Holokausti oli ihmisyyden romahtamista keskellä sivistynyttä Eurooppaa, kiteyttää Erkki Jokinen esseeteoksessaan Ihmisen varjo (2024). Kirjoittaja peilaa sanottavaansa keskitysleirihistoriaa ja holokaustia vasten. Siinä jos missä hohtaa teodikean ongelma kirkkaimmillaan. Kuinka hyvä Jumala voi sallia suunnattoman ja järjestelmällisen pahuuden?
Kysymystä ovat käsitelleet taiteen tuottamat menneisyyden muistamisen muodot romaani, elokuva, teatteri, kuvataide. Traumaattinen tunnemuisti on ajaton. ”Se tapahtui kuin eilen.” Uusi polvi tulkitsee mennyttä uudelleen, oman aikansa painotuksin, puhdistaen menneiden sukupolvien mainetta.
Syystä kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että tänä päivänä on eurooppalaisia, jotka eivät usko keskitysleiritragedioita todeksi? Että leireillä on systemaattisesti tuhottu ihmisiä. Hyvän ja pahan välillä saattaa joissain suhteissa olla vain aste-ero. Tämä konkretisoituu, kun lukee sellaisten merkittävien filosofien ja kirjailijain kuten Voltairen ja Heideggerin teoksia,
Kun lukija hätkähtää Voltairen antisemitismiä, joutuu miettimään, pitäisikö tarkastella sitäkin, kohdistuuko antisemitismi uskontoon vai etnisyteen vai kumpaankin. Onhan esimerkiksi Uuden testamentin Kirje heprealaisille tarkoitettu juutalaisille nimenomaan uskonnollisena ryhmänä. Rinnasteisia tapauksia ovat esimerkiksi nyky-Israelista puhuttaessa implisiittinen oletus, että kaikki arabit ovat islaminuskoisia, jolloin arabikristityt unohtuvat. Joissain kielissä etnisessäkin mielessä juutalaista tarkoitettaessa käytetään sanaa heprealainen, jolloin kuten esimerkiksi italiassa sanalla (ebreo) on kaksoismerkitys; sama sana viittaa sekä etniseen että uskonnolliseen.
Kirjoittajalle Jumala tuntuu olevan toimiva agentti, joka valitsee tai itkee. Ymmärrän metaforisen kielenkäytön, ja siihen esseistiikaksi luonnehditussa kirjallisuuden lajissa on täysi oikeus. Monelle saattaa silti olla vaikea hahmottaa sellaista retoriikkaa, joka operoi kovin antropomorfisilla kielikuvilla metafyysisestä agentista kuten esimerkiksi Jumalan tarkoitus. Puhe on silloin Jumalan intentioista, ei sanan semanttisesta merkityksestä. Mutta kautta eurooppalaisen aatehistorian filosofit ovat käyttäneet jumala-sanaa kovin erilaisissa merkityksissä: Platon, Aristoteles, Descartes, Fichte, Leibniz… Metaforinen kieli on vaikuttavaa, mutta myös epäeksaktia. Historiaan sovellettaessa jumalakin laajenee metaforaksi; toisinaan se voidaan kirjoittaa pienellä, toisinaan isolla alkukirjaimella.
Elämän pyhyyden Jokinen arvelee kuuluvan juutalaiseen ja kristilliseen elämännäkemykseen. Eikö siis (lainkaan) antiikin kreikkalaiseen, buddhalaiseen tai hindulaiseen ? Missä on elämän pyhyys, kun Mooseksen laki kehottaa kivittämään homoeroottisen rakkauden harjoittajat?
Mytologia ei vie harhaan, vaikka Jokinen niin arvelee, vaan syvimmän totuuden äärelle. Jokisen ongelma vaikuttaa olevan, että hän ikään kuin a priori pitää juutalais-kristillisyyttä eettisesti parempana ja humanistisempana, tarkastelemalla juutalaista ja antiikin kreikkalaista kulttuuria omassa lokerossaan, toisistaan erillään, vaikka hedelmällisempää saattaisi olla niiden havainnointi yhdessä, jolloin yhtäläisyydetkin hahmottuisivat. Sama näyttää koskevan juutalais-kristillisyyden suhdetta Nietzschen ja Marxin ajatteluun. Kumpikin viimeksi mainituistahan ponnisti nimenomaan kreikkalaisesta traditiosta.
Jokinen toteaa, että jumalaksi nousemisen sijasta luomiskertomuksen ihmisten eteen levittäytyi ihmisyyden erämaa. Niin juuri. Se on jokaisen ihmisen edessä, käsittääkseni myös papin ja jumaluusopin tutkijan, nykyäänkin. Jokinen ei tunnu ymmärtävän myyttitarinan (yhtä lailla kristillisen ja ei-kristillisen) vertauskuvallisuutta. Kulttuuriimme on iskostettu jako hyvään kristillisyyteen ja pahaan pakanalliseen antiikkiin.
Olen tavannut ateistina itseään pitävän nykykreikkalaisen, joka kristillisen kasvatuksen saaneena teki keskustelussa tarkan eron: antiikin Kreikan tarut ovat myyttejä, juutalais-kristilliset vertauskuvalliset tarinat eivät (hänen saamansa kouluopetuksen mukaan) ole myyttejä vaan uskonnollisia kertomuksia. Myyttitarinan vertauskuvallisuus on kuitenkin ilmeistä; juutalainenkin myytti on sepitetty siinä vaiheessa, kun ihmismieli pyrkii ymmärtämään vaikkei vielä kykene. Jos ihminen pitää jumalaa omana luomuksenaan, sekin osoittaa vain hänen ylpeyttään, ja hybris on tällöin yhteistä kreikkalaisten ja juutalaisten myyttitarinain ihmiselle. Esimerkiksi suuren tulvan (vedenpaisumuksen) myyttiä on kerrottu sekä juutalaisessa että kreikkalaisessa kulttuurissa.
Paratiisin käärmeelle on toinenkin tulkintamahdollisuus kuin ihmisen kapina Jumalaa vastaan. Toki Prometheuksessa sekä Aatamissa ja Eevassa on paljon yhteistä. Samoin kuin on myyteissä kulta-ajasta ja paratiisista. Ne kuvaavat ja selittävät, miksi elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta. Mutta kuten Georg Henrik von Wright on todennut, hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen vastoin Jahven kieltoa on kuvaus ihmisen tulemisesta tiedoitsevaksi olennoksi. Myyttitarina opettaa, että meidät on kaikki karkotettu paratiisista. Jokainen syntynyt kuolee aikanaan.
Jokinen pysähtyy toisinaan liiaksi pintatasoon, ja niin kai tekee koko teologia, nähdessään kielletystä puusta syömisen syntinä, tietoisena rikoksena, jota seuraa rangaistus – vaikka itse asiassa Aatami ja Eeva erehtyivät eivätkä niinkään harjoittaneet laittomuutta. Kreikassa on kaksi synti-sanaa: erehdystä merkitsevä hamartia ja laittomuutta tarkoittava anomima. Puhuva käärme oli ihmisen oma ääni, kriittisen epäilyksen ääni, joka samalla antoi toivoa tiedon kokemusperäisestä saamisesta. Paratiisi on aina ollut ihmiseltä kadoksissa. Sen voi löytää vain hetkellisenä tyydytyksenä työn ponnistelusta, taiteen ja luovuuden onnesta, erotiikan hurmasta. Yrittäessään kuvata paratiisitilaa ihminen joutuu kuvaamaan sitä, että paratiisia ei ole koskaan ollutkaan.
Kauanko jatkuu yö? kysyy Godot’n odottaja Samuel Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee. Sanatarkka suomennos näytelmän nimestä on ’Godot’ta odottaessa’ (vrt. alkukielinen otsikko En attendant Godot). Odottajan ovi on usein auki; odotus on täynnä toivoa. Täydellisyys ei saavu koskaan, mutta sitä on syytä odottaa ja sitä kohti pyrkiä, silloinkin kun sen tietää saavuttamattomaksi. Mutta odottaja pettyy ja katkeroituu, ellei odotusta lainkaan palkita.
Suomen Lähetysseura näkyy olevan varsin puberteettinen kustantaja, koska se kiusaa teostensa lukijaa niin pienillä sivunumeroilla, että niiden hahmottamiseen tarvitaan suurennuslasia!
Arvioitu teos, Erkki Jokinen: Ihmisen varjo. Esseitä pahuudesta ja toivosta. Suomen Lähetysseura 2024.
