Millaiset tuulet oikein puhaltavat Suomen luterilaisessa kirkossa? Kun Björn Vikström, Kari Mäkinen ja Irja Askola valittiin piispoiksi vuosina 2009–2010, näytti siltä, että uudistusmielisyys olisi tulevaisuuden sana. Kaarlo Kallialan valinta 2011 tuntui jatkavan samaa kehitystä. Tapio Luoman nousu Espoon piispaksi 2012 vaikutti sekin vielä lupaavalta. Pian kuitenkin keskustelu homoliitoista paljasti, että vanhoillisuus on kirkossa vielä voimissaan, eikä naisten pappeuttakaan todella hyväksytä huolestuttavan isossa osassa kirkkoa edelleenkään.
Vilkkaat piispanvaihtokuukaudet ovat meneillään. Takana ovat jo Helsingin piispan vaali ja arkkipiispan vaali. Helsingin piispasta on tullut julkisuuteen nousseiden talousepäselvyyksien vuoksi ainakin tilapäisesti ”rampa ankka”. Suhtautuminen häneen jakaa niin tavallisia seurakuntalaisia kuin hiippakunnan työntekijöitä. Epäselvyyksiin pureutunutta Johanna Korhosta, jos kohta piispaakin, on nimitelty ties miksi, mutta Korhosen esittämät kysymykset ovat olleet aiheellisia, minkä piispa itsekin on pystynyt jo joiltakin osin tunnustamaan. Piispan kiihkeimmät apologeetat somessa sen sijaan ovat ajoittain kuulostaneet samalta kuin presidentti Trumpin sanomisia ja tekemisiä puolustelleet Valkoisen talon tiedottajat.
Arkkipiispan vaali päättyi varovaisemman ehdokkaan voittoon. Voi olla väärin kutsua Tapio Luomaa sinänsä konservatiiviseksi teologiksi, mutta joka tapauksessa hän oli varovaisempi ja konservatiivisempi kuin vastaehdokkaansa Björn Vikström. Valinnan myötä voinee sanoa, että kollektiivinen varovaisuus ja keskitien kulkeminen piispakunnassa on kasvamaan päin. Ongelma Luoman kohdalla on ehkä pitkälle se, että on vaikea sanoa, millainen teologi hän on, koska hän ei ole sitä puolta itsestään juuri avannut Suomen kirkkokansalle.
Ennen vanhaan piispat tapasivat pian virkaan asettamisensa jälkeen julkaista paimenkirjeen, aivan oikean painetun kirjan, jossa he valottivat uskonnollista taustaansa, käsityksiään ja tulkintojaan erilaisista teologisista ja kirkollisista kysymyksistä ja vieläpä usein visioitaan kirkon tulevaisuudesta. Tällaista ei Luoma ole julkaissut, ja itse asiassa arkkipiispojen osalta traditio katkesi jo Kari Mäkiseen. Perinne olisi hyvä herättää henkiin. Nykyisistä piispoista paimenkirjeen ovat kirjoittaneet vain Vikström ja Mikkelin piispa Seppo Häkkinen. Samanlaista opusta kaivattaisiin Teemu Laajasalolta, joka lienee nykyaikaisista Suomen piispoista kaikkien vähiten teologiaa tai teologiasta kirjoittanut henkilö. Teologiset julkaisut eivät välttämättä ole hyvän piispan tae, mutta eivät ne pahaksikaan hänelle ole.
Heli Inkinen ainoana naisehdokkaana ei menestynyt arkkipiispan vaalissa. Nykyisellä valintasysteemillä naisten voi olla vaikea menestyä muissakaan lähiaikojen vaaleissa. Ehdotin Vartijassa 3/2017 radikaalia uudistusta piispojen valintaan enkä vedä sitä takaisin. Tulevaa Espoon piispanvaalia koskevissa keskusteluissa on esitetty, että miesehdokkaat väistyisivät tietoisesti naisehdokkaiden tieltä. Sillä metodilla piispaksi valitun naisen uskottavuus ja arvovalta olisivat kuitenkin kovalla koetuksella, eikä se tasa-arvon toteutumisen kannalta olisi hyvä asia. Hyviä naisehdokkaita joka tapauksessa on, ja Vartijan tietojen mukaan ehdokkaiksi Espooseen olisi lähtemässä pyydettynä ainakin kaksi teologisesti selvästi profiloitunutta, tunnettua pappisnaista. Ennen Espoota on tulossa Oulun piispan vaali, jonka ehdokaskaarti on tähän asti näyttänyt all-male panelilta, mutta ehkä mukaan sentään saadaan naisedustuskin.
Tällä teemanumerolla haluamme erityisesti muistaa viime vuonna edesmennyttä Vartija-lehden ystävää, emeritus suurlähettilästä Antti Hynnistä, joka tuki työtämme monin tavoin – innostavana keskustelukumppanina, kontaktien avaajana ja avokätisenä tukijana. Antti oli nykyajassa harvinainen monialaosaaja, joka kaiken muun ohessa oli hyvin perillä uskonnon ja politiikan suhteista kansainvälisissä kriisipesäkkeissä. Matkamme jatkuu ja hienot muistot jäävät elämään.