Kun Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskustellaan piispanvaalista ja sukupuolesta, niidenkin joukosta, jotka eivät periaatteesta vastusta naisten piispuutta, nousee kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä.
Toisen näkemyksen mukaan on ongelmallista, ettei piispojen joukossa ole yhtään naista, ja siksi on äänestettäessä pyrittävä siihen, että nainen tulee valituksi. Toinen näkemys taas painottaa, ettei todellinen tasa-arvo aseta sukupuolia eriarvoiseen asemaan. Näin taas käy, jos sukupuoli katsotaan syyksi äänestää jotakuta ehdokasta. Kuhunkin tehtävään on valittava paras ehdokas eikä sukupuoli saa vaikuttaa siihen, ketä pidetään parhaana. Kriteereinä tulee olla osaaminen, näkemys, kokemus ja niin edelleen. Ensivilkaisulta nämä kaksi näkemystä vaikuttavat toisensa poissulkevilta vaihtoehdoilta. Vaan voisiko olla, että nämä molemmat näkemykset ovat yhtä aikaa oikeassa?
Ekumeenisissa dialogeissa on pitkään keskusteltu piispan, tai laajemmin kaitsennan, virasta. Näissä neuvotteluissa on todettu, että piispanvirkaa hoidetaan yksilönä, yhteisöllisesti ja kollegiaalisesti. Piispan viran yksilöllisellä hoitamisella tarkoitetaan sitä, että piispuutta hoitaa yksi ihminen. Hän on lopulta vastuussa tehtävästään. Virkaan vihitään ihminen, ei työryhmä tai komitea. Yhteisöllinen viranhoito on tälle vastinpari: piispanvirkaa hoidetaan yhteisöllisesti yhdessä hiippakunnan kanssa. Suomen ev.-lut. kirkossa tätä tarkoitusta varten on esimerkiksi tuomiokapitulin istunnot sekä hiippakuntavaltuustot. Kollegiaalisella viranhoidolla taas tarkoitetaan sitä, että piispa kuuluu aina laajempaan piispojen joukkoon, kollegioon. Piispa ei toimi erossa muista hiippakunnista vaan yhdessä koko kirkon kanssa. Tätä tarkoitusta varten on piispainkokous.
Näkemys, jonka mukaan on ongelmallista, ettei piispojen joukossa ole yhtään naista, liittyy piispanviran kollegiaaliseen hoitamiseen. On auttamatta ongelmallista koko kirkon piispanviran ja sen hoitamisen kannalta, jos kollegiaalinen viranhoito jää yksin miesten tehtäväksi. Piispainkokous on kirkossamme opillisten kysymysten käsittelyn paikka. Sillä kokoonpanolla tulkitaan yhteistä uskoa tässä ajassa ja paikassa. Sukupuolella on vaikutusta siihen, miten teologiaa tehdään. Ei ole merkityksetöntä, millaisella joukolla uskoa tulkitaan.
Piispainkokouksen kokoonpano vaikuttaa myös siihen, millaiseen sosiaaliseen todellisuuteen kirkko linkittyy piispojen kautta ja miten linkittyminen vaikuttaa kirkkoon ja näihin sosiaalisiin todellisuuksiin. Piispa Irja on hyvä esimerkki tästä. Kun nainen valittiin piispaksi, piispuus ja myös kirkko olivat hänen kauttaan uudella tavalla läsnä ja näkyvissä paikoissa, joissa se ei aiemmin tai muutoin olisi ollut. Monille naisille on myös ollut todella tärkeää, että piispojen joukossa on edes joku, johon voi samaistua myös sukupuolensa kautta.
Piispakandidaatin henkilökohtaista osaamista, visiota ja kokemusta korostava näkemys taas liittyy piispanviran yksilölliseen hoitamiseen. On aivan totta, ettei ole tasa-arvoisen ihmiskäsityksen mukaista ajatella, että sukupuoli lähtökohtaisesti olisi meriitti piispanviran yksilöllisessä hoitamisessa. Mies, nainen tai muunkaan sukupuolen omaava ei automaattisesti ole toisia parempi hoitamaan piispan virkaa. Jokaista tulee tässä suhteessa arvioida yksilönä.
Kun kysymystä sukupuolesta ja piispanvirasta tarkastellaan piispanviran hoitamisen eri ulottuvuuksien kautta, voidaan todeta, että molemmat keskusteluissa esiin nousevat näkökohdat ovat oikeassa. Keskustelijat vain puhuvat lähes poikkeuksetta toistensa ohi, sillä yleensä piispanviran hoitamisen ulottuvuuksien ero jää huomaamatta.
Miika Ahola. Kuva: Björn Dahla.
Miika Ahola
Kirjoittaja on turkulainen pappi, ekumeniikan tohtorikoulutettava ja Heli Inkisen valitsijayhdistyksen vara-asiamies
