Äskettäin ilmestyi Otavalta Plutarkhoksen (n. 45-125) neljän lyhyen tekstin suomennoskokoelma Mielen tyyneydestä Juhana Torkin käännöksenä. Teosta voi pitää parina vuoden 2018 Torkin Seneca-käännökselle. Teosparin tekee mielenkiintoiseksi, että Seneca on stoalainen ja Plutarkhos vastustaa heitä miltei joka käänteessä. Molemmat kuitenkin kirjoittavat samoista aiheista. Mielen tyyneydestä –kokoelmassa huomioni kiinnittyi Plutarkhoksen reagointeihin, jotka ovat hänen omien opetustensa vastaisia.
1. ”Meidän tulee totuttautua myös siihen, että kirjeen saapuessa emme avaa sitä heti…”
Kokoelman kolmas teksti on otsikoitu ”Turhasta uteliaisuudesta”. Uteliaisuus esitetään siinä negatiivisessa valossa, toisten asioiden urkkimisena ja pahantahtoisena juoruiluna. Plutarkhos kasaa uteliaalle mitä täydellisimmän keinovalikoiman halunsa tyydyttämiseksi, ja hänen kuvauksensa tuo mieleen Theofrastoksen (372 – 287 eaa.) Luonteita-teoksen luonnekarikatyyrit. Theofrastoksella ei tosin esiinny uteliaan karikatyyria, mutta tälle läheisiä ovat ainakin ”Juoruilu” ja ”Panettelu”. Plutarkhoksenkin utelias on kuin komedian roolihenkilö. Aluksi Plutarkhos neuvoo miten pienin askelin edeten voi totuttautua eroon uteliaisuudesta. Aina ei tarvitse joka hautakiven kohdalla pysähtyä lukemaan muistokirjoituksia ja niin edelleen. Voi myös suunnata uteliaisuutensa itsensä sivistämiseen. Esimerkiksi historia ei kuitenkaan Plutarkhoksen mielestä kiinnosta uteliasta, koska hän himoaa huomisen skandaaleja.
Jos onkin ymmärrettävää, että uteliaisuus kohdistuu muitten ihmisten yksityisasioihin, niin erikoisemmalta tuntuu kun Plutarkhos kirjoitelmansa lopussa pitää myös itselle saatujen kirjeiden avaamista uteliaisuuden muotona: ”Meidän tulee totuttautua myös siihen, että kirjeen saapuessa emme avaa sitä heti ja kiireessä, kuten useimmat tekevät. Jos heidän kätensä ovat liian hitaita, he repivät kirjeen auki hampaillaan.” Kirjeen avaaja on kuin raateleva peto. Tämän jälkeen Plutarkhos muistelee erästä luentotilaisuuttaan:
”Kun kerran luennoin Roomassa, yksi kuulijoista oli kuuluisa Rusticus, jonka Domitianus sittemmin tapatti kadehdittuaan tämän mainetta. Kesken kaiken paikalle saapui sotilas, joka toi Rusticukselle kirjeen keisarilta. Tuli hiljaisuus, ja itsekin pidin tauon, jotta hän voisi lukea kirjeen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näin tehdä eikä hän murtanut sinettiä, ennen kuin olin päässyt luentoni loppuun ja yleisö oli hajaantunut. Tämä sai kaikki ihmettelemään tuon miehen suuruutta.”
(Suom. Juhana Torkki)
Plutarkhos antaa ymmärtää, että hän halusi osoittaa Rusticukselle hienotunteisuuttaan pitämällä puheessaan tauon. Mutta eikö tämä samalla ole muun yleisön vähättelyä? Jos Rusticus olisi lukenut kirjeensä, hän ehkä olisi saanut yleisön närkästymään itseensä. Tämän aiheuttaja olisi kuitenkin ollut Plutarkhos, joka antoi Rusticukselle tuon tilaisuuden. Kohteliaisuudellaan hän olisi saattanut Rusticuksen häpeään. Kun tämä ei lukenut kirjettä hän sai yleisön arvonannon, kuten Plutarkhoskin toteaa. Kohteliaisuus on kuitenkin molemminpuolista ja rivien välistä voidaan lukea, että Plutarkhos vihjaa oman luentonsa olleen Rusticukselle tärkeämpi kuin keisarin kirje. Toisaalta kuvauksesta käy myös ilmi, ettei Plutarkhosta kuunneltukaan hiiren hiljaa keskittyneesti.
Kuka oli tuo kertomuksen Rusticus? Plutarkhoksen antamien vihjeiden perusteella selviää, että kyseessä on Arulenus Rusticus (n. 35 – 93), pääasiassa keisari Neron (37 – 68) aikana toiminut poliitikko. Hän näyttää olleen useiden keisareiden epäsuosiossa stoalaisen vakaumuksensa takia. Neron aikana, ollessaan tribuunina, hän yritti veto-oikeudellaan pelastaa toisen stoalaisen poliitikon Thrasea Paetuksen (k. 66) kuolemantuomiolta, mutta Thrasea oli torjunut hänen tarjouksensa. Neron mielivaltaa vastustaneita stoalaisia poliitikkoja oli muitakin ja heillä oli samanlainen kohtalo, heitä kutsutaankin ”stoalaisiksi marttyyreiksi”. Myöhemmin Rusticus kirjoitti Thrasea Paetuksesta ylistyspuheen jolla saneli oman kuolemantuomionsa, johon Plutarkhoskin hieman epämääräisesti viittaa. Kun Plutarkhoksen Rooman matkojen arvellaan ajoittuneen 70-luvun lopun ja 90-luvun alun välille, sattuu tämä juuri Domitianuksen (51 – 96) valtakaudelle 81 – 96. Jos Rusticuksen saama kirje oli Domitianukselta ja heidän välinsä olivat jo tuolloin jännitteiset, on ymmärrettävää ettei hän hätäillyt sen avaamisella. Tällöinhän myöskään hänen toimintansa ei saa sellaisia merkityksiä kuin Plutarkhos sille antaa.
Teoksen kansikuva.
2. ”Valitettavan myöhään sain kirjeesi…”
Mielen tyyneydestä –kokoelman aloittava nimikkoteksti on kirje, kuten myös teoksen päättävä ”Lohdutukseksi puolisolle”, jonka Plutarkhos kirjoittaa vaimolleen saatuaan matkoillaan tiedon pienen tyttärensä kuolemasta. Pacciukselle osoitetun vastauskirjeen aluksi Plutarkhos toteaa:
”Valitettavan myöhään sain kirjeesi, jossa pyysit, että kirjoittaisin sinulle jotakin mielenrauhasta sekä niistä Timaeuksen kohdista, jotka vaativat perusteellisempaa tarkastelua. (—) Minulla ei siis ollut aikaa paneutua antamaasi tehtävään kuten olisin halunnut.”
(Suom. Juhana Torkki)
Pacciuksen kirje on myöhästynyt jostain syystä, ja nyt Plutarkhokselle tulee kiire vastaamaan, että saisi kirjeensä erään ystävänsä matkaan, jolle on yllättäen tullut lähtö Roomaan. Tilanne selvästikin harmittaa Plutarkhosta. Mutta myös tyttären kuolinsanoma on tullut myöhään:
”Sanansaattaja, jonka lähetit tuomaan minulle viestiä pienokaisemme kuolemasta, on nähtävästi eksynyt matkalla Ateenaan. Kun saavuin Tanagraan, sain tiedon lapsenlapseltamme. Arvelen, että hautajaiset on jo pidetty, ja toivon kaiken tapahtuneen niin, että sinun osaksesi silloin ja tulevaisuudessa tulisi mahdollisimman vähän tuskaa.”
(Suom. Juhana Torkki)
Molemmissa tapauksissa vitkastelu kirjeen avaamisessa ei varmaankaan ole tullut Plutarkhoksella edes mieleen. Kun kirjeiden viipyminen matkalla näyttää olleen melko yleistä, on epätodennäköistä etteikö sitä avattaisi heti. Oikeastaan neuvo, ettei kirjettä pidä avata heti, on epäinhimillinen koska se ei ota lainkaan huomioon lähettäjän näkökulmaa. Eikö jokainen kirjeen lähettäjä toivo että siihen vastattaisiin pian? Plutarkhos ahtaa uteliaan ihmisen kuvaukseensa mitä erilaisempia uteliaisuuden ilmenemismuotoja, mutta kirjeen avaamisen kohdalla hän ei ole ajatellut loppuun saakka.
Lähde: Plutarkhos: Elämän tyyneydestä. Suom. Juhana Torkki. Otava, Helsinki, 2020.
