenut sitä niin kriittisesti tulkitsevalla tavalla kuin monet ovat lukeneet ja vetänyt sellaisia vertauksia joista paljon on poristu.

    Vastaa

  8. 20.8.2018 @ 13.45 Juuso

    ”Puolimatkan esittämä lainaus löytyy kyllä Joan A. Nelsonin artikkelista, mutta kyse ei ole Nelsonin omasta mielipiteestä. Lisäksi on niin, että Nelson haluaa nimenomaan tehdä eron ”pedofiilien” ja ”visionäärien” välillä.”

    Mikähän tämä ero tarkalleen on? Nimeääkö hän siis osan pedofiileista visionääreiksi vai onko kyse täysin eri asiasta? Ilman tämän selittämistä tuossa kappaleessa on hyvin vähän järkeä ja sen informaatioarvo on mitätön.

    Muuten kritiikki osuu oikeaan. Kiitos tästä tekstistä! Kyllähän tämän perusteella näyttää, että Puolimatka on käyttänyt lähteitä hyvin kyseenalaisesti. Joku aiemmin mainitsi, että tieteessä yleensäkin käytetään lähteinä sellaisia, jotka tukevat kirjoitusta. Totta, mutta tieteessä ei toimita niin, että päätetään ensin mielipide ja etsitään sitten sitä tukevaa tekstiä. Tieteessä toimitaan siten, että ensin tulkitaan tutkimuksia ja tekstejä ja sen jälkeen muodostuu automaattisesti tulos, jota tutkimukset tukevat. Ja poikkeavat tulokset pitää toki myös huomioida.

    Vastaa

    • 21.8.2018 @ 14.55 Jari Metsämuuronen

      Juusolle mielenpahennusta… Usein (ja oikein) tieteellinen metodi lähtee liikkeelle – tai ainakin lopputuote paketoidaan – niin, että alkuksi selvitetään, mitä asiasta jo nyt tiedetään, sitten kysytään, mitä ei tiedetä ja lähdetään tuota selvittamään ja saadaan tulos, joka (yllätys-yllätys) on aina jotenkin yhteydessä siihen, mitä jo aiemmin asiasta tiedettiin ja mitä lähteitä alussa siteerasin. Käytännössä kuitenkin varsin usein aluksi on analyysien, intuition tai uusien menetelmien kautta syntynyt outo tai uusi tulos (jota ei siis olisi kuitenkaan varmaan löydetty ellei JOTAIN taustatietoa asioista olisi ollut). Sitten alkaa kysely ja selittely: miten ihmeessä tämä on mahdollista? onko joku muukin saanut saman tuloksen? Kun sitten oman järkeilyn tai empiiristen aineistojen kautta tullutta ”tulosta” selitetään, sen PUOLESTA aina löydetään lähteitä ja viitteitä. Niinpä niin empiirinen kuin teoreettinen tieteellisen metodin kautta syntynyt tulos sisältää todennäköisemmin asiaa puoltavia lähteitä kuin sitä vastustavia. Ehkä filosofisissa kirjoituksissa asia on toisin, mutta näin empiriaa edustavana asia on ilmeinen: meillä on tendenssinä koota omaa tulostani (olisi se sitten etukäteen tiedetty, päätetty tai loydetty) tukevia kirjoituksia vahvistamaan omaa näkemystäni asiasta. Hyvä kirjoittaja osaa sitten tuoda myös kriittisen näkökulman tutkimukseen kritisoimalla omia menetelmiään ja valintojaan. Mutta se on eri juttu. Tältä näkökannalta katsoen Puolimatkan kirjoitus oli looginen tendenssimäisessä lähteiden valinnassa ja itse asiassa otsikon mukainen. Eri asia – ja minusta lukijaa hämäännyttävää – on sitten se jos eri tasoisia lähteitä tuodaan argumenttien tueksi. Tästähän Luomanen sitten kirjoittaakin minusta ihan hyvin vaikka saattaa ehkä itse sortua juuri samaan kuin Puolimatka (Timo Eskola toisaalla kiteyttää: ”Petri Luomanen sortuu näin ollen artikkelissaan juuri siihen, mistä hän syyttää Puolimatkaa: hän puhuu asian vierestä, käyttää aiheeseen kuulumattomia sitaatteja, syyttelee ihmisiä heidän oletetun taustansa perusteella ja lukee WHO:n raporttia tarkoitushakuisesti.” – kopioin luvatta, anteeksi. Mutta teksti oli julkisesti jaettu).

      Vastaa

  9. 20.8.2018 @ 15.22 Petri Luomanen

    Kommenttina Metsämuurosen tekstiin. Tieteellinen paradigma liittyy Puolimatkan artikkelia koskevassa jutussani hyvin tiiviisti yksikertaiseen pelisääntöön, perusehtoon, jotta voidaan ylipäänsä puhua tieteellisestä kirjoittamisesta: Noudatetaanko artikkelissa hyvää tieteellistä käytäntöä vai ei. Jos noudatetaan, kirjoitus voi edustaa jotakin tieteellistä paradigmaa, ja voidaan keskustella, edustaako se kyseistä paradigmaa hyvin vain huonosti, mutta tämä on toissijaisempi kysymys. Jos peruspelisääntöjä ei noudateta, ei voida puhua tieteellisestä kirjoittamisesta. Sain Metsämuurosen ensimmäisestä kommentista sen kuvan, että omalle tukijoukolle voisi kirjoitella miten lystää, vääristellä toisten julkaisujen sisältöä ja siteerata niitä yksipuolisesti (= epätieteellistä kirjoittamista), niin kuin Puolimatka tekee, ja että tämä olisi sinänsä ok paradigma, joka voidaan nostaa tieteellisen paradigman rinnalle samanarvoisena. Jos tämä ei ollut tarkoitus, pahoittelen väärinymmärrystä.

    Vikstömin osalta en ole missään vaiheessa väittänyt tietäväni hänen ajattelunsa perusteita, enkä omasta mielestäni esittänyt väitettä, joka olisi edellyttänyt Vikströmin ajattelun syvällistä tuntemista. Arveluni (”veikkaan”) perustui yksinkertaisesti vain johtopäätökseen, johon olin tullut SSE:n käsittelyn yhteydessä: Dokumentissa ei oltu suoraan määritelty lasten seksuaalioikeuksia, minkä vuoksi olisi aika ymmärrettävää, että Vikstöm ei niitä myöskään käsitellyt kriittisesti. Tyhjästä on paha nyhjästä, niin kuin sanonta kuuluu – ainakaan se ei kaikilta onnistu.

    Jokainen, myös kasvatustieteen professori, voi esittää erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, jotka ovat tietenkin vain tiettyihin lähtökohtiin perustuvia ennusteita. Kuitenkin siltä osin, kun skenaariosta väitetään näkyvän merkkejä jo nykyhetkessä, mikä on hyvin keskeinen osa Puolimatkan argumenttia OM:n kirjoituksessa, väitteet on pystyttävä dokumentoimaan hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen – jos siis haluaa esiintyä tieteenharjoittana eikä pelkästään uskonnollisena apokalyptikkona.

    Juusolle: Nelsonin kolme persoonallisuustyyppiä, patologinen, pedofiili ja visionääri ovat kaikki sellaisia, joita yleiskielessä karkeasti ottaen kutsuttaisiin pedofiileiksi, eli ne ovat tavallaan ”pedofilian” alaryhmiä. Näiden kattokäsitteenä (= ”pedofilia yleisessä merkityksessä”) Nelson puhuu kuitenkin ”sukupolvien välisestä seksistä”, koska pitää sitä neutraalimpana. Selkeyttääkö yhtään?

    Vastaa

    • 21.8.2018 @ 3.57 Nimierkki

      Luomasen vastaus Juusolle jäi lähinnä hämmentämään omaa ajatteluani entistä enemmän.

      Varsinaisessa kirjoituksessaan Luomanen siis totesi näin:
      ”Puolimatkan käsittelyssä visionäärien näkemys muuttuu Nelsonin omaksi näkemykseksi eikä pedofiilien ja visionäärien välillä tehdä eroa. Lainaus on räikeästi hyvän tieteellisen käytännön vastainen.”

      Jos nyt Luomasen Juusolle antaman vastauksen perusteella on kuin onkin niin, että ”pedofiili ja visionääri ovat kaikki sellaisia, joita yleiskielessä karkeasti ottaen kutsuttaisiin pedofiileiksi”, niin silloin ei kai pitäisi olla mitään ongelmaa siinä, jos ”Puolimatkan käsittelyssä” ei ”pedofiilien ja visionäärien välillä tehdä eroa”. Miksi pitäisikään tehdä, jos yleisen käsityksen mukaan molemmat todella ovat pedofiilejä?

      Jos ”[n]äiden kattokäsitteenä (= ”pedofilia yleisessä merkityksessä”) Nelson puhuu kuitenkin ”sukupolvien välisestä seksistä”, koska pitää sitä neutraalimpana”, kuten Luomanen vastauksessaan Juusolle esittää, eikö tätä ole syytä pitää varsin huolestuttavana? Jos äärimmäisen pahasta asiasta (pedofiliasta) pyritään terminologisella kikkailulla tekemään ”neutraalimpaa”, käytännössä siis kehittämällä pedofilialle suurta yleisöä harhaan johtavia eufemismeja, tuskin on mikään ihme, että ihmiset pitävät tällaista (Nelsonin) toimintaa vakavana ja vaaarallisena.

      Kaiken tämän perusteella en oikein ymmärrä, mikä Puolimatkan kirjoituksessa Nelsonin kohdalla olisi mennyt niin pahasti vikaan kuin Luomasen kommentit Puolimatkan Nelson-osuutta koskien antavat ymmärtää. Siinä, että Puolimatka ei käytä Nelsonin luomaa (yleisesti hyväksytyistä merkityksistä huomattavasti poikkeavaa) terminologiaa, ei liene minkäänlaista tutkimuseettistä ongelmaa. Puolimatka ei ole millään tavalla sidottu Nelsonin käyttämään terminologiaan edes Nelsonin kirjoituksia kommentoidessaan, vaan voi vapaasti puhua asioista niiden oikeilla nimillä yleisesti hyväksyttyjä terminologisia konventioita ja sanojen arkimerkityksiä noudattaen.

      Tarkalleen ottaen Puolimatkakin teki kyllä virheen kommentoidessaan Nelsonia seuraavasti: ”Esimerkiksi Joan A. Nelsonin (1989) mielestä pedofiiliä tulisi kutsua lapsen oikeuksia puolustavaksi visionaariksi”. Sanan ’pedofiiliä’ tilalla olisi tullut olla esim. ilmaisu ’osaa pedofiileistä’, koska selkeästi Nelson ei ollut tarkoittanut kaikkia pedofiilejä kutsuttavan ”visionääreiksi”, ainoastaan osaa pedofiileistä. Tältä osin Luomasen huomio on sinänsä oikea, mutta hänen tulkintansa ”Lainaus on räikeästi hyvän tieteellisen käytännön vastainen” lienee kuitenkin ylilyönti. Nelson kuitenkin on todella katsonut pedofiilejä (vaikkakaan ei kaikkia heistä) voitavan kutsua ”visionääreiksi”. Puolimatka nostaa esille siis jotain hyvin todellista ja hyvin hälyttävää. Pieni epätarkkuus lainauksessa tuskin voi vesittää tätä hänen huomiotaan.

      Vastaa

  10. 20.8.2018 @ 22.32 Unto Pulkkinen

    Akateemiset sanojenpyörittäjät pyrkivät leimaamaan Puolimatkan artikkelin epätieteelliseksi. Kuten joku kirjoitti, niin itse asia, pedofilia, on sivussa. Puolimatkan artikkelissa oli yksi lähtökohta suunnilleen se, että kieroutuneet seksuaaliset himot muka olisivat synnynnäisiä, että ne ovat annettuja, ettei henkilö ole niitä valinnut ja ettei niistä voi parantua. Tämänkaltainen ajattelu olisi siis yksi tie, jolla pedofiliakin voitaisiin perustella. Hän tuskin on tätä mieltä, vaan esitti sen yleisenä ajan virtauksena, mikä voisi johtaa osaltaan pedofiliaan.
    Mainittakoon nyt niille sananpyörittäjille seuraavaa:
    1.Geenit kertovat oikein henkilön vääristymättömän sukupuolen.
    2.Fyysisiä vääristymisiä voi syntyä esim. hormonaalisista syistä kehitysvaiheessa.
    3.Näitä voidaan korjata ainakin jonkin verran lääketieteen keinoin.
    4.Psyykkisiä vääristymiä voi syntyä lapsen kehittyessä esim. samaistumisen kautta.
    5.Myös varhaislapsuuden traumat vanhemman suhteen voivat toimia poikkeavien seksuaalisten taipumusten alustana.
    6.Taipumus ei vielä sido henkilöä toimimaan, vaan siihen tarvitaan oma valinta. Tämä valinta sitoo henkilön tiukemmin taipumukseen. Tupakoijallekin riippuvuus kasvaa jokaisen tupakan myötä.
    7.Psyykkisestä taipumuksesta pääsee ainakin pitkälti eroon, vapauteen, ainakin kahdella tavalla:
    — Jeesuksen risti vapauttaa ja Pyhä Henki antaa voiman uuteen elämään. Tämä on tie vapauteen vain Jeesuksen omille. 2 Kor 5:17-21: Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.
    — Psykiatrin luona käynnit saattavat vapauttaa henkilön niistä lapsuuden traumoista tai oikeastaan niihin liittyvistä kielteisistä ja sitovista tunnemuistoista. Tämä tapahtuu kohtaamalla traumatilanteet turvallisen aikuisen (psykiatrin) kanssa.
    Mainittakoon, että Jeesus Kristus on paras psykiatrikin. Hänen helmassaan hänelle kertoen ne itkut, jotka jäivät lapsena itkemättä, voivat purkautua turvallisesti. Seurauksena on sen näkeminen, että se tai se taipumus ei ollutkaan todesti totta ja samalla nykyhetken todellisuudentaju paranee.
    8.Jos sen sijaan pitää kieroutunutta seksuaalisuutta annettuna ja muuttamattomana, pysyy siinä ja toivoa ei ole. On vain puolustettava sitä käyttäytymistä kiivaasti.

    Vastaa

  11. 21.8.2018 @ 15.09 Maahanmuuttokriittinen kansanliike, MaKriKaLi

    Miten on, saako/voiko pedofiilejä eheyttää? K/E ja perustelut?

    Vastaa

  12. 23.8.2018 @ 10.02 Otso Karhu

    Alustus edustaa tyypillisimmillään nykytieteessä olevaa uutta suuntausta leimata erilaisin sanavalinnoin jokin ei-mieluinen kirjoitus vääräksi. Tieteeseen on levinnyt tyyli, mikä on vahingollista tieteelle, että jos tieteellinen teksti ei vastaa ennakko-oletuksia, niin siitä aletaan etsimään harhautusmielessä vikoja, ja kuten alustuksesta tulee ilmi, niin myös lähteistä etsitään sanakikkailun keinoin ”virheet”. Tyypillistä tälle ”vianetsinnälle” on, että kaikki ei-mieluisassa kirjoituksessa on väärin. Eli sama kuvio kuin politiikassa. Opposition mielestä aina kaikki toiminnat ovat väärin. Tästä syystä ei missään nimessä tule ottaa huomioon alustajan perusteluja, koska ne ovat propagandaperiaatteella laaditut. Tapio Puolimatka käyttää lähteitä, jotka ovat saaneet jotain tietoa käsiteltävästä asiasta ja myös tieteen piirissä pitäisi kuitenkin ne tosiasiat ratkaista, ei lukijan ennakko-oletukset ja politiikka, eikä mahdolliset ”pilkkuvirheet”. Eräs järkyttävimmistä asioista tähän jupakkaan liittyen on kuinka valtava vastareaktio on syntynyt Puolimatkan varoittelusta. Kyseessähän on vain varoittelu ehkä tulevasta vaarasta. Tämä kohtuuton ja henkilöön menevä torjunta omalta osaltaan tuo esiin, että Puolimatkan varoituksella näyttäisi siis olevan perusteita enemmän kuin on uskallettu kuvitella. Miksi alustaja näkee noin suuren vaivan pelkästään yhden varoittelun vuoksi ja vielä alkaa leikkimään sanoilla ja asioilla minkä ei pitäisi koskaan kuulua tieteen harjoittajien tyyliksi lähestyä asioita.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.