Simo Jussi Iisakki Knuuttila toimi Helsingin yliopiston teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professorina 1970-luvun lopulta 2000-luvun ensimmäisille vuosille. Hänet palkittiin joskus humanististen tieteiden Nobel-palkinnoksi kutsutulla Gad Rausing -palkinnolla sekä ensimmäisenä humanistina Suomen Tiedepalkinnolla. Hän oli johtavien kansainvälisten filosofisten seurojen jäsen sekä julkaisusarjojen toimituskuntien asiantuntija. Hänet valittiin vuoden professoriksi ja hän toimi Suomalaisen Tiedeakatemian esimiehenä. Knuuttila oli Vartijan pitkäaikainen päätoimittaja (1979–1985).
Opiskeltuaan teologiaa ja filosofiaa Knuuttila tuli professori Jussi Tenkun assistentiksi sekä Jaakko Hintikan tutkimusryhmän jäseneksi. Hänen artikkeliväitöskirjansa, jonka keskeisen osan vitsikäs nimi oli Jumalan mahdollisuuksien lisääntyminen keskiajalla, käsitteli mahdollisen, välttämättömän ja mahdottoman tulkintaa. Keskustelun taustalla oli Aristoteleen niin sanottu statistinen tulkinta, jossa käsitteet eivät ole aikaan sidottuja. Vaikka istuva ei voikaan kävellä, silloin kun hän istuu, hän voi kuitenkin kävellä jossakin toisessa ajan instanssissa. Knuuttila osoitti, että tämä keskiaikaista keskustelua hallinnut tulkinta ja sen rajoittuneisuus aukeni uuteen suuntaan Duns Scotuksen ajattelussa, joka sisälsi ajatuksen toteutumattomista mahdollisuuksista.
Kun aristoteelisesta runsauden periaatteesta, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu joskus, luovutaan, syntyy tilaa uudenlaiselle intellektuaaliselle mielikuvitukselle sekä myös ihmisenä olemisen tulkinnalle. Knuuttila paikansikin niin sanotun uuden ajan, eli omien ajattelutottumustemme alun vähintään 1300-luvulle, eräiltä osin kauemmaksikin.
Tutkimustulokset olivat sikäli merkittäviä, että niiden pohjalta Knuuttila julkaisi artikkelin esimerkiksi Cambridgen keskiajan historian standardijulkaisussa. Hänen myöhemmäksi bravuurinumerokseen muodostui logiikan future contingens -käsitteen selostaminen alan johtavissa tietosanakirjoissa.
Knuuttila piti filosofianhistoriallisessa tutkimuksessa ajattelutottumusten jatkuvuuden osoittamisen rinnalla niissä tapahtuneiden muutosten osoittamista kiinnostavana. Filosofianhistorian uudelleenarvioimisen ohella tällaisessa tutkimuksella oli yleiselle ihmisen olemisen ymmärtämiselle muun muassa se anti, että niin sanotun ”nykyihmisen” voitiin katsoa edustavan eri aikoina vallinneita, keskenään vaikeasti yhteen sovitettavia ajattelutottumuksia ilman, että hän täysin sekoaisi.
Alun perin Knuuttila oli eksegeetti, jonka gradu hyväksyttiin suoraan lisensiaatintutkielmaksi. Se käsitteli hellenististä uskontopropagandaa Uudessa testamentissa. Eksegeettinen harrastus jäi Knuuttilan työkalupakkiin myöhemmin sikälikin, että hän järjesti 1990-luvulla läheisimmille opiskelijoilleen raamattupiirin yhdessä professori Heikki Räisäsen ja tämän opiskelijoiden kanssa. Piirissä tuli lukea äkkiä ja nopeasti esimerkiksi Markuksen evankeliumi ja esittää siitä mieleen tulevia huomautuksia. Kreikkalaisen kirjallisuuden ja kielen opinnot suorittaneena hänelle muodostui kuitenkin merkittävä tehtävä Platonin teosten suomennosten asiantuntijaryhmässä. Knuuttila laati selitykset useisiin suomennoksiin, muun muassa dialogeihin Gorgias ja Pidot. Hän hoiti myös käytännöllisen filosofian professorin virkaa.
Hän olisi itse kuitenkin tavoitellut papin uraa, joka häneltä kuitenkin evättiin. Saatuaan kuulla, ettei häntä kelpuuteta pyhään palvelusvirkaan, Knuuttila kävi oman kertomansa mukaan kauppaa jo valmiiksi hankitusta papinpuvusta, ja muuan ranskalainen filosofi ehti tarjoutua ostamaan sen itselleen naamiaisasuksi. Lopulta puku päätyi Knuuttilan langon, Ilmari Heinosen, työpuvuksi.
Taustalla oli 1960-luvun opiskelijaradikalismi, joka aiheutti päänvaivaa tuomiokapituli-ihmislajille. Seikka ei jäänyt Knuuttilaa traumatisoimaan. Hän ajatteli, että jos jokin nappula laudalta syödään, sitä on turha jäädä kaipaamaan vaan parempi on jatkaa peliä eteenpäin. Korkeintaan asiasta muodostui vitsi, jonka yhteydessä Knuuttila saattoi lausua: Tämä on vain minun vaatimaton maallikkomielipiteeni.
Turun Sanomille antamassaan haastattelussa hän luonnehti asiaa näin: ”Maailma olisi paljon parempi myös ilman aidsia ja syöpää. On paljon asioita, joita ilman maailma olisi parempi, mutta sellaista listaa ei oikein voi tehdä. On pakko elää niillä pelinappuloilla, joita on.”
Professori Lauri Haikolan viran tultua avoimeksi Knuuttila haki sitä, mutta teologisessa tiedekunnassa syntyi monenlaisia intohimoja. Syntyi kiinnostava keskustelu, jossa esimerkiksi analysoitiin, mitä viran nimikkeessä merkitsee termi ”ynnä”. Oliko uskonnonfilosofia viran ensisijaisen alan, teologisen etiikan lisäke? Ja mitä tarkoitti, että etiikan tutkimus on teologista?
Ratkaisevaksi asiassa muodostui kutsutun ylimääräisen asiantuntijan lausunto, joka vakuutti tiedekunnan siitä, että Knuuttilan tutkimukselliset ansiot täyttivät hakijoista parhaiten viran määritelmän edellyttämän kelpoisuuden. Virkaa hakeneiden välille syntyi arvostava ja vuosikymmeniä jatkunut hedelmällinen yhteistyösuhde.
Knuuttilasta tuli tämän jälkeen pidetty professori, joka nautti erityisesti opinnoissaan heikosti menestyneiden opiskelijoiden suosiota. Knuuttila itse kertoi näistä ajoista, että hänen edeltäjällään oli tapana soitella puhelinsoittoja, joiden sisältönä oli tiedustelu siitä, onko hän ymmärtänyt Lutherin jumalattoman vanhurskauttamisopin oikein. Noista ajoista lähtien Knuuttila sai oppilaita myös useista muista tiedekunnista, erityisesti filosofian opiskelijoista, mutta myös historiantutkijoista ja yhteiskunta- ja kulttuuritieteilijöistä. Knuuttilan oppilaspiiristä muodostui monitieteinen ja myös kansainvälinen yhteisö. Hän toimi myös Etelä-Pohjalaisen osakunnan inspehtorina.
Ensimmäisellä tutkimusvapaallaan Knuuttila suomensi Aristoteleen Nikomakhoksen etiikan ja laati siihen selitykset. Tästä kasvoi myöhemmin Aristoteleen teosten suomennoshanke, joka saavutti täydet tulokset vuosituhannen lopulla. Keskeisiä kysymyksiä perjantaiaamuisin kokoontuneessa suomennosryhmässä oli esimerkiksi se, miten kreikan sana simotees tulisi kääntää. Lopputulemana oli käännös muodossa ”nykerönenäinen”.
Knuuttilan kansainvälinen ura johti hänet yhdeksi keskiajan modaalilogiikan johtavista kansainvälisistä asiantuntijoista. Tutkimusten summa on teos Modalities in Medieval Philosophy. Samanaikaisesti teoksen valmistumisen aikana Knuuttila osoitti kiinnostusta filosofiseen psykologiaan, josta hänelle myönnettiinkin Suomen Akatemian rahoittamat ensimmäiset niin sanotut huippuyksiköt. Näiden tutkimusten keskeinen tulos on teos Emotions in Ancient and Medieval Philosophy, joka edustaa alan perustutkimusta. Knuuttilan tutkimusluettelo muodostuu yli 200 tieteellisestä julkaisusta eri kielillä ja ne ovat kaikki alallaan perustavia.
Knuuttilan laajan asiantuntemuksen yksi osoitus oli kirpeä kirjoitus, jonka hän julkaisi Britanniassa korkea-arvoisessa tieteellisessä julkaisussa. Stephen Hawkingin julkaistua maailmanlaajan suosion saaneen hienon teoksensa Ajan lyhyt historia Knuuttila kirjoitti, miten sen tieteenhistorialliset merkinnät ovat virheellisiä. Knuuttilan terävää huumoria osoitti hänen jatkokysymyksensä: jos näin on, ovatko muutkaan asiat kirjassa luotettavia?
Knuuttilan ansio on keskeinen rooli teologisen tiedekunnan pelastamisessa tiedeyhteisön jäseneksi ja siitä seurannut tutkimuksen vapaus lukuisalle määrälle oppilaita. Knuuttilan tieteelliset kontaktit olivat erittäin laajoja ja niissä toimiessaan hän kykeni vakuuttamaan teologian akateemista asemaa epäilevät sen korkeasta tutkimuksellisesta tasosta.
Knuuttila toimi myös jonkin aikaa teologisen tiedekunnan dekaanina, johon tehtävään liittyvä hallintokuorma rasitti häntä kovin. Saapuessaan tiedekuntaneuvoston kokoukseen hänellä oli päällään talvitakki, josta syntyneeseen ihmettelyyn hän antoi selityksen, jonka mukaan oli aamulla muistanut laittaa puvun päälle, mutta ei paitaa alle. Kokouksissa hän saattoi yllättää kollegansa muutoinkin. Kun niissä oli tapana lukea aluksi Vanhaa testamenttia, Knuuttila kysäisi, oletteko kuulleet sellaisesta kirjasta kuin Uusi testamentti, luenpa otteen siitä.
Knuuttila katsoi, että teologisen tutkimuksen ei tule antaa suosituksia siitä, miten ihmisten pitäisi uskoa. Sen paras anti kirkollekin oli pitäytyä viileässä tutkimuksellisessa analyysissä. Teologisella tutkimuksella ei ollut perusteltua tarvetta muuttua hengellisemmäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että teologian tutkijoiden tulisi välttää perinnäisten uskonnollisten kysymysten käsittelyä, päinvastoin.
Henkilökohtaisesti hän edusti vanhaa hengellistä perinnettä, jonka tyylilajissa järjestetyn opetuksen edustajana hän oli viimeinen. Knuuttila väitti, että ei tilannut kotiinsa muita lehtiä kuin Hengellistä Kuukauslehteä. Knuuttila piti tärkeänä elämän epäsankarillista ulottuvuutta ylläpitävää hengellistä perinnettä.
Knuuttila oli kaikkien muiden ihmeellisten asioiden ohella perehtynyt syvällisesti kristilliseen dogmatiikkaan. Koska hän asennoitui uskontoon hieman Karl Barthin kantaa muistuttavalla tavalla sekä puolusti luterilaisten puhdasoppisuutta, monet kokivat hänet myös eräänlaiseksi dogmatiikan professoriksi. Keskiajan teologifilosofeista hän mainitsi suosikikseen Duns Scotuksen, mutta hän tunsi henkistä sukulaisuutta myös patristisen ajan erämaaisiin. Luonteeltaan hän oli kuitenkin näitä seurallisempi.
Knuuttila katsoi, että uskonto ei ole filosofinen elämänmuoto eikä rationaalisin perustein syntyvä katsomus. Tämä erotti hänet viime vuosikymmenten angloamerikkalaisen uskonnonfilosofian korostuksista. Knuuttilan mukaan angloamerikkalainen metodi oli hyvä, mutta sen sijaan eurooppalainen uskonnollinen perinne sisällöltään oikeampi.
Hän ei toisaalta kannattanut irrationalistisia fideistisiä katsomuksia, joiden mukaan uskonto on kokonaan autonominen eli itselakinen elämänmuoto. Wittgensteinilaista viitekehystä soveltaen hän esitti suppositioteorian, jonka mukaan uskonto on oma kielipelinsä, joka ei tee siirtoja todistekielipelissä. Se kuitenkin edellyttää jälkimmäiseltä sen, että tämä ei osoita edellistä mahdottomaksi. Uskonnollisen ja todistekielipelin välillä on siis sidos, vaikka edellinen ei olekaan jälkimmäinen peli. Uskonto ei edellytä uskoa siihen, että Jumala on olemassa, mutta sen minimivaatimus on toivo, että näin olisi. Mikäli rukoilija ei oleta kuulijaa, hän rukoilee itseään. Fideististen näkemysten ohella Knuuttila suhtautui kriittisesti myös ateistisiin uskonnonfilosofisiin katsomuksiin.
Knuuttilan huumori ei ollut kaikille aivan helppoa niellä. Useita itselleen vieraita asenteita ironisoiden hän saattoi kehitellä ideoita, jotka olivat hänen itsensä mielellään käyttämän sanan mukaisesti kreisejä. Esimerkiksi Dolly-lampaan kloonauksen yhteydessä hän tarinoi tieteellisen tutkimushankkeen. Siinä otettaisiin Torinon käärinliinasta dna:ta ja kloonattaisiin sen haltija. Näin osoitettaisiin Jumalalle, ettei ole kahta tuhatta vuotta tumput suorana seisottu. Ongelmaksi muodostui kuitenkin feno- ja genotyypin ilmiö. Entä jos klooni päätyisikin ensin Norjaan kalatehtaalle töihin ja sitten hengellisen järjestön piirisihteeriksi? Tällaisia tarinoita voitiin kuvitella myös jonkinlaiseksi jumalanpilkaksi, vaikka niiden taustalla olikin myös aimo annos sellaisen näkemyksen puolustusta, johon Knuuttila mielellään viittasi Mestari Eckhartin selityksellä saarnassaan beati pauperes spiritu eli autuaita ovat hengellisesti köyhät.
Opettajana hän oli erityisesti väitöskirjaoppilaille äärimmäisen ankara. Juttua tuli tuoda viikottain parikymmentä sivua vieraalla kielellä. Ensin korjattuaan sen punakynällä Knuuttila alkoi kertoa nuoruudenmuistojaan Etelä-Pohjanmaalta. Häntä nauratti erityisesti kertomus puukolla puolet leuastaan menettäneestä häjystä, joka oli todennut: minen kieroole, minä tapan. Knuuttilan ohjaamat väitöskirjat muodostuivatkin jonkinlaiseksi pohjalaiseksi latomereksi. Henkilöstään hän suostui lausumaan, ettei pidä itseään pehmeimmästä päästä pohjalaisena.
Elämänkohtaloiden ikävämmissä paikoissa Knuuttila osoitti kuitenkin erityisen poikkeavaa lämpöä niitä kokeneille. Yleensä tupakoinnin äärellä Knuuttilaa sykähdyttävin, joskin myös huvittanein tokaisu oli jokin virrenvärssy, kuten esimerkiksi ”lyö Mooses vasaralla, se itkee iskun alla”.
