Pitkäperjantai. Kuva: MTSOfan/Flickr

Piinaavan pitkän perjantain siunaus

Pitkäperjantai. Kuva: MTSOfan/Flickr

Piinaavan pitkä perjantai. Kuva: MTSOfan/Flickr

”Miksi tämän perjantain pitää olla niin piinaavan tylsä ja pitkä?” Jotenkin tähän tapaan muistan tuumineeni teini-ikäisenä sen jälkeen, kun olin ottanut kiivaasti yhteen vanhempieni kanssa siitä, saanko minä lähteä kavereiden kanssa pitkäperjantaina kartsalle vai en.


No, en saanut. Vanhempani pitivät itsepintaisesti kiinni järkyttävän vanhanaikaisista periaatteistaan, joiden mukaan pitkänäperjantaina ei meluttu, kyläilty, käyty kartsalla eikä huudatettu televisiota tai stereoita, ja vuodesta toiseen he jaksoivat puolustaa näitä periaatteitaan kolmen lapsensa sinnikkäitä hyökkäyksiä vastaan.

Tilanteeseen ei tuonut helpotusta edes se, että minä ja sisarukseni, kukin vuorollaan, yritimme uhkailla, lahjoa ja kiristää äitiä, joka oli yleensä se helpommin taivuteltavissa oleva.

Pitkänperjantain perinteiden suhteen myös äitini oli taipumaton. Vuodesta toiseen pitkääperjantaita vietettiin perheessämme hiljaisena päivänä, jolloin vuorokauden tunnit tuntuivat venyvän kuin niitä olisivat mitanneet Salvador Dalin valuvat kellot.

Kirkkoon ei ollut pakko lähteä, jos ei halunnut, mutta edes oman huoneen seinät eivät kyenneet pitämään loitolla hartautta, joka oli ripustautunut kotimme hiljaisuuteen. Ja usein yllätin itseni hyräilemästä isän kiirastorstaina kuunteleman Matteus-passion koraalien melodioita, mikä tuntui silloin tavattoman ärsyttävältä.

Ymmärrän nyt, että se hiljaisuudessa kuiskiva hartaus puhutteli myös teini-iässä olevaa, vanhempiaan muinaisjäänteinä pitävää, nuorta ihmistä, vaikka silloin en sitä tiedostanutkaan, saatikka olisi ollut valmis myöntämään.

Vanhempani onnistuivat kuin onnistuivatkin istuttamaan minuun, kaikesta vastustuksestani huolimatta, perinteiden vaalimisen siemenen. Siksi kai piinaavan pitkän perjantain siunaus ei jätä minua edelleenkään rauhaan ja olen halunnut tutustua pitkänperjantain historiaan juhlapäivänä ja uppoutua sen merkillisyyteen ja merkittävyyteen kirkkovuoden pyhien joukossa.

Suruun puettu kirkkotila, vaienneet urut ja kirkonkellot, virsilaulu, jonka haparoivia, vahvoja, heleitä ja rosoisia säikeitä ei säestys peittele, kurkottavat minussa jonnekin sinne mielen syvänteisiin, minne viisainkaan puhe ei ylety. Riisuttu alttari, jolle on jätetty vain krusifiksi, kaikki se väkevä symboliikka, joka on läsnä pitkäperjantain jumalanpalveluksissa ja rukoushetkissä, kertoo yksinkertaisuudessaan ja karuudessaan kirkkovuoden vavisuttavinta sanomaa.

Pitkänäperjantaina minä pidän siitä, että syyllisyys kutoo alakulosta verkkoa ympärilleni kuin hämähäkki, joka kietoo saalistamansa kärpäsen sitkeään seittiinsä. Yhden pitkän perjantain ajan on hyvä ryömiä synnintunnossa (mikä ihastuttavan perinteinen sana!), tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, ahdistua kaikesta siitä pahasta, mitä on tullut sanottua sekä tehtyä ja sallia yhden piinaavan pitkän päivän ajan valuvien kellojen mitata venyviä tunteja.

Pitkänäperjantaina en kaipaa laatuaikaa, virikkeitä, elämyksiä tai uusia kokemuksia. Minä löydän pitkälle perjantailleni siunauksen siitä, että voin hiljentyä ihmettelemään sitä, mitä mieleni ei käsitä. Onneksi sille on kirkkovuodessa ihan oma pitkä päivänsä.

Elina Kaunisto


Avatar photo

Kirjoittaja

Elina Kaunisto on kappalainen Porista.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.