Damaskos.

Piispa löysi runoihinsa uuden tyylin

Monella kirjailijalla on useita kirjailijanimiä, lajin mukaan käytettyjä. Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa on julkaissut runokokoelmia aiemmin nimellä Arkkipiispa Leo. Uusimmassa teoksessa Damaskoksen pronssinen leijona (Icasos 2022) kirjailijaimeksi on vaihtunut hänen siviilinimensä Leo Makkonen.

Vaihdoksen syitä voi arvailla. Seuraukset lienevät syitä helpommin löydettävissä. Kirkollisista asioista kiinnostumaton ja niitä tuntematon tarttunee helpommin Leo Makkosen kirjaan kuin sennimisen henkilön, josta paistaa kirkollisuus suoraan. Kenties kustantajallakin on ollut asiasta mielipiteensä. Toisaalta arkkipiispa on sellainen titteli kirjailijanimessäkin, joka herättää huomiota – ei mikä Makkonen tahansa.

Niin tai näin, kirjallisuutta työkseen lukeva haluaa tutustua Leo Makkosen kirjaan sillä mielin, onkohan jotain muuttunut, kun kirjailija kesken tuotantonsa vaihtaa kirjailijanimeä. On muuttunut: folkloristisen romantisoiva karjalaisuus on saanut väistyä. Merkittävä muutos on tyylissä, sanonnassa ja aiheistossa.

Nykyaika rävähtää lukijan silmien eteen tsunameina, pandemioina, metsäpaloina, jopa poliisiväkivaltana. Nykyinen talousmeno saa kritiikkiä: vaatiiko uudistaminen aina entisen tuhoamista? Makkonen ei kehittele ajatusta kovin pitkälle siihen suuntaan, miksi tämä on pohjoismainen ja erityisesti suomalainen piirre. – Korjaaminen on muka liian kallista. Köyhempänä aikana oli varaa jotain korjatakin. Ristiriitaista repimistä taitavat vaatia vain kertakäyttökapitalismin rattaat. Taloudelliseen epätasa-arvoon runon puhuja kiinnittää huomion globaalisestikin. Mutta toivottomuudessakin hän näkee toivon.

Uutta on nähdäkseni myös syntymisen ja häviämisen dialektiikan pohdinta, jolle voi löytää tukea vaikkapa Saarnaajan kirjan ajatuksista, mutta myös uuden ajan aatehistoriasta. Liikaa ei Leo Makkonen intoudu julistamaan, vaan jättää monesti kolme pistettä ilmaan. Lukijakin saa  pureskeltavaa.

Makkonen on hylännyt kirkollisen rekvisiitan ja ontoiksi kuluneet sanat. Ei  hän vetäydy piispankaavunkaan alle. Näissä runoissa  puhuu ihminen, hätkähdyttävän rehellisesti ja avoimesti. Sattumastakin, eikä vain johdatuksesta. Pettymyksistä ja voimattomuudesta. Rakkauden päättymisestä. Puhuja ei korosta omaelämäkerrallisia seikkoja, vaan antaa tilaa yleiselle kokemukselle.

Runo kiteytyy Makkosella aforismiksi, ja se puolestaan liudentuu runoksi. Kulttuurirunoutta on tekijällä syntynyt aiemminkin matkoiltaan. Alun orientaalisen episodin vastapainoksi uusi teos kääntyy loppupuolellaan keskeislyriikaksi, johon jokaisen on helppo samastua. Universaaliudessa on tällaisen sanataiteen arvo, voima ja merkitys.

Arvioitu teos: Leo Makkonen, Damaskoksen pronssinen leijona. Icasos 2022.


Avatar photo

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018) sekä romaani Muurin varjossa (Atrain&Nord 2021).


'Piispa löysi runoihinsa uuden tyylin' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.