Ramattu ja kirkko.

Piispat ja Raamattu

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat 27.10. armon vuonna 2021 raamattuteologisen puheenvuoronsa otsikolla Raamattu ja kirkko.  Edellinen piispojen vastaavanlainen kirjoitus Kaksitoista teesiä Raamatusta oli vahvasti pyhän kirjan arvovaltaa julistava ja apologeettinen teksti, jonka pohjatyö oli tuolloisen Helsingin piispan Aimo T. Nikolaisen käsialaa. Tuolloin debatoitiin sekä kirkossa että sen ulkopuolella nuoren, pian eksegetiikan professorina uraansa luovan Heikki Räisäsen tutkimuksesta ja julkisista puheenvuoroista.

Nyt, lähes 50 vuotta myöhemmin syntynyt piispallinen selonteko on aivan toista maata, ennen kaikkea siksi, että Raamattu ei enää ole kiistan kohde vaan yhä useammalle suomalaiselle merkityksensä menettänyt kirja. Halki historiansa vallankäytön ja yliluonnollisen totuuden välineenä käytetty Raamattu on julkisen sanan piirissä päässyt pölyttymään, ja se yhdistetään helposti vain erilaisiin ahdasmielisiin näkemyksiin – tällä hetkellä etenkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustamiseen.

Piispojen puheenvuoro on taitavasti ja ajan kanssa kirjoitettu. Se kätkee taakseen vahvastikin erilaisia raamattunäkemyksiä, mutta onnistuu luomaan varsin yhtenäisen ja jopa saumattoman oloisen profiilin. Ydinajatuksena on rohkaista tavallisia suomalaisia tarttumaan Raamattuun ja lukemaan sitä. Otsikkonsa mukaan puheenvuoro puhuu Raamatusta kirkon opetuksen ja toiminnan valossa. Tämä harkittu pyrkimys johtaa esittämään Raamatun ylihistoriallisena kaikkien aikojen ja kaikkien kristittyjen kirjana, jolla on selvä ydinsisältö: Jeesus Kristus. Lutherin teologiaan nojaten piispat kirjoittavat: ”Kristus on Raamatun keskus ja ydin. Hänen sanansa ja tekonsa muodostavat ”linssin”, jonka läpi kirkko tulkitsee Raamattua.”

Christum agere -periaate nojaa ajatukseen, jonka mukaan Raamattu on kirkon kirja, kirkossa syntynyt ja kirkossa elävä Jumalan sana. Uuden testamentin ydinsisällön kannalta periaate on varsin ongelmaton, vaikka historiallisessa mielessä voi keskustella siitä, pitikö Jeesus itseään luvattuna Messiaana ja ajaako esimerkiksi Jaakobin kirje sillä tavalla Kristusta kuin Lutherille keskeinen periaate vaatii. Suurempi ongelma on kysymys niin kutsutusta Vanhasta testamentista eli Heprealaisesta Raamatusta: millä tavalla se ajaa Kristusta? Heprealaisen Raamatun kirjoitukset puhuvat kauttaaltaan juutalaisten varhaisesta historiasta sekä heidän uskonnollisesta ajattelustaan ja identiteetistään. Varhaiset kristityt lukivat näitä kirjoituksia omista kokemuksistaan käsin ja näkivät hyvin erilaisissa pyhien kirjoitusten kohdissa verhottuja ennustuksia Jeesuksesta ja hänen seuraajistaan. Tämä tulkintatapa johti hyvin pian siihen, että pakanakristityt katsoivat Jumalan syrjäyttäneen juutalaiset ja tehneen Jeesukseen uskovista oman kansansa.

Piispojen kannanotossa tämä klassisen kristinuskon keskeinen raamattunäkemyksen piirre syrjäytyy. Tilalle tulee Auschwitzin jälkeinen, huomattavasti rakentavampi suhde juutalaiseen pyhään kirjaan: ”Kirkko ei voi omia juutalaisten pyhää kirjaa vain itselleen, mutta Vanha testamentti on myös osa kristittyjen omaa historiaa. Juuri sen tekstien varaan usko Jumalan erityiseen ilmoitukseen Kristuksessa syntyi. Jeesuksen sanat, teot, kuolema ja ylösnousemus tulkittiin pyhien kirjoitusten valossa saman uskon jatkumona, jota niin Mooses kuin profeetat olivat julistaneet.” Nämä ajatukset johtavat huomattavasti lähemmäs varhaisten kristittyjen maailmaa kuin vanha supersessionismi. Mutta jos kristillisen uskon ydinsisältö tulkittiin ”saman uskon jatkumona, jota niin Mooses kuin profeetat olivat julistaneet”, miten kauas tuon jatkumon voi katsoa kantavan? Voiko väittää, että se kantaa aina Nikaian tunnustukseen saakka ja sen yli?

Piispat korostavat, että Vanhalla testamentilla on myös omaa sanottavaa: ”Vanhaa testamenttia ei kuitenkaan pidä lukea vain Uuden testamentin valossa. Sillä on oma arvonsa paitsi juutalaisten pyhinä kirjoituksina myös ihmisyyden ajattomien peruskysymysten sanoittajana ja tulkitsijana.” Tämä etenkin Timo Veijolan esillä pitämä ajatus on lopulta saanut jalansijaa kirkossa. Se tuo mukanaan muutoksen tavassa, jolla juutalaisten pyhien kirjoitusten ajatellaan tältä osin olevan Jumalan sanaa. Ne eivät ole sitä juutalaisen eikä kristillisen opin tai teologian valossa. Sen sijaan ne liittyvät ihmisen – niin juutalaisen kuin kristitynkin – itseymmärrykseen elämän suurten kysymysten edessä.

Perinteisen tulkinnan osalta voi yhtä kaikki kysyä, millä tavalla kirkossa tulisi lukea Vanhaa testamenttia Uuden testamentin valossa. Piispat näyttävät ottavan etäisyyttä vanhaan supersessionistiseen lukutapaan, jonka mukaan juutalaisten pyhä kirja puhuu pohjimmiltaan Jeesuksesta ja kristityistä. Sen sijaan korostetaan tekstien välisiä tulkinnallisia suhteita Raamatun sisällä: ”Viittaussuhteiden myötä avautuu uusia tulkintoja. Tekstien välinen vuorovaikutus saa aikaan uusia merkityksiä kirkolliselle raamatuntulkinnalle ja teologialle.” Tällainen tapa lukea Raamattua ottaa etäisyyttä perinteiseen inspiraatio-oppiin ja tekee Raamatusta enemmän inspiroivan kuin inspiroidun kirjan.

Puheenvuorosta saa turhaan hakea kannanottoja raamatuntulkinnan konkreettisiin kysymyksiin, vaikkapa historian Jeesukseen, neitseestäsyntymisoppiin, ylösnousemususkon ja maailmankuvan ongelmaan tai vaikkapa kysymykseen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Näistä piispat eivät ehkä olisikaan saaneet yhteistä kannonottoa aikaiseksi. (Poikkeuksena luomisusko, jota ei haluta yhdistää moderniin kreationismiin.) Vaikenemisellaan raamatuntulkinnan niin suurista kuin pienistä yksittäisistä kysymyksistä piispat jättävät ne eksegeettien ja papiston pohdittaviksi. Piispojen kanta historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen on periaatteessa myönteinen. Lausunnossaan he piirtävät tutkimuksen ja julistuksen väliin selvän rajan: ”Tieteellinen raamatuntutkimus tarkastelee Raamattua inhimillisenä kirjakokoelmana omien menetelmiensä avulla. Se ei ota kantaa Jumalaan, Jumalan tekoihin tai Jumalan puheeseen.” Tämä jättää monia kysymyksiä avoimeksi. Ottaako eksegeetti kantaa Jumalan puheeseen, jos hän tutkimukseen nojaten sanoo, että Jeesuksen puheet Johanneksen evankeliumissa eivät ole peräisin historian Jeesukselta? Ottaako hän kantaa Jumalan tekoihin, jos hän tutkimuksen perusteella kirjoittaa, että Jeesus ei kävellyt veden päällä eikä ruokkinut tuhansia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla?

Piispat kirjoittavat tuttuun tapaan, että ”tieteen nimissä ei voi väittää, että Raamattu on tai ei ole Jumalan sanaa”. Lause on tosi, koska ajatus Raamatusta Jumalan sanana on ylihistoriallinen ja sellaisena kaiken todistusaineistoon perustuvan keskustelun yläpuolella. Samalla tavalla kumoamattomia ovat ajatukset Jumalasta maailman luojana ja Jeesuksesta Jumalan Poikana tai lihaksi tulleena Jumalan Sanana. Heikki Räisäsen tapaan voi kuitenkin kysyä, mitä tarkoittaa, että Raamattu on Jumalan sanaa. Piispat kirjoittavat edelleen ylihistorialliseen tapaan, että ”kirkkomme tunnustuksen ja säädösten mukaan Raamattu on uskon ja opin ylin auktoriteetti.” Tämän lauseen ongelmana ei ole kaiken yläpuolelle asetettu Raamattu vaan ihmiset, jotka tuollaiseen ajatukseen nojaten käyttävät Raamattua oman identiteettinsä mukaisten päämäärien ajamiseen.

Repivien kiistojen aiheet kätkeytyvät raamatuntulkinnan yksityiskohtiin, ja piispat pysyttelevät kannanotossaan niiden yläpuolella. He haluavat suunnata katseen Raamatun lukemisen rakentavaan ulottuvuuteen: hengelliseen elämään. Kannanotossa tämä Raamatun lukemisen ulottuvuus liitetään ennen kaikkea jumalanpalveluselämään. Raamattu on kirkon kirja, joka elää kirkossa. Piispat korostavat myös Raamatun lukemisen merkitystä yhteisölle, ekumenialle ja jopa uskontojen välisille suhteille. Piispojen kannanotossa liputetaan edelleen Raamatun rikkaan ja kontekstuaalisen tulkinnan puolesta yhtä oikeaa ja kapeaa tulkintaa vastaan. Raamatun tulkinnalla on aina laaja yhteisöllinen ja kulttuurinen ulottuvuutensa, mikä avartaa Raamatun tulkitsemista nykyajan maailmankylässä.

Perinteisessä luterilaisessa opissa on korostettu Jumalan sanan selvyyttä (claritas scripturae), joka puolestaan on kytketty oppiin laista ja evankeliumista, synnistä ja armosta sekä jumalattoman vanhurskauttamisesta vailla lain tekoja yksin armosta. Kannanottonsa lopussa piispat muotoilevat raamatuntulkinnan haasteen tavalla, jota heidän sadan vuoden takaiset edeltäjänsä olisivat kauhistelleet: ”Käsityksemme maailmasta ja ihmisestä vaikuttavat raamatuntulkintaan. Vaikka Raamattu ei muutu, ymmärryksemme ihmisestä ja tietomme maailmasta muuttuu, lisääntyy ja syvenee. Tämä muutos heijastuu väistämättä Raamatun tulkintaan, kun uudet, aiemmille sukupolville vieraat ja tuntemattomat kysymykset haastavat kristittyjen ja kirkon raamatuntulkintaa. Kristittyinä tehtävämme on miettiä, miten omana aikanamme voimme parhaiten kuulla ja välittää eteenpäin sanoman Jumalasta, joka antaa hyviä lahjoja.” Tässä valossa Raamatusta ei voi tehdä Lutherin tapaan itse itsensä selittäjää (sui ipsius interpres); kristittyjen on kohdattava elämäntodellisuutensa rehellisesti sellaisena kuin se on ja otettava vastuu raamatuntulkinnastaan.

Kirkon väitetään usein olevan Raamattua ja oppia koskevissa kysymyksissä edelleen vanhoillinen. Olen myös kuullut sanottavan, että kirkosta ja myös sen johdosta on tullut opillisesti liberaali. Piispojen kannanotto pyrkii ymmärrettävästi (ja aiheellisesti) irti tällaisesta asetelmasta. Sen sijaan se haluaa aivan viimeiseksi korostaa, että Raamatun lukeminen tekee uskovalle ihmiselle hyvää: ”Raamattu on kirja, jonka sanojen välityksellä elävä Sana synnyttää uskoa, vahvistaa toivoa ja uudistaa rakkautta. Sen kanssa eläminen muuttaa ihmistä. Sen sanojen mietiskely syventää käsitystä itsestä ja kaiken tarkoituksesta. Sen välityksellä Pyhä Henki alkaa hengittää ihmisessä ja avata uusia merkityksiä hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Avaa siis Raamattu ja lue!”

Toisin kuin kirkon opetusta määritelleet kollegansa vuonna 1972 nykyhetken piispat pidättyvät määrittelemästä kovinkaan pitkälle tai kovinkaan tarkasti, miten Raamattua tulee tulkita. Viimeiseksi jää – ainakin minulle – ajatus, että usko on intiimi asia ja Raamattu on intiimi kirja.


Kirjoittaja

Matti Myllykoski (s. 1958) on johtava tietoasiantuntija ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2001 lähtien. Lue lisää


'Piispat ja Raamattu' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.