Tykitin Squid Gamen (Netflix) syyslomani aikana ja olen yhä haltioissani. Eteläkorealainen sarja on noussut Netflixin kaikkien aikojen katsotuimmaksi sarjaksi. Sarjan ikärajasuositus on 16+, ja olen sitä mieltä, että siitä kannattaa pitää kiinni. Sarja on erittäin raaka ja sen tapahtumien ja teemojen käsittely edellyttää kypsyyttä ja ehkä jopa turvallista aikuista, jonka kanssa ventiloida sarjan herättämiä tunteita ja kysymyksiä.
Sarja kertoo ihmisistä, jotka ovat velkaantuneet ja ajautuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Yksi on saanut työstään potkut ja menettänyt tyttärensä huoltajuuden. Toinen on sijoittanut epäonnisesti futuureihin. Kolmas on loikannut Pohjois-Koreasta ja yrittää nyt luoda uutta elämää itselleen ja pikkuveljelleen, kaikki rahat menevät salakuljettajille, joiden pitäisi vielä pelastaa Pohjois-Koreasta äiti ja isä.
Yllättäen taloudelliseen ahdinkoon joutuneille tarjoutuu mahdollisuus saada elämänsä uudestaan järjestykseen. Osallistumalla salaperäiseen lastenleikkikisaan pelaajalla on mahdollisuus voittaa käsittämätön määrä rahaa ja nostaa itsensä ryysyistä rikkauteen. Rahan tuottaman toivon syttyessä pelaajan mieleen vähemmälle huomiolle jää se, minkä pelaaja pelissä panokseksi pistää: oman henkensä. Jo ensimmäisessä pelissä 456-joukkoisesta ryhmästä eliminoidaan väkivaltaisesti yli puolet. Pian pelaajia on jäljellä enää kourallinen.
Sarjan luoja ja ohjaaja Hwang Dong-hyuk on kertonut halunneensa luoda sarjan, joka kuvaa nykyistä hyperkapitalismia ja sen vaikutuksia yksilön elämään. Etelä-Korea on kilpailuyhteiskunta, jossa nuoret ja perheet ajautuvat helposti suurten velkataakkojen alle. Pelaajat tarttuvatkin Squid Gamen tarjoukseen hanakasti, mutta eivät täysin ymmärrä, minkälaiseen pelimaailmaan saapuvat. Pelin ohjaaja (”Keulahahmo”) kuvailee pelimaailmaa täydellisen tasa-arvoisena, jossa kaikilla pelaajilla on lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet voittaa. Ne, jotka yrittävät jollain tavalla horjuttaa täydellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden illuusiota, esimerkiksi kauppaamalla sisäpiirin tietoa seuraavan pelin sisällöstä, tapetaan. Tällainen tasa-arvon illuusio ei ole kuitenkaan kapitalismille ominainen.
Kapitalistinen yhteiskunta ei esitä tarjoavansa kaikille ihmisille samoja lähtökohtia onneen. Kapitalismi on toki ajanut pelaajat kurjuuteen, mutta pelimaailma, jonka tarkoituksena on tarjota kapitalismin tuottamaan ongelmaan ratkaisu, ei ole kapitalistinen. Ennemminkin yhdistän sen äärimmilleen vietyyn kontrollisosialismiin, jossa yhteisellä päätöksellä kielletään, että ihmisillä on erilaiset edellytykset pärjätä elämän tarjoilemissa tehtävissä tai siltä, että osa eteen tulevista pelitehtävistä on sattuman varaisesti toisille helppoja ja toisille vaikeampia (hunajakakut).
Squid Gamesta on kirjoitettu palstametreittäin ja sen suosiota on yritetty selittää sillä, miten hyvin sarja kuvaa kapitalismin keskellä kärvistelevän ihmisen tuntoja. Spekulaatio siitä, miten katsoja itse kuvittelee pärjäävänsä Squid Gamen kaltaisessa pelissä ei myöskään ole harvinainen. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että pelin sääntöjen mukaan osallistujilla on mahdollisuus keskeyttää peli, jos enemmistö niin päättää. Ensimmäisen pelin jälkeen järkyttyneet pelaajat vaativatkin pelin keskeyttämistä, minkä seurauksena järjestetään äänestys. Ja tässä kohtaa esiin nousee minulle henkilökohtaisesti koko sarjan tärkein kohta, joka kuvaa sarjan todellista sanomaa paremmin kuin mikään muu.
Squid Game on ennen kaikkea kuvaus ihmisluonteesta, äärimmäisestä ahneudesta ja solidaarisuuden puutteesta. Pelaajat voisivat helposti keskeyttää tuhoisan pelijärjestelyn, he voisivat äänestämällä pelastaa toisensa, mutta demokratia on kaksiteräinen miekka ja yhteiskunnallisen terrorin lähde. Kukaan ei ole luvannut, että enemmistön päätös on se oikea. Enemmistön tyrannia on demokratian sisäsyntyinen heikkous. Ja vaikka pelinjohtaja on valmis menemään jopa niin pitkälle, että kaikki ne, jotka eivät halua peliä jatkaa, vapautetaan, ihminen päättää silti kurjuudessaan valita kuoleman. Niin kauan kun yksikin ihminen voi rikastua tuhoamalla muut ympäriltään, ihminen haluaa tavoitella omaa etuaan.
Paljon muutakin olisi sarjasta sanottavana. Mielelläni spoilaisin kahdeksannen jakson ”Star Wars -momentin”, mutta jätän sen nyt tekemättä. Isken kuitenkin silmää ohjaajalle: I see what you did there. Welcome to the dark side! Myös sarjan viittaukset kristinuskon (tekopyhiin) harjoittajiin ovat kiinnostavia. Pelaaja numero 244 on pastori, joka tekee kaikkensa tuhotakseen lähimmäiset ympäriltään ja päästäkseen rikkauksiin kiinni. Samaan hän rukoilee näyttävästi ja siteeraa Raamattua. Pelaaja numero 240, nuori nainen, on ehkä hahmo, johon kiinnyn eniten. Hän haluaa pysytellä muista erillään, koska uskoo että kukaan ei hänen kanssaan halua ryhtyä leikkimään. Ennen kuin hän uhraa itsensä Pohjois-Koreasta loikanneen naisen hyväksi, hän paljastaa tappaneensa uskonnollisen isänsä, joka terrorisoi äitiä ja tytärtä. Ei se ole Kristus, joka meissä elää vaan pyhyydeksi naamioitu pahuus.
Sattumaa ei tietenkään ole myöskään se, että Squid Game huipentuu kilpailuun, jossa ihmisen hyvyydestä ja solidaarisuudesta otetaan lopullista mittaa juuri sinä yönä, kun kristitylle maailmalle syntyy vapahtaja. Jotkut kristityt (fundamentalistit) ovat jo ehtineet julistamaan sarjan demoniseksi. Itse näen sarjan ennen kaikkea profeetallisena. Se kertoo ihmisyyden peruslaadusta niin oivallisesti, että meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä Squid Gamen äärelle muutenkin kuin itseämme viihdyttääksemme. Tälläkin hetkellä me voisimme yhdessä pysäyttää meitä kaikkia uhkaavan tuhon, jos niin päättäisimme. Mutta me emme tee niin, koska olemme lopullisesti vieraantuneet siitä, mitä on olla ihminen osana suurempaa luomakuntaa. Koska me emme enää pysty unelmoimaan siitä, että mikään muu maailmanjärjestys voisi olla mahdollinen.
Täydet viisi tähteä meikäläiseltä Squid Gamelle: 
