Eino Murtorinne kesätunnelmissa Porkkalan-mökillään.

Professori Eino Murtorinne (1930–2023) in memoriam 

Uusimman ajan kirkkohistorian professori (emeritus) Eino Murtorinne kuoli Helsingissä 15.7.2023 korkeassa 92 vuoden iässä. Hän oli syntynyt Kiuruvedellä 25.11.1930.

Murtorinne paini koko elämänsä ajan herännäisyyteen ja Kiuruveden oikeistoradikaaliin pitäjänapulaiseen Elias Simojokeen liittyvien teemojen kanssa.

Professori Murtorinteen juhlakirjan Kirkko ja politiikka julkaisi Suomen Kirkkohistoriallinen Seura vuonna 1990 (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia 154). Siihen sisältyi myös hänen bibliografiansa vuosilta 1961–1990. Seuraava bibliografia (1990–2010) julkaistiin Kirkkohistoriallisen seuran kunniajäsenelle omistetussa SKHS:n vuosikirjassa 2010. Vartija-lehti julkaisi vuosia 2010–2020 koskevan bibliografian yhdessä Murtorinteen elämäntyötä koskevan artikkelin kanssa hänen täyttäessään 90 vuotta 25.11.2020.

Murtorinne tutki muun muassa kirkon ja papiston roolia suomalaisen yhteiskunnan murrosvaiheissa ja suomalaisen teologian vaiheita. Hän kirjoitti kaksi osaa neliosaiseen Suomen kirkon historiaan. Murtorinteen tutkimukset Pohjoismaiden kirkkojen suhteista Saksaan kolmannen valtakunnan aikana tekivät hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Elämänsä viimeisessä vaiheessa Murtorinne tutki aktiivisesti kirkkojen asemaa Itä-Euroopassa kylmän sodan aikana.

Eino Murtorinne pääsi 1950 ylioppilaaksi herännäispainotteisesta Raudaskylän keskikoulusta ja lukiosta. Armeijan käytyään hän aloitti teologian opinnot Helsingissä. Hän suoritti laudatur-arvosanat dogmatiikasta, etiikasta, kirkkohistoriasta ja käytännöllisestä teologiasta. Vapaa-aikanaan hän haki vaikutteita herännäishenkisen taustapiirinsä ulkopuolelta, ennen muuta Ylioppilaiden kristillisestä yhdistyksestä YKY:stä.

Murtorinne vihittiin papiksi 1956 Kuopiossa. Seuraavana vuonna piispa Eino Sormunen kysyi häntä nuorisotyöstä vastaavaksi hiippakuntapapiksi ja sai myöntävän vastauksen. Vuoden 1959 lopulla Murtorinteen oli tehtävä valinta tieteelliselle uralle suuntautumisen ja käytännön papintyön välillä. Hän toteutti omaa toivettaan ja aloitti jatko-opinnot.

Murtorinne oli saanut ensimmäiset kehotukset jatko-opintojen aloittamiseen kirkkohistorian legendaariselta professorilta Aarno Maliniemeltä ja käytännöllisen teologian professorilta Erkki Kansanaholta. Teologisessa tiedekunnassa ei ollut järjestettyä lisensiaattiopetusta eikä stipendejäkään ollut tarjolla. Arkistonhoitaja Kauko Pirinen tutustutti hänet henkilökohtaisesti Valtionarkistoon.

Tutkimusaiheen valintaan vaikutti ratkaisevimmin Turun yliopistossa Suomen historian professorina toiminut Mikko Juva. Murtorinne rupesi tutkimaan 1800- ja 1900-luvun vaihteen sortokauden eli niin sanottujen routavuosien oikeustaistelua kirkon ja papiston näkökulmasta.

Murtorinne sai syksyllä 1962 Piriseltä kutsun kirkkohistorian puolipäivätoimiseksi assistentiksi. Seuraavan vuoden alussa assistentuurista tuli kokotoiminen, minkä johdosta hän saattoi jättää sotilaspapin tehtävän ja ryhtyä avustamaan Juvaa.

Murtorinne väitteli syksyllä 1964 tutkimuksellaan Papisto ja esivalta routavuosina 1899 1906, joka oli käänteentekevä tuodessaan kirkkohistorian tutkimuksen melko lähelle nykyaikaa ja liittäessään siihen poliittisen aspektin. Routavuosien problematiikka – Suomen ja Venäjän suhde – nousi näkyvästi julkisuuteen. Murtorinteen väitöskirjaa seurasi tutkimus Taistelu uskonnonvapaudesta suurlakon jälkeisinä vuosina (1967), joka pätevöitti tekijänsä dosentiksi.

Luterilaisen esivaltateologian problematiikka vei Murtorinteen kohta uusille urille, tutkimaan Saksan kirkkotaistelua. Hän pääsi 1967 stipendin turvin keräämään aineistoa Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteista kolmannen valtakunnan aikana. Tutkimustyön edellytykset paranivat tuntuvasti, kun Murtorinteestä tuli 1968 valtion humanistisen toimikunnan tutkija.

Saksan kirkkotaistelun tutkimus tuotti yhteensä neljä merkittävää monografiaa, joista yksi oli suunnattu saksankieliselle lukijakunnalle. Murtorinne kykeni Kirchenkampf-tutkimuksissaan säilyttämään tieteellisen objektiivisuutensa eikä kansallissosialismin vaikutukseen liittyvästä aiheestaan huolimatta noussut miksikään ”kohututkijaksi”. Vaikka teokset herättivät Suomessa myös epäilyjä, Murtorinne ymmärsi eräiden ulkomaisten arvioijien mielestä jopa ”liikaa” Saksan virallisen kirkon ja sen ulkomaanpiispan Theodor Heckelin toimintaa.

Murtorinteen melko lyhyessä ajassa julkaisema laaja tuotanto nosti hänet suomalaisten kirkkohistoriantutkijoiden eturiviin ja pätevöitti hänet korkeimpiin akateemisiin virkoihin. Yliopiston hallintoon siirtyneen Mikko Juvan sijaisena Murtorinne hoiti vuodesta 1971 Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professuuria, sai seuraavana vuonna nimityksen kirkkohistorian apulaisprofessoriksi – hoitamatta virkaa koskaan – ja 1975 uusimman ajan kirkkohistorian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi. Viimeksi mainittuun tehtävään liittyi tavallista vähemmän hallinnollisia velvollisuuksia.

Professuurin saatuaan Murtorinne rupesi määrätietoisesti suuntaamaan omaa ja oppilaidensa mielenkiintoa kirkon ja papiston asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Hänen johdollaan käynnistyi Suomen akatemian rahoittama tutkimusprojekti Suomen kirkko uusimman ajan aatteellisissa, poliittisissa ja sosioekonomisissa muutoksissa.

Murtorinne toimitti yhdessä Markku Heikkilän kanssa 1977 artikkelikokoelman Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla, joka sisälsi Murtorinteen tiiviin katsauksen kirkon seitsemään vuosikymmeneen sekä kuvauksia kirkosta yhteiskunnan murrosvaiheissa ynnä kirkollisen organisaation ja toiminnan kehityksestä.

Kokoomateos vauhditti useiden Murtorinteen oppilaiden väitöskirjojen valmistumista seuraavina vuosina. Lisäksi se oli ensimmäinen askel matkalla kohti Suomen kirkkohistorian kauan odotettua ajanmukaista yleisesitystä. Muita etappeja tällä tiellä olivat Murtorinteen ja Heikkilän kirjoittama Kotimaa-lehden 75-vuotishistoria (1980) ja edelliseltä Suomen Tiedeseuran sarjaan tilattu teologianhistoria, joka ilmestyi suomeksi 1986 nimellä Suomalainen teologia autonomian kautena (18281918) ja englanniksi 1988.

Neliosaisen Suomen kirkon historian julkaisi WSOY 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla professorien Kauko Pirisen, Pentti Laasosen ja Eino Murtorinteen yhteistyön tuloksena. Jälkimmäinen kirjoitti siihen 1800- ja 1900-lukua käsittelevät laajat osat. Vuonna 1995 valmistunut monumentaalinen kirjasarja ilmestyi käännettynä myös Ruotsissa.

Murtorinteen hyvää ajan hengen ”vainua” osoitti 1980-luvun puolivälissä se, että hän kiinnostui kirkkojen asemasta Itä-Euroopan sosialistisissa maissa ja ryhtyi organisoimaan sitä koskevaa tutkimusta. Helsingin teologisen tiedekunnan yhteydessä toimivan ortodoksian laitoksen hän laajensi ortodoksian ja Itä-Euroopan kirkkojen tutkimuksen laitokseksi.

Neuvostoliittoon, Inkeriin, Baltiaan, Itä-Saksaan ja muuhun Itä- tai Keski-Eurooppaan kohdistuneen tutkimuksen ajankohtaisuuden osoitti lopullisesti Berliinin muurin murtuminen 1989. Uusi tutkimuksellinen suuntautuminen liittyi myös siihen mielenkiintoon, jota Murtorinne oli vanhastaan tuntenut totalitaarisen valtion problematiikkaa kohtaan.

Itä-Eurooppaan kohdistuneen kirkkohistoriallisen tutkimuksen viriäminen tuotti niin oppilaiden väitöskirjoja kuin muuta asiantuntijatietoa tiedeyhteisölle ja kirkoille.

Murtorinne kantoi omalta osaltaan vastuuta luterilaisen kirkon ekumeenisista ja kansainvälisistä suhteista 1970-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun. Hän antoi merkittävän panoksen myös kirkon ja kulttuurin suhteiden sekä kirkko–valtio-problematiikan pohdintaan. Totalitaarisista järjestelmistä saamiensa kokemusten perusteella hän varoitti kirkon kaikinpuolisesta ideologisoinnista. Kirkon oli annettava olla kirkko.

Suomen evankelisluterilainen kirkko myönsi Murtorinteelle vuonna 2014 Pyhän Henrikin ristin. Kirkon korkeimman kunnianosoituksen perusteena olivat hänen akateemiset ja ekumeeniset ansionsa.

Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

 

Artikkelikuva: Eino Murtorinne kesätunnelmissa rakkaalla Porkkalan-mökillään. Kuva: Minna Murtorinne-Lahtinen.


Hannu Mustakallio. Kuva: Wilma Hurskainen.

Kirjoittaja

Kirjoittaja on kirkkohistorian emeritusprofessori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Kuva: Wilma Hurskainen.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.