Heikki Palmun muistelmateoksen kansi. Kuva: Kirjapaja
Heikki Palmun Oulusa Koulusa – 60-lukulaisen muistelmat on silminnäkijän faktoihin perustuva kuvaus opiskelijaelämästä, perheen perustamisesta ja järjestötoiminnasta 1970-luvun taitteessa pääasiassa Helsingissä. Muistelmateos on tärkeä henkilökohtaisena kasvukertomuksena, aikalaistodistuksena ja tietopakettina tapahtumista ja vaikuttajahenkilöistä. Se toimii myös peilinä ikätoverilukijoille tunnistaa omaa kertomustaan ja nuoremmille ajan kirkon ja yhteiskunnan pienoishistoriana.
Heikki Palmu on ollut vapaa kirjailija vuodesta 2012. Virkaurallaan hän on toiminut korkeakoulupastorina, kirkkoherrana, etelä-Saksan suomalaisten pappina ja päätoimisena työnohjaajana. Hänen on julkaissut useita romaaneja, esseekokoelman, pamfletteja ja toimittanut rukouskirjan ja on mukana useissa antologioissa.
Kirjailija on rakentanut muistelmateoksen syntyyn fiktiivisen – tosin faktoihin perustuvan – rakenteen. Vastavalmistunut teologian kandidaatti on jumissa Oulussa. On kesä 1974. Oulun seurakuntayhtymä on valinnut hänet korkeakoulupastoriksi. Perhe on muuttanut Ouluun. Fysioterapeutiksi erikoistunut sairaanhoitajavaimo on saanut työtä Diakoniaopistosta. Nelihenkinen perhe iloitsee tähänastisen elämänsä tilavimmasta asunnosta, neljä huonetta ja keittiö, jonka Oulun seurakuntayhtymä vuokraa heille. Heikillä on käytettävissä myös korkeakoulupastorin työhuone, vaikka työt eivät ole alkaneet.
Mutta uuden elämän alku on solmussa. Heikki Palmulle ei myönnetä pappisvihkimystä, joka on edellytys vastaanottaa korkeakoulupastorin virka. Hän alkaa työstää pro gradu -työtään Antti Kaarne, kristitty sosialisti romaaniksi nimeltä Agitaattorin virka. Kirjasta on sopimus Otavan kanssa. Samaan aikaan hän alkaa kirjoittaa ”muistelmiaan”, 1960-lukulaisen kasvukronikkaa, fiktiivistä romaania tuorein kokijan ja näkijän silmin. Asuminen Oulussa ja Agitaattorin viran työstäminen ovat faktaa. Muistelmateoksen kirjoittaminen kesällä 1974 Oulussa on fiktiota. Hieman monimutkaista.
Heikki Palmu on jo kirjailija. Esikoisteos Harmaa päiväkirja – aseeton tykkimies ilmestyy Sadankomitean lehden Ytimen kustantamana vuonna 1969. Teos antaa vahvan alun kaunokirjalliselle ja mielipidekirjoittamiselle. Se palkitaan Eino Leino -seuran palkinnolla. Otavalla esikoiskirjailija huomataan, kustannustoimittaja Hannu Mäkelä soittaa, ja tie on auki seuraavalle romaanille Häiriö – Koulukirja, joka julkaistiin seuraavana vuonna. Otavalta tulee myös vuonna 1974 pamfletti Profeetat puhuvat yhä, julistaako kirkko sorretuille vapautusta? Pamfletti näyttelee tärkeää roolia, kun kandidaatin kelpoisuutta kansankirkon papiksi pohditaan Oulun tuomiokapitulissa.
Kirjailija ei kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan eikä nuoruuttaan vaan katsoo muutaman vuoden taakse. Käy kuitenkin ilmi, että hän on syntynyt Kalannissa ja on Kalannin kirkkoherran poika. Vanhempi veli on pappi. Teinipoika on kirjoittanut säännöllisesti Teinilehteen ja Turun Ylioppilaslehteen. Muisteluvuosiin osuu perheen perustaminen. Lukiolaispoika on tavannut tulevan vaimonsa Uudessakaupungissa lukiossa.
Naimisiin mennään molempien opiskeluaikana, kuten oli tapana monella muullakin opiskelijaparilla 1960-luvulla. Heikki on 22-vuotias. Muistelmissa puolisoa kutsutaan Annaksi. Hänen isänsä kuuluu Kemiran johtajistoon Uudessakaupungissa. Opiskelijapariskunta asuu ahtaasti alivuokralla eri puolilla kaupunkia. Kun lapset Ville ja Johannes syntyvät, niin asuntojen koko kasvaa pikkuriikkisen. Anna on Heikin luotettu tuki, neuvonantaja ja keskustelukumppani. Hän seuraa miestään sekä Vanhan Ylioppilastalon valtaukseen että SKDL:n vappumarsseille.
Opiskeluajan loppupuolella toteutetaan noin vuoden kestänyt yhteisasuminen toisen lapsiperheen kanssa. Idea oli ilmassa ja lisävahvistusta saatiin runoilija Anna-Maija Raittilan Taizen-kiertokirjeistä. Kirjailija kokee olevansa porukan epäsosiaalisin jäsen, hän olisi tarvinnut oman tilan, jonka voi laittaa lukkoon. Ihanne ja todellisuus törmäävät. Muuten perhe kuvataan ihanteellisesti ja särmättömänä. Tulee mieleen ajan Keskustapuolueen vaalijulisteet, onnellinen perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Hyvässä mielessä.
Nuori muistelija kertoo opiskeluajastaan ja toiminnastaan opiskelijajärjestöissä YKY:ssä ja sen kattojärjestössä SKY:ssä (Suomen kristillinen ylioppilasliike). Hän on aktiivinen toimija ja vaikuttaja. Hänestä tulee YKY:n puheenjohtaja Terho Pursiaisen jälkeen. SKY:n johtavana virkailijana hän vaikuttaa vuosina 1970–71.
Toimintaa on paljon ja opinnot jäävät sivulle. Mieleenpainuvin on Nälkäjoulutempaus jouluina 1968 ja 1969. Matti Paloheimo on Palmun kumppanina Kolmen sepän patsaalla keräämässä rahaa joulukortin myynnillä Unicefin lukutaitokampanjan hyväksi. Stockmannin tavaratalosta tulee symboli kerskakulutukselle. Sinne levittäytyvät joulun 1969 tienoilla lentolehtisten pudottajat. He mainostavat avointa kollektiivista yhteyden joulujuhlaa Vanhalla Ylioppilastalolla. Juhlaan saapuu yli tuhat joulun viettäjää. Ruokaa on saatu tavarataloilta, patjoja on vuokrattu. Esiintyjiksi on saatu muiden muassa Arja Saijonmaa ja M.A. Numminen. Kun Tapio Rautavaara tulee juhlaan kitaransa kanssa, syntyy vahva hiljaisuus. ”Juokse sinä humma…” on joululauluna. Nälkäjouluihmiset vaativat uutta oikeudenmukaista jakoa elämän hyvyyksistä.
Vanha Ylioppilastalo ”vallataan” marraskuussa 1968. Heikki Palmu on mukana. Hänen kuvauksensa on asiallinen ja tuo esiin arkisia yksityiskohtia. Avaimilla mentiin sisään, ja huhu kertoo, että Martti Lindqvist oli ensimmäisten joukossa. Heikki saapuu häntäpäässä ja vielä myöhemmin puoliso. Yöksi mennään kotiin. Tunnelma on intensiivinen. Palmu leikkii mielikuvalla, josko alkuseurakunnassa helluntaina olisi ollut vastaavaa hehkua. Heikki Palmukin puhuu ja ehdottaa uudistuksia teologisen tiedekunnan opetukseen ja toivoo, että marxilainen uskontokritiikki on kohdattava. Ajatus ei jää vain ideaksi. Perustetaan kriittinen työryhmä. Heikki Palmu on puheenjohtaja. Hän menee opiskelutoverinsa Pentti Takalan, joka toimii työryhmän sihteerinä, kanssa Yliopiston vararehtorin Mikko Juvan puheille uudistusehdotuksineen. Juva tunnettiin edistyksellisenä yliopistomiehenä. Hän kannattaa kriittistä keskustelua, mutta torjuu opetuksen sisältöön puuttumisen. Opiskelijoiden osallistumisvaatimukseen hän on jo varautunut. Oli perustettu komitea, joka tutki asiaa ja kokoontui jo seuraavana päivänä. Hän myös ilmaisee, että kirkon arvostelu on nuorten tehtävä. Nuori radikaali uudistaja tulee hämmentyneenä ja lähes pettyneenä ulos. Imaistiinko heidät positiivisella vastaantulolla ennenaikaiseen harmoniaan?
Kriittinen työryhmä jatkaa työtään ja julkaisee teologian ylioppilaiden lehdessä Kyyhkysessä arvion tiedekunnan osa-alueista, professoreista ja heidän pedagogiikastaan. Esimerkiksi eksegetiikasta: ”…vaivaa jonkinlainen johtopäätöspelko… tuleeko meidän puhua autuaista rauhantekijöistä, kun meidän pitäisi puhua pasifisteista.” ”Nikolainen, Aimo, Tauno: luennot ovat valmistamattoman tuntuisia ja hyppelehteviä.” Seppo A. Teinonen saa hyvän arvion yrityksestä saada aikaan keskustelua. Mutta arvostelija jatkaa: ” valitettavasti epäonnistunut yritys”. Kritiikki johtaa yhteen monista keskusteluista, joihin päähenkilö joutuu mielipiteittensä takia muistelmien ajanjaksona. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä kutsuu hänet kotiinsa. ”Oletteko kommunisti?” kysyy Tiililä. ”En, olen sosialisti ja kristitty pasifisti”, Palmu vastaa.
Rauhanaate oli 1960-lukulaisille tärkeää. Vietnamin sota synnytti maailmanlaajan vastarinnan ja mielenosoitusten ryppään. Heikki Palmu kuuluu pasifistiseen Sadankomiteaan. Hänestä tulee yhdistyksen varapuheenjohtaja ja Ytimen toimitussihteeri. Toimitus on nimekäs, siihen kuuluvat muiden muassa Ilkka Christian Björklund, Kai Linnilä ja Paavo Lipponen. Toimituskunnassa taas vaikuttavat muiden muassa Ele Alenius, Antti Eskola, Christer Kihlman ja Arvo Salo.
Muistelija kertoo syrjähypystään rauhanasiassa. Hänet kutsutaan Rauhanpuolustajien hallitukseen ja hän suostuu. On yleisesti tiedossa, että suuri rauhanjärjestö on vähemmistökommunistien ohjauksessa vaikka puheenjohtajana onkin kirjailija Paavo Rintala. Hyppy tuottaa ulkomaanmatkoja. Palmu kutsutaan Tapio Leskisen kanssa nuorten edustajina Cristian Peace Confrencen valmisteluryhmään ja kokoukseen Sofiaan. Käy ilmi, että matkat maksaa Moskovan patriarkaatti. Nuoret edustajat tapaavat arvovaltaisia henkilöitä kuten Moskovan patriarkka Pimenin. Toinen matka on Berliiniin kesällä 1974 ennen muuttoa Ouluun.
Muistelija harrastaa itseanalyysia: olinko vain sinisilmäinen ja naiivi vai hyödyllinen idiootti!
Pasifismi aiheuttaa väistämättömän törmäyksen sotaveteraanien kanssa. Myös Palmulla. Hänen isänsä oli toiminut sotilaspappina ja keskustelut hänen kanssaan tuovat ymmärrystä ja myötätuntoakin. Avoimen Akatemian järjestämässä rauhanseminaarissa Järvenpäässä on mukana sotaveteraaneja. Palmu puolustautuu, että ei halveksi sotaveteraaneja, olihan isä sotilaspastori, mutta katsoo, että kansallisten armeijoiden aika on ohi.
1960-luku on seminaarien, työryhmien, raporttien ja ponsien kulta-aikaa. Vahva teema, joka läpäisee kristittyjen opiskelijoiden arvopohjan, on oikeudenmukaisuus. Muun muassa Helsingin kirkkopäivillä 1969 kylvetään kirkkokansaan ja työntekijöihin monia siemeniä, jotka ovat sittemmin itäneet ja tuottaneet runsaan sadon. Päivien teemana on ”Ihmisen tehtävä Jumalan maailmassa”. YKY ja SKY ovat näkyvästi esillä. Ne toimittavat päivittäin bulletiinia, joka on dialogissa kirkkopäivien kanssa. Heikki Palmu, Martti Lindqvist ja Simo Knuuttila osallistuvat kanavaan, joka pohtii taloudellista oikeudenmukaisuutta. Loppupuheenvuoroissa he esittävät kanavan raporttiin ponnet, että on luovuttava kerskakulutuksesta, vaativat kasvavien palkkaerojen hävittämistä ja Suomen Lähetysseuran tuen korottamista kymmeneen prosenttiin kolmessa vuodessa. Ehdotetaan myös vapaaehtoista veroa kehitysyhteistyöhön. Prosenttiliike syntyy.
Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi Heikki Palmu haluaa papiksi Oulun hiippakuntaan. Mitä mielessä on tapahtunut ja milloin? Sitä muistelija avaa keskusteluissa Oulun tuomiorovastin Olavi Airaksen kanssa. Hän kertoo päättäneensä jättää kokonaan politiikan. Pappeuden vastustaminen oli nuoren kapinaa isää ja rajatonta virkaa vastaan.
Muistelija kuvaa itseään keskellä pappisvihkimysprosessia pietistiksi, sosialistiksi ja rauhanmieheksi. Pietisti yllättää ja tarkemmin ajatellen ei. Palmu tulee Varsinais-Suomesta kirkkoherran perheestä. Alueen kristillisyys on enemmän tai vähemmän pietististä, raamattunäkemys on konservatiivinen. Heikki Palmun raamattunäkemys on temaattinen, ei liberaali. Uuden Testamentin Jeesus on köyhien puolustaja. Siihen nojaa myös hänen sosialisminsa. SKDL on puolue, joka ajaa köyhän asiaa. On kysymys oikeudenmukaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Hän pohtii marxilaisuutta ja myöntää, että se on ehkä epäselvää hänelle.
Pappisvihkimysprosessi on kuin jännityskertomus. Palmu on kesäkuussa 1974 valittu korkeakoulupastorin virkaan Ouluun. Elokuussa hän jättää virallisen anomuksen pappisvihkimyksestä. Alkaa kujanjuoksu, jossa ei tuomitsijoita puutu. Tuomiorovasti Olavi Airas on päävastustaja. Piispa Hannes Leinonen pysyy hieman syrjässä. Tuomiokapitulissa luetaan ahkerasti kirjailijan tuotantoa ja kauhistellaan. Erityisesti viimeinen pamfletti Profeetat puhuvat yhä, julistaako kirkko sorretuille vapautusta? on pöydällä. Todistusaineistoksi, että kandidaatti Palmu ei sovellu kansankirkon papin virkaan, löydetään Pertti Hemanuksen tekemä haastattelu viisi vuotta aikaisemmin, jossa Palmu räväyttää nuoruuden kaikentietävyydellä, että epäilee, voiko kokoomuslainen olla kristitty.
Tuomiokapitulin talo, Ojakatu 1, tulee tutuksi. Keskusteluja käydään ja ymmärrystä ei synny. Palmu ei luovu ajatuksistaan. Kristitty voi olla sosialisti. Hän uskoo dialogiin kahden mahdottoman välillä: kristinuskon ja marxismin. Hänen uskonsa perustana on ei vähempää kuin solidaarisuus koko maailman ja sen kaikkien ihmisten kanssa. Häntä vaaditaan julkisesti irtisanoutumaan ajatuksistaan, erityisesti Profeetat puhuvat -kirjasta. Kaiken keskellä vuokra-asunto sanotaan irti. Hädissään masentuva kirjailija-muistelija menee viransijaiseksi kouluun ja joutuu luovuttamaan jo kuukauden kuluttua.
Palmu saa myös tukea. Erkki Niinivaara vierailee sukulaismatkallaan Olavi Airaksen luona ja puoltaa Palmun pappisvihkimystä. Isäkin on värkännyt kirjeen poikansa puolustukseksi. Lopulta syntyy jonkinlainen kompromissi. Palmu kirjoittaa artikkelin teemasta ”Mikä meitä yhdistää” ja se julkaistaan Kotimaa-lehdessä. Artikkeli on ympäripyöreää pohdiskelua. Mitään viittausta mihinkään irtisanoutumiseen ei ole.
Heikki Palmu vihitään papiksi 21.11.1974. Odottaisi riemullista kuvausta sitkeän kamppailun voitosta ja juhlasta, kun ovi aukeaa kirkon virkoihin. Hän kuvaa itselleen uskollisesti asiallisella tyylillä ulkoisia asioita, ei sisäistä mieltään. On kuin kirjan rakenne pettäisi hetkeksi. Muistelija katsookin kaukaa, neljänkymmenen vuoden takaa, ei juuri tapahtunutta elämän kohokohtaa.
Muistelija kuvaa teoksessaan itseään kriittiseksi ja teräväksi koneen äärellä ja kasvotusten pehmeäksi. Niin muistan Heikin tapaamisistamme. Oulusa koulusa -kirjan muistelija pitää kuitenkin hyvin puolensa piispojen, tuomiorovastien ja yliopiston kanslerien kanssa. Hän mainitsee myös olevansa tosikkomainen, ja se kyllä näkyy myös tekstissä, huumoria ei löydy, teksti on asiaproosaa. Kirjailija etäännyttää. Se antaa lukijalle tilaa aina tärkeälle rivien välistä lukemiselle.
Palmun muistelmateos on pala kirkon historiaa. Siinä tulevat esiin monet nuoret, joista tulee vaikuttajia kirkkoon ja yhteiskuntaan, ei vain niin kutsutut punapapit kuten Arto Kouri, Terho Pursiainen ja Ilkka Turkka, vaan myös poliittisesti neutraalimmat Arvo Aho, Antti Alhonsaari, Seppo Kjellberg, Simo Knuuttila, Tapio Leskinen, Reetta Leskinen, Martti Lindqvist, Matti Paloheimo, Juhani Simojoki ja Riitta Virkkunen. Heikki Palmun lisäksi Martti Mäkisalosta, Martti Lindqvististä, Matti Paloheimosta ja Terho Pursiaisesta tulee kirjailijoita.
Olen Heikki Palmua muutaman vuoden vanhempi kuten ex-mieheni Martti Mäkisalokin oli. Muistelmateos saa minut miettimään ja tunnistamaan, mitä minulle, meille, tapahtui noina vuosina. Millaisia ratkaisuja teimme teologeina ja kansalaisina, äitinä ja isänä? Mikä meihin vaikutti? Ketkä meihin vaikuttivat? Kirjoitan lukiessani ikään kuin omaa ja nuoren opiskelijaperheeni muistelmia mielessäni. Hyvä prosessi.
Lähes viidenkymmenen vuoden aikana Palmun ja kumppanien ajamat asiat kuten lähetystyön tukeminen ja kehitysyhteistyö on yleisesti hyväksytty muun muassa Kirkon ulkomaanavun työn kautta. Rauhanaate oli vahvimmillaan 1980-luvulla, ja elämme aikaa, jolloin sitä tarvittaisiin mitä kipeimmin. Koko maailma solidaarisuuden kohteena – ajatus koettelee yhteiskuntaamme pakolaisten suuren määrän vuoksi ja kirkossa elää vahva auttamisen kulttuuri.
Aino-Kaarina Mäkisalo
Arvioitu teos:
Heikki Palmu: Oulusa koulusa – 60-lukulaisen muistelmat. Kirjapaja 2016, 343 s.
Artikkelikuvassa komeilee 1968-luvun lopussa vallattu Vanha ylioppilastalo Helsingissä. Kuva: mkfi/Wikipedia.
