”Uskonnon syvärakenne voi avautua vain, jos yritetään ymmärtää kaiken uskonnollisuuden taustalla piileviä tiedostamattomia tunnetasoisia mielikuvia.” (Hyrck 2014, 23)
Tässä artikkelissa uskontoa tarkastellaan psykohistoriallisesta näkökulmasta psykoanalyyttisen objektisuhdeteorian avulla. Näkökulma on ajankohtainen maailmantilanteessa, jossa uskonnot ovat vaikuttamassa kriisien eskaloitumiseen.
Artikkelissa tulee esille uskonnollisen dogmimuodostuksen yhteys psykologiseen, inhimilliseen tarpeenmukaisuuteen.
Referoitu uskonnollisen psykohistoriatutkimuksen perusteos Erik H. Eriksonin Nuori Luther (1958) osoittautuu edelleen ajankohtaiseksi. Eriksonin mukaan Martti Luther ja Sigmund Freud kehittivät kumpikin ”introspektiivisen tekniikan, jonka avulla eristynyt yksilö saattoi päästä selvyyteen omasta kärsimyksestään”.
Artikkeli pyrkii osoittamaan uskonnon psykohistoriallisen tutkimuksen tärkeyden maailmantilanteessa, jossa uskonnot ovat osallisina poliittisten erimielisyyksien eskaloitumisessa. Erilaiset uskonnolliset ääri-ilmiöt osoittavat uskonnon tiedostamattoman, tunteenomaisen luonteen ja sen psykodynaamisen selvittelytarpeen.
Suomalaisen teologisen psykohistoriallisen tutkimuksen keskeinen vaikuttaja Matti Hyrck (1942–2014) päätti kolmiosaisen jumalasuhdetutkimuksensa postuumisti julkaistuun, oman psykologis-uskonnollisen kehityksensä kuvaukseen Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen? (Hyrck 2014). Teos on testamenttimainen kristillisen dogmihistorian, kirkkohistorian, tieteenfilosofian ja psykoanalyysin kehityskuvaus. Se siirtää lukijansa ulkopuolisesta, objektivoivasta tarkkailijasta oman kehityksellisen elämänhistoriansa ja sisäisen uskonsa tutkijaksi.
Kun uskontoa lähestytään psykodynaamisesta näkökulmasta, huomion kohteeksi tulevat inhimillisen tunne-elämän kysymykset. Älyllisiä kysymyksiä sivuuttamatta uskontoa tarkastellaan psyykkisen tunnetason syvärakenteita tutkien.
Kansainvälisesti tunnetuista teologeista sveitsiläissyntyinen Saksassa vaikuttanut Hans Küng (1928–2021) pyrki tuotannossaan roomalaiskatolisen kirkon uudistumiseen ja uskontojen väliseen dialogiin myös psykohistoriallisista näkökulmista (Küng 1994; 1990). Suomessa häntä on tutkittu ja käännetty vain dogmaatikkona. Hänen psykohistoriallisiksi luokiteltavia teoksiaan ei ole suomennettu. Küngin kirkolliseen dogmikritiikkiin palataan artikkelin lopussa.
Psykodynaamisen ajattelun lähtökohtana on oletus tietoisen sielunelämän ohella vaikuttavasta tiedostamattomasta, alitajuisesta sielunelämästä. Sen eräänä todisteena ovat ihmisen unielämä ja erilaiset psyykkiset oireet. Tiedostamaton sielunelämä sisältää fysiologispohjaisia psyykkisiä kokemustiloja, dynaamisia syvärakenteita yksilön psyykkisen kehityksen eri vaiheista. Kokemustilat ilmenevät inhimillisenä psykodynamiikkana, psyykkisenä voimakenttänä, vaikuttaen kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Uskontoinstituutio aktualisoi ja ilmentää omalta osaltaan yksilön ja yhteisön psykodynamiikkaa aina uskonnon dogmimuodostuksesta alkaen vastineena syviin inhimillisiin perustarpeisiin ja toiveisiin.
Psykodynaamisen ajattelun mukaan tiedostamattoman sielunelämän vaikutus ulottuu ihmisen jumalakuvan muodostumiseen ja hänen muihin uskonnollisiin mielikuviinsa, elämyksiinsä ja kokemuksiinsa. Ne ovat osa hänen perusinhimillistä, osin tietoista osin tiedostamatonta psyyken toimintaa. Usko saa oleellisen ilmennyksensä ihmisen kehityksellisten vaiheiden, hänen psyykkisen dynamiikkansa puitteissa. Ihminen sellaisenaan, luomisessa saatuine ominaisuuksineen on hänen jumalayhteytensä väline. Muiden rajoitustensa ohella ihminen on myös tältä osin sidottu piilotajuntansa luomiin tunnevaltaisiin mielikuviin ja rajoituksiin.
Pitkäkestoisessa ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana tapahtuneessa dogmimuodostuksessa tulee siinäkin ilmi inhimillis-psykologinen tarpeenmukaisuus, vastausten saamisen tarve ihmisen perustoiveisiin. Dogmit voidaan nähdä kulloisenkin ajan ihmistuntemuksen ilmentyminä, kehittyneenä viisautena, joka voi myöhemmin joutua perusteltuun uudelleen arviointiin, vähemmän merkityksellisten oppirakennelmien erottamiseen perustavaa laatua olevista totuuslausumista.
Luomisteologiaan perustuen psykodynaaminen tietämys ihmisestä tuo merkittävää lisäarvoa kristinuskon kokemukselliseen ymmärtämiseen.
Käytännön psykoterapia- ja sielunhoitotyössä inhimillisen psykodynamiikan tiedostaminen johtaa parhaimmillaan vapaampaan ja avarampaan todellisuuden hahmottamiseen, kiistanalaisen ja tunteenomaisen uskonnollisen psykodynamiikan neutraloitumiseen.
Koska psykodynaamiset havainnot koskettavat ihmisen käsitystä itsestään, on niitä kohtaan tunnettu defensiivisyys, puolustuskannalle asettuminen, ymmärrettävää. Uskonnollisten ilmiöiden psykodynaamiset ymmärtämisyritykset herättävät tunteenomaista vastustusta. Yhdistävänä tekijänä voi kuitenkin olla teologian ja uskonnon käsitys näkymättömän Jumalan vaikutuksesta, jota psykodynaamisessa ajattelussa vastaa tiedostamattoman sielunelämän tosiasia. Molempien mukaan elämän vaikuttavin mahti on ihmisen ulkopuolella.
Psykoanalyyttinen objektisuhdeteoria
Psykoanalyyttinen objektisuhdeteoria on tuonut lisävalaistusta tiedostamattoman sielunelämän hahmottamiseen ja uskonnollisen elämys- ja kokemusmaailman ymmärtämiseen.
Objektisuhdeteoreettisen näkemyksen mukaan ihmisen sisäistä maailmaa hallitsee tiedostamaton perusmielikuva kahden toisilleen tärkeän osapuolen välisestä tunnesuhteesta. Sisäinen objekti on myötäsyntyinen mielikuva Sinästä, emotionaalisesti tärkeästä toisesta. Sisäinen subjekti on mielikuva Minästä, itsestä suhteessa toiseen. Molemmat muotoutuvat mielensisäisinä kuvina syntymästä alkaen suhteessa hoivan antajiin.
Sisäinen subjekti ja objekti kiinnittyvät toisiinsa voimakkaiden tunnesiteiden välityksellä. Syntyy tiedostamattomia suhteessa olon perusfantasioita, dynaamisia syvärakenteita, jotka sävyttävät keskeisellä tavalla yksilön elämää. Subjektia ja objektia hallitsee perusolemuksellinen kaksijakoisuus, jako hyvään ja pahaan. Pahaksi koetun subjektin ja objektin väliset tunnesuhteet luovat psyykkistä kärsimystä. Hyväksi koetut sisäistykset puolestaan saavat aikaan hyvinvointia.
Uskonnollisessa kokemuksessa on myös kysymys suhteessa olosta, ihmisen suhteesta Jumalaan. Psyykkiseltä rakenteeltaan ihmisen jumalasuhde on samankaltainen muiden sisäisten suhteessa olon muotojen kanssa. Suhteen ilmiasuna erilaiset jumalakuvat pohjautuvat nekin erilaisiin tiedostamattomiin fantasioihin objekteista. Myös uskonnolliset tunteet sävyttyvät syntytapansa pohjalta dualistisiksi, intensiivisiksi ja ehdottomiksi.
Psyykkisen kokemuksen tiedostamattomat taustatekijät ilmenevät kahdessa erilaisessa psyykkisessä tilassa, jotka on nimetty skitsoparanoidiseksi ja depressiiviseksi positioksi. Matti Hyrck on nimennyt näiden positioiden uskonnolliset ilmentymät mustavalkoisen uskonnollisuuden ja huolta pitävän uskon nimityksillä. Skitsoparanoidisessa, kokemuksellisesti kahtia jakautuneessa psyykkisessä kehitysvaiheessa, vastasyntyneen todellisuus jakaantuu tyydytyksen tilasta riippuen hyvään tai pahaan kokemustilaan, jotka projisioituvat itsen ulkopuolelle. Pahan projektiosta seuraa paranoidinen, vainoharhainen pelko kostosta.
Alun alkaen skitsoparanoidinen positio syntyy suojaamaan pienen lapsen mieltä vielä varhaisemmalta primitiivisen kaaoksen kokemukselta, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan tilan välillä. Rauha syntyy ja kaaokselta vältytään vain hyvän ja pahan kokemustilan jyrkän erottamisen kautta.
Skitsoparanoidisen position sävyttämä uskonnollisuus nojautuu ehdottoman varmuuden, oikean ja väärän, totuuden ja valheen, uskomisen ja ei-uskomisen erottamisen antamaan suojaan. Jyrkät erottelut tulevat vallitsevaksi todellisuuden kohtaamistavaksi. Kokemusta hallitsee mustavalkoinen joko-tai -asetelma. Uskosta tulee varmaan tietämiseen perustuva tosiasia. Vain oma sisäinen varmuus täyttää oikean uskon tunnusmerkit. Pahimmillaan tämä johtaa erilaisen vakaumuksen omaavien vainoamiseen ja laajassa mittakaavassa uskontojen pyhittämiin sotiin. Poliittisesti kiihottunut uskonnollisuus saa käyttövoimansa skitsoparanoidisesta psyykkisestä positiosta.
Kun mielen integraatiokehitys etenee, ei hyvän ja pahan kokemustilan pakonomainen erillään pysyminen ole enää yhtä välttämätöntä. Sen sijaan kehityksen myötä hyvän ja pahan yhteys tulee ilmeiseksi. Tyydytyksen hetkellä hyväksi koettu objekti on sama äiti, joka tyydytyksen viipyessä koetaan pahana. Tämä integroiva kokemus mahdollistuu depressiiviseksi positioksi nimetyssä tilassa ensimmäisen ikävuoden toisella puoliskolla. Siinä vainoahdistuksen sijasta ahdistuksen aiheeksi muodostuu mielikuva omasta objektia vahingoittavasta pahuudesta masennuksen ja syyllisyyden tunteineen. Pyrkimykseksi muodostuu objektin korjaamispyrkimys ja hyvän ja pahan vastakohtien yhteen saattaminen.
Depressiivisen position sävyttämässä uskonnollisuudessa mahdollistuu vastakohta-asetelmien integraatio. Uskonnon dogmaattisten oppirakennelmien ja ihmisen sisäisen tunnetodellisuuden kohtaaminen mahdollistuvat. Dogmit löytävät relevanssia ihmisen subjektiivisista elämänkokemuksista, elämäntulkinnasta ja henkilökohtaisista tunteista. Usko sivuuttaa tietämisen ensisijaisuuden. Symbolien todellisuus korvaa konkreettiset faktat. Dogmikehityksen alkuperäinen tarpeenmukaisuus jatkuu.
Depressiivisen position sävyttämässä uskonnollisuudessa, huolenpidon mielentilassa, katoaa skitsoparanoidiselle uskonnollisuudelle ominainen ehdottoman oikeassa olemisen vaatimus. Toisenlaisiin tunteisiin, mielikuviin ja merkityksiin perustuessaan toisenlaiset uskontulkinnat saavat luvan poiketa omista tulkinnoistani.
Opinkappaleiden inhimillinen ulottuvuus ja suhteellisuus mahdollistuvat. Kun totuus ei ole kenenkään yksin omistettavissa, suvaitsevaisuus, epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietäminen saavat tilaa (Hyrck 2014; Nieminen 2022; 2023b).
Erik H. Erikson: ”Nuori Luther”
Yhdysvaltoihin emigroitunut tanskalaissaksalainen psykoanalyytikko Erik H. Erikson (1902–1994) julkaisi vuonna 1958 psykohistoriallisen tutkimuksen Martti Lutherista nimellä Young man Luther. A study in psychoanalysis and history (Erikson 1958). Suomenkielinen käännös Nuori Luther ilmestyi vuonna 1966. Tutkimusala nimettiin psykobiografiaksi.
Eriksonilla oli laaja henkilökohtainen kokemustieto uskonnosta, juutalaisuudesta, roomalaiskatolisesta kirkosta ja protestantismista. Hänen kiinnostuksensa uskonnollisiin kysymyksiin liittyi oman identiteetin etsintään ja epätietoisuuteen biologisesta isästään. Tanskalais-juutalaisen äidin ja kasvatti-isänsä myötä hän identifioitui juutalaisuuteen. Biologinen isä ei ollut juutalainen. Katolisessa Karlsruhen kaupungissa Saksassa, synagogan kasvuympäristössä, Erikson poikkesi ikäisistään pohjoismaisen olemuksensa vuoksi. Hän kiinnostui luterilaisesta protestantismista, jolla Karlsruhessa oli marginaalinen asema. Yhdysvalloissa hän avioitui papin tyttären kanssa. Eriksonin kokemustieto uskonnon ilmiasuista laajeni myöhemmin Intian uskonnollisuuteen, kun hän kirjoitti kirjan Mahatma Gandhista (Erikson 1969).
Martti Lutherin (1484–1546) elämän psykohistoriallisessa kuvauksessa Erikson keskittyy tämän varhaisten kehitysvaiheiden ja varhaisen aikuisuuden identiteettikriisin kuvaukseen. Tutkimus perustuu alkuperäislähteisiin, Lutherin omiin ja hänen aikalaistensa kirjoituksiin, keskiajan poliittistaloudelliseen historian tutkimukseen ja teologis-psykologiseen vertaispäättelyyn.
Erikson toteaa tiedostavansa psykohistoriallisen tutkimuksen ongelmat eri tieteenalojen tutkimustuloksiin perustuvissa johtopäätöksissä. Hänen mukaansa historian tutkimukseen olisi kuitenkin hyvä liittyä kliinisen tutkimuksen näkökulma. Vasta kun historian luovien voimien suhde ihmismielen perustoimintoihin ja kehitysvaiheisiin on kartoitettu ja ymmärretty, voidaan yhteiskuntaa eritellä realistisesti. Samanlaisen tutkimusotteen tarpeellisuudesta on puhuttu tämän hetken maailmanpoliittisessa tilanteessa.
Eriksonin psykobiografia Lutherista on uraauurtava tutkimus yksilön psykologisen elämänhistorian merkityksestä hänen uskonnollisuutensa ilmiasuun. Yksityisen ihmisen sisäisestä todellisuudesta lähtevä uskonnon tarkastelu sivuuttaa pelkkään objektivointiin ja oppirakennelmiin keskittyvän, dogmaattisen uskonnon tutkimisen. Erikson toteaa puhuvansa uskonnosta identiteettiään etsivien yksilöiden aatevarastona. Kuvatessaan nuoren Martti Lutherin kamppailua identiteettinsä löytämiseksi päähuomiota ei kiinnitetä opinkappaleiden totuudellisuuteen, vaan hengelliseen ilmapiiriin, ”ismeihin”, jotka hänen aikanaan hallitsivat todellisuuden hahmottamista.
Keskiajan kirkon opillisena lähtökohtana oli antiikin filosofiaan, aristoteliseen ajatteluun perustuva Tuomas Akvinolaisen oppirakennelma, tomismi. Lutherin uskonnollisuuden lähtökohta oli ensisijaisesti eksistentiaalinen hätä elämän ja kuoleman edessä, huoli pelastumisesta, pelko Jumalan rangaistuksesta ja kadotukseen joutumisesta. Luostarivuodet olivat hänelle psykososiaalinen moratorio, lykkäys psykologisessa kypsymisprosessissa, oman identiteettinsä löytämisessä. Luostarissa Luther oirehtii ilmeisin harhaelämyksin. Hän kaatuilee ja huudahtelee epäadekvaattisesti, potee erilaisin somaattisin oirein. Ummetus vaivasi häntä läpi elämän. Hän sai tukea humoristiselta, joviaalilta ja varakkaalta luostarin johtajalta tohtori Johann von Staupitzilta (n. 1460–1524), josta tuli Lutherille ihailun kohde, ihannoitu self-objekti. Positiivinen transferenssi, myönteinen suhde toiseen osapuoleen, oli molemminpuolinen. Staupitzin kerrotaan kuolinvuoteellaan sanoneen, että on rakastanut Marttia enemmän kuin nainen.
Luostarihurskauden selibaattivaatimus rikkoutui Lutherin avioitumiseen nunnan kanssa. Hän vaati luostarilupausten antamisen ikärajaksi vähintään kolmeakymmentä vuotta. Lutherin kirjoitukset seksuaalisuudesta, selibaatin ongelmista ja masturbaatiosta ovat avoimia ja suorasukaisia.
Erikson lainaa Sören Kierkegaardin lausumaa Lutherista kristikunnalle tärkeänä potilaana. Hän toteaa, ettei Kierkegaard pitänyt Lutheria potilaana kliinisessä merkityksessä, vaan puhui hänen kohdallaan uskonnollisesta tilasta ja ihmisen kärsimyksestä. Erikson toteaa laajentavansa Lutherin kliinisen tarkastelun käsittämään kärsimystä elämäntyylinä, välttämättömyytenä, kiihkeänä paranemisen tarpeena. Erikson ei halua pelkistää Lutheria diagnoosiksi, mikä eräin rajoituksin olisi hänen mukaansa ollut mahdollistakin. Erikson tarkastelee Lutheria nuoruuteen kuuluvan murroksen, identiteettikriisin näkökulmasta. Hän tulkitsee Lutherin kapinan paavia ja keskiajan kirkon maallista ja hengellistä vallankäyttöä vastaan normaalin isäkapinan jatkeeksi. Kirkollisen uran valinta luostarilupauksineen oli hänen isänsä tahdon vastaista. Erikson näkee Lutherin myöhäiskeskiaikaisessa isäkapinassa vastaavuutta Sigmund Freudin päättäväiseen isänsä vastustamiseen, josta Eriksonilla Wienissä asuen ja Anna Freudin analyysissä ollessaan oli henkilökohtaista kosketusta.
Eriksonin mukaan Lutherin eksistentiaalinen yksilöityminen, irtautuminen keskiajan tietyistä uskonnollisista opinkappaleista oli välttämätön edellytys nykyisen objektiivisen tieteen, myös psykologian synnylle. Uskonnollisessa mielessä Lutherin psyykkisessä kamppailussa aktualisoitui kysymys ihmisen uskonnollisen pelastumisen perusteista ja ihmiskäsityksestä kokonaisuudessaan. Näissä peruskysymyksissä hän ajautui totaaliseen ristiriitaan katolisen kirkon kanssa. Seurauksena oli kirkonkirous.
Erikson toteaa kuvanneensa, kuinka Martti Luther, joka kerran oli arka ja säikkynyt lapsi, pääsi Kristuksen kärsimystä tutkimalla selville Vapahtajan syntymän keskeisestä merkityksestä. ”Olen myös oppinut, miten Freudin introspektiomenetelmä tarjoaa mahdollisuuden ihmisen sisäisen ristiriidan hallitsemiseen todistamalla, että aikuinen on sidottu lapsuuden rakkauteen ja vihaan… Kumpikin kehitti introspektiivisen tekniikan, jonka avulla eristynyt yksilö saattaa päästä selvyyteen omasta kärsimyksestään” (Erikson 1958/1966; Nieminen 2023a).
Eriksonin psykobiografia Martti Lutherista herätti jonkin verran keskustelua Suomen kirkossa. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani, kirkkohistorian professori Kauko Pirinen piti Eriksonin tutkimusta epätieteellisenä (Luentomuistiinpanot vuodelta 1969). Sivujuonne oli teologisen tiedekunnan dogmatiikan professorin valintaan liittynyt keskustelu. Virkaan vuonna 1969 valittu Aarne Siirala (1919–1991) ei valintaansa ja henkilöönsä kohdistuneen kirkollisen kritiikin vuoksi ottanut virkaa vastaan. Kanadaan muuttaneena hän toimi Waterloon Yliopiston systemaattisen teologian ja myöhemmin uskontotieteen professorina.
Aarne Siiralan tutkimus ”Jumalallinen inhimillisyys” (1968), jonka kirjallisuusluetteloon Eriksonin Luther-tutkimus kuuluu, antaa olettaa, minkälainen olisi mahdollisesti ollut hänen kouluttamiensa pappien vaikutus Suomen kirkkoon. Kirkon erityistyömuodot sairaalasielunhoito, perheneuvonta ja teollisuuspappien toiminta ovat kyseisten vuosikymmenten perintönä pyrkineet vähäiseltä osaltaan todistamaan ”jumalallisen inhimillisyyden” puolesta.
Dogmien dynamiikkaa
Martti Luther ja Hans Küng ovat viiden vuosisadan aikavälillä tarkastelleet kirkollisten dogmien inhimillistä tarpeenmukaisuutta, vastausten saamisen tarvetta inhimillisiin perustoiveisiin. Molemmat ovat kritisoineet roomalaiskatolisen kirkon mariologisia dogmeja ja pappien selibaattivaatimusta.
Ajatus Jeesuksen äidistä Mariasta neitsyenä, aina myöhäsyntyiseen oppiin hänen ruumiillisesta taivaaseen ottamisestaan (assumptio-oppi vuodelta 1950) mahdollistaa hurskauselämässä hänen palvovan rakastamisensa ja häneltä saatavan vastarakkauden ilman pelkoa oidipaalisen kilpailijan kostosta. Äidin kasvojen näkeminen, ylöskatsominen, on vastasyntyneelle psyykkinen elinehto. Jos se on saanut toteutua, tulisi ihmisen aikuisena yksilönä ja yhteisönä, kirkkona, ensisijaisesti kääntää omat kasvonsa reaalitodellisuuteen.
Mariologiset dogmit erottavat naisen seksuaalisuuden äitiydestä, mikä nykyään mahdollistuu myös naisen raskaaksi tulossa ilman sukupuoliyhteyttä miehen kanssa. Ruumiillinen ja hengellinen aseksuaalisuus kohtaavat ajatuksellisesti neitsytäitiydessä.
Oidipaalisen kilpailutilanteen ja seksuaalisen kasvuhaasteen sivuuttaminen on sisäänrakennettuna myös katolisen kirkon pappisidentiteettiin ja luostarihurskauteen kuuluvassa selibaattivaatimuksessa vuodelta 1123.
Pelastusta välittävän papin selibaattipakko kyseenalaistuu katolisen kirkon omassa keskeisessä opissa, jonka mukaan ”armo ei kumoa luontoa, vaan täydellistää sen.” Armo ei asetu vastakkain luonnonlakien kanssa. Jos armo ei kumoa ihmisluontoa, armoa välittävältä papilta ei voida edellyttää naimattomuutta eikä luomiseen perustuvan seksuaalivietin kieltämistä.
Selibaattivaatimus tuo yleisesti tunnettuna dogmina inhimilliseen seksuaalikehitykseen hämmennyksen tilan. Se aiheuttaa todistetusti ongelmallisen ratkaisuyrityksen seksuaalisen tyydytyksen etsinnässä ja vietin kohdevalinnassa. Tältä osin kirkon dogmikehitys nousee ongelmallisesta psyykkisestä tarpeenmukaisuudesta. Psykodynaamisesta näkökulmasta jumalallisin valtuuksin toimiva kirkko ylläpitää dogmeillaan hämmennyksen tilaa seksuaalisuuteen liittyen.
Naisen hedelmöittymisen salainen luonne ja sen riippumattomuus uskontojen ylläpitämästä miehen kaikkinaisesta ensisijaisuudesta naiseen nähden on omiaan synnyttämään miehessä epäluuloisuutta syntyvän lapsen isyydestä.
Juutalaishistoriallisessa traditiossa kantaisä Aabrahamin epäily kohdistui poikansa Iisakin syntyperään. Synnyttäneeltä naiselta vaaditut puhdistautumisrituaalit, esikoispojan uhraamisvaatimukset ja erilaiset sovitustoimet voidaan nähdä pakollisina elämän ehtoina.
Kristillisissä kirkoissa ylläpidetyt erilaiset miehen ensisijaisuuden vaatimukset ovat samaa psykohistoriallista, vaikeasti neutralisoituvaa jatkumoa. Kirkkojen tosiasiallinen merkityksellisyys maailmanyhteisössä edellyttäisi lisääntyvää tietoisuutta uskontojen psykodynaamisista juurista.
Kirjallisuus
Erikson, Erik H. (1958/1966). Young man Luther. A study in psychoanalysis and history. W.W. Norton &Company 1958. Suom. Kai Kaila. Helsinki: Weilin+Göös.
Erikson, Erik H. (1969). Gandhi’s truth. On the origins of militant nonviolence. New York & London; W.W. Norton & Company.
Hyrck, Matti (2014). Onko Jumala hyvä? Antaako psykoanalyysi vastauksen? Helsinki: Therapeia-säätiö.
Küng, Hans (1990). Projekt Weltethos. München: Piper 1990.
Küng, Hans (1994). Das Christentum: Wesen und Geschichte. Die religiose Situation der Zeit. München: Piper 1994.
Nieminen, Markku (2022). Kuinka ymmärtää uskontoa. Psykoanalyyttinen psykoterapia. Nro 18/2022, s, 91–96.
Nieminen, Markku (2023a). Psykoanalyysi ja uskonto. Psykoterapia, 42(1), 52–58.
Nieminen, Markku (2023b). Miksi sotaa. Psykoterapia, 42(2), 159–163.
Siirala, Aarne (1968). Jumalallinen inhimillisyys. Porvoo-Helsinki: WSOY.
Artikkelikuvassa Erik H. Erikson.
