Puhuminenkin on tekemistä

Paavi Franciscus on monille hämmentävä tapaus. Ensin hän sanoo jotakin, mikä saa edistysmieliset hurraamaan, sitten jo kohta jotakin, mikä saa konservatiivit nyökyttelemään hyväksyvästi. Näinkö pidetään hulluja jännityksessä?

Hämmennyksen tilaa tulee maaliskuussa 2015 kestäneeksi kaksi vuotta, mutta tuntuu, että aikaa olisi kulunut tämän paavin seurassa enemmänkin, niin paljon hän on ollut julkisuudessa esillä.

Franciscus on ennen muuta puhunut, mutta ei ole kuitenkaan syytä painottaa, että hän on vain puhunut. Paavia eniten pelästyneet konservatiivit, etenkin Yhdysvalloissa, ovat jaksaneet aina uudestaan korostaa, että Franciscus ei ole puheistaan huolimatta muuttanut katolisen kirkon oppia millään tavalla. Paavi on edelleen erehtymätön puhuessaan ex cathedra, papit eivät saa siunata homoseksuaalisia parisuhteita, naisia ei olla päästämässä papeiksi, eronneet eivät pääse ehtoolliselle ilman edellisen avioliiton mitätöintiä. Tässä he ovat tietenkin oikeassa.

Asioista voi kuitenkin puhua monella tavalla, ja aloitus tai tulokulma on tärkeä. Amerikkalainen jesuiittapappi Thomas J. Reese on kiinnittänyt huomiota siihen, että paavi Franciscus on aloitusten mestari. Hän osaa vangita kuulijoiden huomion vaikkapa jollakin pienellä tarinalla ja tiivistää sanomansa ytimen niin, että toimittajien on helppo tarttua paavin sanoihin ja tehdä niistä otsikoita.

Kun paavi tai pappi kohtaa homoseksuaalin, on aivan eri asia, aloittaako hän tuomion vai rakkauden julistamisella. Paavi on monissa puheenvuoroissaan puuttunut siihen, että jokaisen ihmisen kohtaamisessa on otettava huomioon tämän konkreettinen elämäntilanne ja sen antamat reunaehdot. Jos edellä mainitun hyvän kohtaamisen käytännön muuttaisi teologiseksi sovellutukseksi, voisi sanoa, että ei yleensä kannata lähteä liikkeelle opista vaan opin sielunhoidollisesta soveltamisesta.

Thomas J. Reese on myös todennut, että katolisessa kirkossa tyyli, tapa jolla asioista puhutaan, on substanssia. Instituutioiden muutos alkaa aina jostakin, ja harvemmin se alkaa sääntöjen äkillisestä ja yksipuolisesta muuttamisesta. Katolisessa kirkossa muutos alkaa keskusteluilmapiirin muuttumisesta. Franciscus on pyrkinyt edistämään entiseen verrattuna vapaamman keskustelukulttuurin syntymistä, eikä häntä ole näyttänyt häiritsevän se, että kardinaalien ja piispojen joukko ei ulospäin näytä aivan yksituumaiselta. Sitä se tuskin on koskaan ollutkaan, mutta erimielisyyksien paljastumista julkisuudelle on ajoittain vältelty kuin ruttoa.

Voi hyvällä syyllä kysyä, onko keskusteluilmapiirin muutos pysyvä, vai palaavatko asiat entiselleen, kun Franciscus poistuu Pyhältä istuimelta. Hän ei voi sitoa tässä suhteessa seuraajansa käsiä, mutta tämän voi kuitenkin olla vaikea palata talviaikaan ilman, että nostattaa kirkossa kapinan vapaampaan ilmapiiriin tottuneiden keskuudessa. Ja entä jos Franciscus jää eläkkeelle kuten edeltäjänsä? Pystyisikö hänen seuraajansa silloin kääntämään kirkkolaivan suuntaa ilman että impulsiivinen emeritus puuttuu asiaan?

Oppi ei siis ole muuttunut, mutta täytyy muistaa, että on paavi saanut aikaan aivan konkreettisiakin asioita. Aiemmin ei kukaan paavi ole delegoinut vastuuta niin paljon. Franciscus on perustanut itselleen kardinaaleista neuvonantajien ryhmän, joka kokoontuu säännöllisesti. Hän on pannut töihin työryhmän selvittämään Vatikaanin pankin toimintaa, ja ryhmä on saanut tuloksia aikaan. Samoin nyt on toiminnassa seksuaalisen hyväksikäytön ongelmaa selvittävä ryhmä, jonka jäseninä on myös hyväksikäytön uhreja. Voi tietenkin kysyä, onko näiden elinten synty nimenomaan Franciscuksen ansiota, vai olivatko ongelmat päässeet jo niin pahoiksi, että kuka tahansa uusi paavi olisi tehnyt saman.

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 1/2015 pääkirjoitus.
Artikkelikuvassa paavi on vierailulla Euroopan parlamentissa syksyllä 2014. © European Union 2014 – European Parliament/Martin Schulz