Kävin pizzalla. Ei ihan missä tahansa vaan Helsingin tuomiokirkon kryptassa toimivassa Trattoria Kryptassa.
Otetaan tähän alkuun ihan perinteinen ravintola-arvostelu, joka muuten taitaa olla Vartijan historian ensimmäinen, jos on päätoimittaja Mikko Ketolaa uskominen.
Trattorian menu on lyhyt, mutta ytimekäs. Tarjolla on kahden täytteen pizzaa viidellä eri vaihtoehdolla: prosciutto, spinata, vuohenjuusto, mozzarella, artisokka, kesäkurpitsa. Salaatteja on kolme: chevre, lohi, kana, ja tietysti päivän keitto. Valikoimasta löytyy myös antipastolautanen. Kryptassa liikutaan siis italialaisessa makumaailmassa.
Valitsen pizzaan täytteeksi prosciutton ja vuohenjuuston eli suomalaisittain kinkkujuustopizzan. Seuralaiseni – eli siis vaimo – päätyy tilaamaan chevresalaatin. Valintamme saavat myös tarjoilijan suosituksen: kovin ovat olleet myös muiden asiakkaiden mieleen ja makuun.
Ruokajuomaksi käy lasi punaviiniä ja vesi. Lyhyellä viinilistalla on pari vaihtoehtoa niin puna-, valko-, rosè- kuin kuohuviineistä. Oluttakin toki löytyy.
Vähän cool, siis viileä
Tilausta odotellessa ensivaikutelma kryptan sivusiipeen sisustetusta trattoriasta on vähän viileä: kahvilamaisen neutraali vitriini, seinän vierelle sijoitut persoonattomat kokoustilan pöydät, joista osa on ilman pöytäliinoja ja sivupöydällä muhkea keittoastia. Mitään erityistä italialaista viihtyisyyttä tai tilan luonteeseen liittävää kirkollisuutta ei sisustuksesta välity.
Mutta itse pääasia eli ruoka, siinä ei ole moittimista. Annokset tulevat pöytään nopeasti ja ystävällisesti ja niissä on selkeä italialainen ote. Pizza on mallia roomalainen eli se on suorakaiteen muotoinen, pohjaltaan helposti leikattavan rapea ja täytteen määrässä ei ole säästelty. Myös maku on kohdallaan, ohut prosciutto ja vuohenjuusto täydentävät täydellisesti toisiaan.
Perinteinen Chevre-salaatti puolestaan on runsaan ruokaisa ja raikas. Paahdettua vuohenjuustoa on vähintäänkin riittävästi ja värikkäät vihannekset ovat tuoreita – voisi kuvitella, että ei niitä ihan Italiasta asti ole tuotu, mutta läheiseltä Kauppatorilta kuitenkin. Kokonaisuuden täydentää marinoitu punasipuli, niin näöltään kuin maultaan.
Ruoka on aivan helsinkiläistä ravintolatasoa – ja voisi jopa sanoa, että sieltä paremmasta päästä. Mikä ei sinänsä ole mikään ihme, sillä Trattoria Kryptan taustalla hääräävät tunnettujen ravintoloiden Sea Horsen ja Pizzeria Levanton alan ammattilaiset. Kryptan lisäksi ravintolakokonaisuuteen kuuluu myös tuomiokirkon kellotapulin ja portaisen välitasolla toimiva terassi.
Hintataso liikkuu Helsingin ydinkeskustan tasolla: pizza 19 euroa, salaatti 12,50, viini 7,50. Ei siis mitään ihan halpaa kympin lounaspizzaa, mutta hinta-laatusuhde on kyllä vahvasti haarukassa. Kryptan Trattoria on auki päivittäin klo 11-20.
Ei mitään uutta
Loppuiltapäivällä tuomiokirkon kellarissa ei ollut ruuhkaa, pikemminkin lähes autiota. Siinä herkullisen pizzan äärellä ja viileän kryptan tunnelmallisten holvien alla jäin pohtimaan, ovatko tässä seurakunnan tiloissa tapahtuvan ravintolatoiminnan kaikki osaset loppuun asti kohdallaan.
Kulinaristiset puitteet kyllä täyttyvät ja jopa ylittävät odotukset. Mutta miten tämän kaltainen ravintolatoiminta istuu Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan – ja ylipäätään kirkon – toiminnan kokonaisuuteen? Enkä nyt tarkoita joidenkin kohdalla kynnyskysymykseksi nousevaa viinilistaa vaan toiminnan luonnetta yleensä.
Ensinnäkin on todettava, että kyseessä on kesän yli jatkuva kokeilu, mistään suuremmasta seurakunnan ydintoiminnan laajentamisesta ei ole kysymys. Toisekseen seurakunta hakee pizzan paistamisella puhtaasti taloudellista hyötyä: ravintolatoiminnasta saatavilla vuokratuloilla toivotaan edes pientä tilkettä hupenevien verotulojen aiheuttamaan suurten kirkkotilojen ja merkittävän turistikohteen ylläpidon vajeisiin.
Eikä tämä mitenkään ainutlaatuista ole. Vapaaehtoisvoimin pyöritettäviä kesäkahviloita, seurakuntalounaita ja vakituisempiakin ateriapalveluja on ollut iät ajat tarjolla eri puolilla maata. Juuri nyt harjoitetaan suurtalouskeittiöiden mittakaavan mukaista ravintolatoimintaa niin Suviseuroissa kuin Herättäjäjuhlilla.
Viime kesältä Kirkko ja kaupunki -lehti listasi kaikkiaan 17 pelkästään pääkaupunkiseudulla toiminutta kirkkokahvilaa. Näistä uusin ja ehkä kunniahimoisin yhteisöllisyyden idea on Vantaan uuden Tikkurilan kirkon yhteyteen jo alun perin suunniteltu ja rakennettu Lauran kaffila, joka on avoinna joka päivä aamusta iltaan vuoden ympäri.
Ja jos hypätään kirkkokuntien rajan yli, niin onhan meillä ortodoksien Valamo ja sen ravintola Trapesa, joka kaiken muun lisäksi on yksi keskeinen ruokamatkailun kohde, omine viineineen, tislaamoineen ja brändäyksineen. Mistä tietysti päästään eurooppalaisen luostarilaitoksen pitkään gastronomiseen perinteeseen. Tai ylipäätään yhteisen aterian merkitykseen kristillisessä traditiossa – enkä tarkoita vain viittä leipää ja kahta kalaa tai Jeesuksen viimeistä ehtoollista opetuslastensa kanssa, en edes Lutherin oluthuuruisia illallisia.
Mutta nyt siis myös suomalaisen periluterilaisen tuomiokirkkoperinteen ytimessä istutaan kirkonkellarissa ja nautitaan, niin huippuherkullisesta ruuasta ja hyvistä viineistä samalla kun vannotaan yhteisöllisyyttä – ennen vanhaan siitä toki puhuttiin seurustelun sakramenttina, mutta silloin palaksi riitti pulla ja painikkeeksi kahvi. Ei siis sinänsä mitään uutta tässäkään.
Pizzanpaistamisen teologiaa?
Helsingin tuomiokirkon kryptassa toimivan trattorian idea pohjaa Helsingin seurakuntien Rohkeasti yhdessä -ohjelmaan, jossa kannustetaan seurakuntia tekemään rohkeita ja ennakkoluulottomia avauksia, eikä myöskään pelkäämään uusia kokeiluja.
Hyvä niin. Tässä on rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Enkä suinkaan halua ampua alas tätä kokeilua.
Mutta jotenkin kaipaisin – näin maallikkona – mausteeksi edes hyppysellisen pizzanpaistamisen teologiaa. Siis vastauksia ja perusteluja siihen, miten ja miksi ravintolatoiminnan järjestäminen kirkon tiloissa on nimenomaan kirkon toimintaa. Tai mitä lisäarvoa se siihen tuo. Tai näkyykö se ravintolatilassa ylipäätään mitenkään. Tai pitääkö sen ylipäätään edes näkyä?
Taloudellinen lähtökohta on tietysti yksi peruste, pyrkimys saada lisärahoitusta toimitilojen kalliiseen ylläpitoon ja samalla elämää muuten tyhjinä seisovien seinien sisälle. En kuitenkaan usko, että muutenkin vaikeuksissa olevan pienikatteisen ravintolatoiminnan marginaalisilla tuotoilla voitaisiin realistisesti paikata hiipuvien verotulojen aukkoja.
Ellei sitten lähtökohtaisesti tehtäisi ruokaa periaatteella Vain parasta Jumalalle: huippugastronomiaa huippuhinnalla huippuasiakkaille. Mutta silloin mentäisiin jo niin pitkälle marginaaliin ja elitismin puolelle, että siihen eivät mitkään teologiset selittelyt enää riitä.
Seuraava vaihtoehto voisi olla Trattoria Kryptan tapainen malli. Laadukasta ammattilaisten tekemää ruokaa tunnelmallisissa puitteissa hyvässä seurassa niin että siitä ollaan valmiita maksamaan ihan käypää hintaa. Kuulostaa ihan kivan keskiluokkaiselta – juuri sellaiselta kuin luterilainen kirkko itse asiassa on.
Mutta näitäkin paikkoja löytyy vaikka miten, ilman kirkkoakin. Vai voisiko kirkko tuoda siihen jotain todellista yhteisöllistä lisäarvoa – tai voisivatko hyvän ruuan ja seuran houkuttelemat asiakkaat tuoda kirkolle jotain muutakin kuin vähän ylimääräistä tippiä kolehtiin. Tätä voisi joku työryhmä pohtia ennen seuraavaa synodaalikokousta.
Toki voidaan jatkaa myös perinteisten kotikutoisten seurakuntalounaiden äärellä, joita vapaaehtoiset seurakuntalaiset pyörittävät ja joiden pienet tulot menevät milloin lähetystyölle, milloin diakonian tarpeisiin. Ja päästään samalla hyödyntämään hävikkiruokaa. Arvokasta toimintaa sekin.
Talouden uusi järjestys
Kokonaan toinen lähestymistapa nousee puhtaasti diakonian näkökulmasta. Kirkon tarjoamilla köyhien, asunnottomien ja syrjäytyneiden yhteisillä aterioilla on ikiaikaiset perinteet ja silloin ollaan aivan kristillisen uskon ja lähimmäisenrakkauden ytimessä. Tämä tarve vain jatkuu ja kasvaa, siitä kertovat pidentyvät leipäjonot, yhteisen pöydän ruokailut, Hurstin joululounaat, diakonian joulupaketit.
Tällä toiminnalla ollaan samalla asettamassa myös kirkon taloudellisia arvoja ihan uuteen marssijärjestykseen. Voidaan kysyä, millainen olisi se uusi kirkko ja seurakunta, joka ei pyrikään pitämään seiniään pystyssä vain tarjotakseen töitä palkatulle henkilöstölleen ja mukavaa yhdessäoloa ja hartautta pienelle aktiivien joukolle kerran viikossa, noin kärjistäen.
Ei, vaan oltaisiinko silloin kulkemassa kohti kirkkoa, missä toiminnan painopiste olisikin jossain ihan muualla; vapaaehtoisuuteen perustuvassa uudenlaisessa yhteiskunnallisia rajoja murtavassa yhteisöllisyydessä ja maallikkoliikkeessä. Niin ettei se olisi mitään hyväntahtoista hyväntekeväisyyttä vaan tietoista ja vahvaa yhteiskunnallista vaikuttamista kohti tasa-arvoisempaa yhteisöä.
Tämä liittyy myös laajempaan kysymykseen seurakuntien toimitilojen ja koko rapistuvan rakennuskannan ylläpidosta. Ydinkysymys kuuluu, miten supistuvien verotulojen kirkossa ylipäätään kyetään löytämään uudenlaista käyttöä vajaalla käyviin toimitiloihin ja sopeuttamaan toimintaa edessä olevien yt-neuvotteluiden välttämättömyyteen.
Onhan näitä esimerkkejä maailmalta. Yksi tunnetuimmista on Roomassa Santa Maria in Trastevere basilikassa toimiva katolilaisen maallikkoliikkeen Sant’Egidio -yhteisö, joka kokoaa kirkkosaliin katettujen pitkien pöytien ääreen alueen köyhät ja asunnottomat yhteisille säännöllisille aterioille. Vastaavanlainen on myös Tukholmassa pitkään toiminut Ny Gemenskap, jonka tunnuslause on Yhdessä toisten kanssa – ei toisten puolesta.
Tässäkö yksi tyhjenevien kirkkojen tulevaisuuden visio: katolisen maallikkoliikkeen Sant’Egidio -yhteisön vapaaehtoisten säännöllisesti järjestämä asunnottomien ja köyhien yhteinen ateria Roomassa Santa Maria in Trastevere basilikan kirkkosalissa.
Onhan tätä toki, niin meillä kuin maailmalla, monenlaista diakonian ja lähimmäisenrakkauden pohjalta nousevaa toimintaa. On ollut ja on edelleen. Mutta jotenkin tuntuu, että kaikki on kovin sattumanvaraista, individualistista.
Yksittäisissä seurakunnissa kehitellään kivoja yksittäisiä ideoita, joista kuitenkin puuttuu yhteinen punainen lanka ja pitkäjänteisempi visio – esimerkiksi että myös tämä Trattoria Krypta voisi olla yksi osa kirkon ydintoimintaa, ei mikä tahansa pop up -ravintola, johon törmää sattumalta.
Ja niin että se näkyisi reilusti myös katukuvassa, muutenkin kuin vaatimattomana A-telineenä tuomiokirkon kryptan ovella. Tai edes kunnon nettisivuina, joista voisi tarkistaa päivän menun.
——-
Tuomiokirkon kryptan trattoriasta kertoi ensimmäisenä Kirkko ja Kaupunki lehti kesäkuun alussa.
Artikkelikuva: Ei kovin italialaista eikä kirkollista. Trattoria Kryptan sisustus on lähinnä kahvilamaisen neutraali. Kuva Hannu Kuosmanen.
