Vartijan artikkelisarja on tasokas ja syvällinen. Kiitän Björn Vikströmiä ja useita aikaisempia kirjoittajia. Tuon keskusteluun hieman poikittaisen näkökulman, joka voisi silloittaa kuilua eri laitojen välillä. Katson, että kristittyjen yhteisön tulee muuttaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen ja hyväksyä samanpariset liitot. Kuitenkin olen toivonut, että ”avio” -termi jäisi vanhaan käyttöön. Syynä sen vuosituhantinen symboliarvo ja mies-nainen liiton erityisasema lasten ja ylisukupolvisten ketjujen pohjana. Mies–nainen-yhteyden, lapsen sikiämisen ihme on pyhyyden viitan arvoinen, arkaaisen palvonnan arvoinen asia. Monin verroin syvempi kuin aikuisten kaveruus, ystävyys tai rakkauselämä sinänsä. Tämä ei poista mahdollisuutta luoda samaa sukupuolta oleville liitoille täysin rinnasteinen status, sekä lain että kirkon katsannossa. Olen kirjoittanut asiasta laajemmin toisaalla (Kirkko ja parisuhde, www.mattiheilio.fi ).
Yhteen liittynyt, keskinäiseen vastuuseen ja yhteistalouteen sitoutunut pariskunta, myös samansukupuolinen, on järjestyneen yhteiskunnan perusta. Perinteinen avio-parisuhde ja samaa sukupuolta olevien parisuhde tulee voida rinnastaa täysin tasa-arvoihannetta kunnioittaen. Rekisteröity parisuhde on luonteva käsite, jonka sisään mahtuu myös samaa sukupuolta olevien parisuhde ja avoliiton nimellä tunnettu yhteiselämän muoto. Jäljellä on tunne- ja kulttuuri-ristiriitoja synnyttävä kiista avio-etuliitteestä.
Vanhaan instituutioon liittyneet konformistiset paineet ovat ymmärrettäviä. Parisuhde ja seksuaalisuus on ollut eri aikoina kiistojen aiheena. Nykyinen ajatus kahden tasaveroisen toisiaan rakastavan ihmisen vapaa-ehtoisesta liitosta on uudehko. Kiihkeä vaihe oli 1800 luvun jälkipuoliskolla alkanut jakso, jolloin kohteena oli ns ”vapaa rakkaus”. Nykykeskustelu parisuhdesäädännöstä on samaa jatkumoa. Parisuhdetta ja moraalia koskevan debatin osapuoli on ollut kirkko, jonka asema on 1800 luvulta lähtien modernisaation myllerryksessä muuttunut kovasti.
Valistusajasta alkanut maallistuminen on merkinnyt ihmisen kipuilua, irtaantumista ja autonomiaa suhteessa kirkollisiin ja ylipäänsä auktoriteetteihin. Sivistyneistön johdolla alkanut kansan napina kirkon sääntöjen ahtaaksi koettua karsinaa kohtaan on näyttäytynyt uskonnon vastaisuutena. Ajattelu tuntuu saaneen muodon: ”Koska uskonnon kertomukset ovat taruja, on koittanut vapauden aika, ja kirkon opetukset ja elämänkäytäntöjen karsina joutavat purettavaksi”. On silmiinpistävää, millaiseen ohipuhumiseen on jouduttu, kun väittely parisuhteen ja sukupuolikäytöksen säädännöstä nojaa yksioikoisesti kirkon ja uskonnon traditioon ja Raamatun jakeisiin tavalla, joka vähättelee luonnonoikeuden, myötätunnon ja humaanin rationaalisuuden näkökohtia. Arkinen yhteiskuntamoraalinen keskustelu latistetaan uskonnon pergamenteista johdetuille päätelmille sen sijaan, että olisi aloitettu tarpeellinen kulttuurikeskustelu uudistuvasta humanismista, etiikasta ja uskonnon ajatustapojen tarkistamisesta.
Tarvitaan pohjiin menevä analyysi siitä, missä kohdin vanhakantaiset näkemykset pitävät sisällään edelleen tärkeitä luonnonoikeudellisia arvoja, joita maallistuneen humanisminkaan ei ole varaa unohtaa, ja vastaavasti mitkä ajatustavat tulee vapauttaa jääräpäisistä kytköksistä. Osa uskonnollisen kulttuurin rakenteista, kristinuskon vuosisatojen perinteestä ja normeista ovat testattuja periaatteita, joita ei tule haaskata. Jotain kuitenkin joutaa harkinnan ja rukouksen jälkeen myös kierrätyskoppaan. Melkein koominen yksityiskohta on se, miten kirkkohäät ja kirkollinen vihkiseremonia on saanut kansanhuvin, muotivillityksen ja elämysviihteen aseman tavalla, jossa sen varsinainen syvempi tarkoitus on enää vaatimaton sivujuonne. Kirkollista vihkiseremoniaa parisuhteen juhlinnan somisteeksi haluavat äänekkäästi nekin, joille kristinuskon vakaumus ja kirkon jäsenyys ovat ilmeisen marginaalinen asia.
Avioliiton solmimisen varsinainen ydin ja historiallinen sisältö on kahden ihmisen julkinen sitoutuminen toistensa kohtaloihin ja astuminen tielle, jossa edessä on vakava tehtävä, mahdollisten jälkeläisten vastaanottaminen, hoivaaminen, kasvattaminen ja elämänikäinen vastuu, joka kertautuu vielä sukupolvien yli tulevaisuuteen. Avioliiton tarkoituksena olisi turvata kansakunnan kasvaville lapsille ehjä koti, luoda ja vahvistaa sosiaalisen turvallisuuden seittiä, jotta syntyvillä lapsilla olisi vanhemmat ja aikanaan isovanhemmat. Tämän sijaan etualalle on noussut häähumu, koristeet ja rillumarei, julkisuus ja näyttävyys, tavoitteena ikimuistoinen tempaus ja persoonalliset efektit. Kirkon rooli, papin puheet ja vihkikaavan sanoma ovat joskus lähinnä perinteen arvostuksesta nouseva koriste.
Yhteiskunnan olisi kaikin mahdollisin tavoin tuettava sitä, että mahdollisimman moni lapsi voisi elää turvallisesti oman isän ja äidin huostassa ja myös yhteydessä sukuun ja iso-vanhempiin. Tätä sosiaalisen turvallisuuden ja eheyden tavoitetta varten on avioliitto-instituutiota ylläpidetty. Parisuhdesäädäntö on ytimeltään maallinen, yhteiskuntaeettinen asia, jolle kirkko on vuosisatojen ajan osoittanut seremoniallisen tukensa ja arvostuksensa. Parisuhdesäädännössä olisi erotettava yhteiskunnallinen ja yhteisöeettinen ydin ja toisaalta uskonnollisten yhteisöjen avioliittotraditio ja tähän kehykseen perustettu sakraali seremonia. Olisi syytä läpivalaista terminologiaan kuuluvaa tunneviestintää ja irrottaa yhteiskunnallinen käsite ja kirkon ja uskontojen kielipeliin kuulunut avio-etuliite.
Edellisen eduskuntakäsittelyn aikaan Sauli Niinistö käytti painavan puheenvuoron, joka tulisi tutkia tarkoin. Rekisteröidyn parisuhteen käsite voisi olla parisuhde-elämää säätelevä perusta. Kirkollinen ja uskontojen rituaaliperinteeseen liittyvä kulttuuri avio-sanastoineen tulisi saada erillisen aseman, sen mukana arvovallan ja kirkollisen kulttuurisen sisällön. Tässä mallissa kaikki järjestyneet parisuhteet, avo- ja avioliitot olisivat ensisijaisesti rekisteröityjä parisuhteita, yhteiskunnan säädännän piirissä asetettuja siviili-liittoja. Ne parit, jotka haluaisivat uskontoperinteen kulttuurisista syistä liitolleen uskonnollisen rituaalisen siunauksen, hakeutuisivat erikseen tämän pariin. Tämän tekisi mahdolliseksi kirkollisen vihkikaavan muuttaminen. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt voisivat asettaa tarkistetun vihkikaavan miehen ja naisen yhteyteen perustuvan parisuhteen solmimista varten.
Mies–nainen-pari solmiessaan liiton ottaa erityisen suuren askeleen ja vastuun, joka saattaa merkitä lapsia ja heidän kohtalonsa kymmenien vuosien päähän. Edessä ovat vanhemmuuden ilot ja taakat, lasten mahdolliset sairaudet, huolenpito kasvatuksesta ja aineellisesta turvasta. Kirkollisen siunauksen, kannustuksen, esirukousten ja yhteisöllisen turvaverkon tarve on – sanoisin – satakertainen verrattuna samaa sukupuolta oleviin pareihin nähden, joissa kahden aikuisen kiintymys ja sosioekonominen turva on pääasia – toki tärkeä sekin.
Avioliitto, jonka pohjana on sukupuolten yhteys, on instituutio, jolla on tuhansien vuosien historia, biologinen perusta, rikas kulttuuriperintö ja eettinen painavuus. Sille voi perustellusti jättää sen mukaisen erityisaseman. Tämä ei tarkoita, että vähitellen lisääntynyt ymmärrys ja suvaitsevuus samaa sukupuolta olevien rakkaudesta tulisi torjua. Homoseksuaalinen parisuhde on saanut tuskaisen prosessin jälkeen oikeudellisen tunnustetun aseman. Laki rekisteröidystä parisuhteesta säädelköön tämän ja muut järjestyneet vastuulliset pari-muodostelmat. Kirkolla on täysi valtuus osallistua myös tämän instituution seremonialliseen tukeen tasa-arvoisella tavalla teologista syvyyttä etsien.
