Plinius nuoremman (n. 61–113 jaa.) kirjeissä (Epistulae) pistää silmään hänen sydäntäsärkevä kaipauksensa maaseudun rauhaan. Valtiollisissa viroissa nopeasti edennyt ja lopulta Pontoksen ja Bithynian maaherraksi päätynyt Plinius vaikeroi työtaakkansa alla ja haluaisi syventyä huviloillaan vain tutkimustensa ja kirjoitustöidensä pariin. Näihin hänen mielipuuhiinsa kuului myös filosofian harrastaminen. Kirjeissään ystävilleen hän kertoilee tarinoita erityisesti stoalaisista filosofeista, tai Stoan oppia seuranneiden poliitikoiden ja heidän perheidensä urhoollisuudesta, yhtenä esimerkkinä kertomukset Arriusten suvun naisten kohtaloista. Kirjeet osoittavat Pliniuksen viehättyneen stoalaisuudesta, mutta eivät sisällä juurikaan filosofisia ajatuksia. Voiko Pliniusta pitää stoalaisena? Hän esittäytyy kirjeissä lempeänä ja oikeudenmukaisena virkamiehenä, mutta se ei tee vielä hänestä filosofia, eikä stoalaista. Ehkä häntä voisi kutsua pieneksi stoalaiseksi, koska hän kuitenkin selvästi tapailee sitä.
1. ”valtiollisten toimien hoitaminen on filosofiaa”
Attius Clemensille osoitetussa kirjeessä 1.10 Plinius esittelee tälle tuntemansa stoalaisen filosofin Eufrates Tyroslaisen (n. 35 –119). Hän oli tutustunut nuoruudessaan filosofiin ja ikävöi vieläkin tämän henkevää seuraa. Plinius kuvailee Eufratesta hyvin yleisluonteisesti ja pintapuolisesti, mutta kirjeen lopussa valottaa hieman myös tämän ajattelua. Kuinka ollakaan, Eufrateen neuvot koskevat Pliniuksen valittamia virkatehtäviä:
”Minkä vuoksi minä puhun niin paljon miehestä, jonka seurasta minun ei sallita nauttia? Vai ahdistunko enemmän juuri siksi, että minun ei sallita? Tärkeä mutta niin suuritöinen virkani näet rasittaa minua: osallistun oikeuden istuntoihin, allekirjoitan kirjelmiä, valmistelen asiakirjoja ja kirjoitan erittäin paljon tekstiä, joka ei ole kaunokirjallisuutta. Minulla on tapana usein valittaa näistä virkatehtävistä Eufrateelle, silloin kun onnistun hänet tapaamaan. Hän lohduttaa minua ja vakuuttaa, että valtiollisten toimien hoitaminen on filosofiaa ja vieläpä paras osa sitä. Se merkitsee valtiollisten toimien hoitamista, lainsäädännön opiskelua ja käyttämistä, edistämistä ja soveltamista, sekä kaiken sellaisen hyödyntämistä, mitä filosofit opettavat. Tämä yksistään ei kuitenkaan saa minua vakuuttumaan siitä, että on parempi tehdä kaikkea tuota kuin viettää päivät pitkät hänen kanssaan kuunnellen ja oppien.”
(Suom. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen)
Vaikuttaa kuin Plinius ei osaisi tai tahtoisikaan viedä teoriaa käytäntöön. Hän haluaa kuunnella Eufratesta, mutta ei kuitenkaan tottele tämän neuvoja. Filosofia on hänelle älyllistä aivojumppaa, jonka hän haluaa ikäänkuin omia yksityiseen käyttöönsä huvilansa rauhassa mutta ei arkipäiväistää sitä virkatoimissaan. Tämä tuntuu hieman kummalliselta, koska hänellä on kirjallisia pyrintöjä ja hän halajaa mainetta ja kunniaa. Pliniuksen omahyväisyys miltei yököttää hänen siteeratessaan eräissä kirjeissä runoilijoiden hänestä kirjoittamia ylistäviä säkeitä. Hän myös kirjoittaa, miten hänen vaimonsa ja orjansa salaa tarkkailevat, kuinka yleisö reagoi hänen puheisiinsa. Jos Plinius olikin aidosti kiinnostunut filosofiasta, hän oli liian pinnallinen ihminen ymmärtääkseen sen sanomaa. Onhan näet Eufrateenkin toteamus ”valtiollisten toimien hoitaminen on filosofiaa” tuttuakin tutumpi jo Platonista (427–347 eaa.) alkaen. Kirjeensä kauniiksi lopetukseksi Plinius kuitenkin kehottaa Attiusta saapumaan Roomaan kuulemaan Eufratesta ja toteaa, ettei ”kadehdi toisilta sitä hyvää, jota itse on vailla”. Tämä pitänee paikkansa, miksikäs hän muuten olisi kirjoittanut Attiukselle Eufrateesta.
2. Plinius ja Seneca joutilaisuudesta
Roomalaiselle senaattorille Pomponius Bassukselle ehkä 104 –105 kirjoitetussa kirjeessä 4.23 Plinius onnittelee tätä eläkkeelle siirtymisestä. Lyhyt kirje on seuraavanlainen:
”Suureksi ilokseni sain kuulla yhteisiltä ystäviltämme, että sinä viisaana miehenä ja paljon elämää kokeneena jätät valtiolliset tehtävät. Asut miellyttävästi, matkustelet maalla ja merellä, keskustelet, kuuntelet ja luet paljon. Vaikka tiedät paljon, opit kuitenkin joka päivä jotakin uutta. Näin pitääkin ikääntyä miehen, joka on hoitanut huomattavia virkoja, johtanut sotajoukkoja ja antanut kaikkensa valtion hyväksi, niin kauan kuin se oli tarpeen. Meidän tulee näet omistaa elinajastamme nuoruus ja keski-ikä isänmaalle ja vanhuus taas itsellemme, kuten laitkin määräävät. Ne suovat iäkkäille vapaa-ajan takaisin. Milloinkahan minun on soveliasta ja milloin ikäni sallii seurata tuota esimerkkiä ja vetäytyä ihanaan lepoon? Milloin vetäytymiseni ymmärretään mielenrauhan tavoittelemiseksi eikä toimettomuudeksi? Voi hyvin.”
(Suom. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen)
Kirjeessä kerrotaan tiivistetysti samoista teemoista, kuin Senecan (n. 4 eaa.– 65 jaa.) tutkielmissa Elämän lyhyydestä (De brevitate vitae) ja Joutilaisuudesta (De otio). Ensin mainitun Seneca on lähettänyt appiukolleen, joka harkitsee eläkkeelle siirtymistä. Toisessa tutkielmassa kuvaillaan samanlaista aktiivista joutenoloa, jollaista Plinius kaipaa maaseutuhuvilansa tarjoamalta rauhalta. Vaikka Plinius korostaa kirjeissään omaa ahkeruuttaan vapaa-aikanaankin – metsästysretkelläkin hänellä oli kirjoitusvälineet matkassa – ei hän näytä odottavan tällaista Pomponiukselta. Senecan tutkielmissa taas aktiiviseen joutilaisuuteen liittyy yleishyödyllisyys. Pliniuksen vapaa-ajanvietto on pikemmin harrastelua, puutarhanhoitoa, jossa ei ole niin väliä tuleeko satoa. Huoli siitä, millaiseksi Pliniuksen ”vetäytyminen” ymmärretään, poistuisi, jos hänen tavoitteensa ei olisi niin epämääräinen – ja romanttinenkin. Pliniuksen kaunosieluisuus ja sensitiivisyys istuu huonosti stoalaisuuteen.
Seneca kuvailee Elämän lyhyydestä –tutkielmassa ironiseen sävyyn ihmisten hyörinää ja tyhjän perässä juoksemista. Tällaiseen Pliniuskin havahtuu miettiessään päivittäisiä toimiaan kirjeessä 1.9:
”On ihmeellistä, kuinka joinakin päivinä asioiden hoito Roomassa näyttää järkevältä, mutta joinakin päivinä ei, useimmiten ei. Jos nimittäin kysyt joltakulta: ”Mitä olet tänään saanut aikaan?”, hän vastaa: ”Olen osallistunut mieheksitulojuhlaan, olen käynyt monissa kihlajaisissa ja häissä. Eräs mies pyysi minua testamentin allekirjoitustilaisuuteen, toinen asianajotehtäviin ja kolmas neuvonpitoon.” Sinä päivänä kun teet näitä asioita, ne näyttävät välttämättömiltä. Samat asiat näyttävät turhilta silloin, kun huomaat tehneesi niitä joka päivä ja vieläkin turhemmilta, kun olet vetäytynyt syrjään valtiollisista tehtävistä. Silloin näet tulee mieleen: ”Kuinka monta päivää olenkaan kuluttanut turhissa toimissa!”
Näin käy minulle, kun Laurentiumissa olevalla huvilalla luen jotakin tai kirjoitan tai kun minulla on aikaa kohentaa kuntoani, mikä virkistää sieluani. En kuule enkä sano mitään, mikä kaduttaisi, luonani kukaan ei panettele ketään, enkä itse moiti ketään paitsi itseäni silloin, kun en kirjoita tarpeeksi taitavasti. Mikään odotus tai pelko ei vaivaa minua, mitkään huhut eivät tee minua levottomaksi. Seurustelen vain itseni ja kirjojeni kanssa.”
(Suom. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen)
Plinius sanoo saavuttaneensa Laurentiumissa mielenrauhan ja hänen kuvauksensa muistuttaa paljon Epiktetoksen (n. 50 –130 ) luetteloa, jossa kerrotaan, mistä mielenrauhaa häiritsevistä asioista ihminen vapautuu ymmärrettyään mikä on hänen omassa vallassaan ja mikä ei. Tuo Pliniuksen ”vetäytyminen” näyttäisi kuitenkin enemmän epikurolaiselta kuin stoalaiselta. Plinius tuntee olonsa levolliseksi, mutta Senecalle se ei vielä riitä, hän sanoo:
”Samaan tapaan joutilaisuuteen syösty hyve, joka ei tee mitään, on epätäydellinen: se ei tuo näkyviin sitä, mitä se on oppinut. Kuka kiistää, ettei hyvettä pitäisi joskus testata teoilla, kuinka kehittynyt se on; ei vain miettiä, mitä pitäisi tehdä vaan myös joskus käyttää kättä ja toteuttaa se, mikä on ajatuksissa?”
(Joutilaisuudesta. Suom. Juhana Torkki)
Pliniuksen tiedetään kirjoittaneen kirjeiden lisäksi myös puheita, runoteoksia ja panegyyrin eli ylistyspuheen keisari Trajanukselle (53 –117 ), joten hänkin on omalla tavallaan ”käyttänyt kättä”, mutta sellainen konkretia, jota Seneca ja stoalaiset hyveeltä vaativat, jää Pliniuksen tuotoksista puuttumaan. Aiemmin käyttämäni puutarhurivertaus saattaa tosin olla näköharha, koska Pliniuksen kirjoituksista ei ole säilynyt muuta kuin kirjeet ja panegyyri.
3. ”On näet vain vähän eroa siinä, kohtaatko onnettomuuksia vai odotatko niitä.”
Stoalaisuuden kannalta mielenkiintoisin on Pliniuksen kirje 8.17 eräälle Macrinukselle. Kirjeessä puhutaan Tiber-joen tulvimisesta. Jossain vaiheessa Pliniuksen virkatehtäviin kuului näet huolehtia veden jakelusta, viemäreistä ja toimenpiteistä tulvien taltuttamiseksi. Plinius kuvailee kirjeessä tulvan aiheuttamia tuhoja ja tiedustelee Macrinukselta, millainen on tilanne tämän asuinseudulla. Hän pyytää kertomaan sekä hyvät että huonot uutiset. Plinius päättää kirjeensä seuraavasti:
”On näet vain vähän eroa siinä, kohtaatko onnettomuuksia vai odotatko niitä. Kärsimyksellä on nimittäin rajansa, mutta pelkäämisellä ei. Kärsit siitä, minkä tiedät tapahtuneen, mutta pelkäät kaikkea sitä, mitä voisi tapahtua.”
(Suom. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen)
Plinius lausuu tässä varmanoloisena filosofisen ajatuksen, jota pitää totena. Oikeastaan ajatuksia on kaksi, jotka näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Jos ”onnettomuuksien kohtaamisella” tai ”odottamisella” ”on vain vähän eroa”, niin kuinka ”kärsimys” ja ”pelkääminen” ovat kuitenkin kaukana toisistaan? Aloitan ensimmäisestä lauseesta. Ymmärrän ”odotuksen” tarkoittavan tässä ennakoimista. Näin ollen lauseen ajatus on palautettavissa erääseen stoalaiseen ”harjoitukseen”, jota kutsutaan ”ennaltavarautumiseksi” (praemeditatio malorum). Varautumalla ennakkoon tuleviin vastoinkäymisiin, ne eivät enää toteutuessaan yllätä ja siksi voikin sanoa, että niillä on ”vain vähän eroa”. Tunnetuin esimerkki lienee myöhäisstoalaisen Epiktetoksen neuvot kylpylään menijälle, vaikka menetelmän olivatkin jo kehittäneet varhaisstoalaiset koulun perustajat. Niinikään Seneca puhuu Kirjeissään Luciliukselle (Epistulae morales ad Lucilium) ”ennaltavarautumisesta”, mutta myös varoittaa, ettei pidä ennen aikojaan takertua onnettomuuksiin. 24. kirjeessä hän sanoo näin:
”Miksi tosiaan on pakko kutsua luokseen onnettomuuksia, kuvitella ennakolta onnettomuuksia, joita saa kestää aivan riittävän aikaisin sitten, kun ne saapuvat, ja menettää nykyhetki tulevaisuudenpelkonsa takia? On epäilyksettä mieletöntä olla jo nyt onneton sen takia, että saattaa joskus tulla onnettomaksi.”
(Suom. Antti T. Oikarinen)
Pliny the Younger on myös amerikkalainen olutmerkki.
Plinius näyttää siis tuntevan stoalaisten ”ennaltavarautumisen” menetelmän ja tunnustaa sen hyödyt. Mitä sitten puhe ”kärsimyksestä” ja ”pelkäämisestä” tarkoittaisi? ”Kärsimys” ja ”pelko” ovat stoalaisen tunneluokituksen pääluokkia. Muita ovat ”nautinto” ja ”himo”. Stoalaisten lähtökohtahan on, että tunteet ovat virheellisiä vaikutelmia todellisuudesta ja horjuttavat mielenrauhaa. Ero, jonka Pliniuskin toteaa, on, että ”kärsimys” on läsnäolevaa, kun taas ”pelko” kohdistuu tulevaan, eikä sille ole loppua. Mutta rinnastaessaan nyt ”nimittäin”-sanalla ”ennaltavarautumisen” ja ”pelkäämisen”, Pliniuksen lauseet muuttuvat keskenään yhteensopimattomiksi. Jos taas ”odottaminen” ei tarkoittaisikaan olettamaani ”ennaltavarautumista”, sen täytyisi tarkoittaa ”pelkäämistä”, ja jos ”kohtaaminen” tarkoittaa ”kärsimistä”, niin silloin ”vain vähän eroa” ei enää pädekään, koska ”kärsimyksellä on nimittäin rajansa, mutta pelkäämisellä ei.” Mitä Plinius lopultakin yrittää sanoa? Vaikuttaisi, että hän – poiketen yleensä kirjeissään käyttämästä jutustelevasta arkityylistä – haluaa nyt osoittaa oppineisuuttaan, lausua viisauden, ymmärtämättä itsekään mitä sanoo. Hän näyttää tunteneen stoalaisen tunneteorian, mutta ei sisäistäneen sitä. Pliniuksen kertomat sankaritarinat osoittavat, että hän ihaili stoalaisia mutta kiinnitti huomionsa henkilöihin, ei niinkään heidän filosofiaansa.
Lähteet:
Diogenes Laertios (2002) Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suom. Marke Ahonen. Helsinki: Summa.
Epiktetos (1978) Käsikirja ja keskusteluja. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava.
Plinius (2005) Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. Toim. ja suom. Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen. Jyväskylä: Gummerus, SKS.
Seneca, Lucius Annaeus (2011) Kirjeet Luciliukselle. Suom. Antti T. Oikarinen. Helsinki: Basam Books.
Seneca, Lucius Annaeus (2018) Elämän lyhyydestä. Suom. Juhana Torkki. Helsinki: Otava.
