The Globe Theatre Lontoossa. Kuva: Matthew Kirkland/Flickr
Jumalaton suurkaupunki vie mukanaan. Kirkonpenkkien sijaan olen viime kuukausina kuluttanut Lontoon teattereiden pehmustettuja istuimia.
Teatteriesitysten liturgiassa on jotain rauhoittavaa. Liput tarkistetaan ovella, kännykät laitetaan äänettömälle, väliajalla saa jäätelöä.
Lopussa taputetaan – isoissa teattereissa näyttelijät palaavat lavalle kerran, pienissä yhdet kumarrukset saavat riittää.
Olo on melkein kuin körttiseuroissa. Paljon ei vaadita, sillä katsojan tärkein tehtävä on istua paikallaan ja ehkä vähän ihmetellä.
Muoto antaa tilaa sisällölle. Ja millaista sisältöä! Ohjaajat tarttuvat rohkeasti Dostojevskiin, Turgeneviin ja Ibseniin ja laittavat näyttelijät puhumaan sovituksesta ja ihmisarvosta. Pride ja Tory Boyz kertovat ihmisen halusta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään.
Blue Stockingsissa 1800-luvun naisopiskelijat unelmoivat paremmasta tulevaisuudesta. Ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyistä kertovassa Versailles’ssa surraan menetettyä rakkautta ja yritetään rakentaa uutta raunioiden päälle.
Musikaaleihin on pitkät jonot ja kalliit liput. Onnistun näkemään muutaman. Light Princess -sadun prinsessan pitää ihmisenä elääkseen ensin oppia suremaan. Kyyneleet pudottavat taivaalla leijailleen prinsessan maan pinnalle muiden kuolevaisten joukkoon jakamaan surun lisäksi elämän ilot ja rakkauden.
Jakamista opettaa myös samannimiseen irlantilaiselokuvaan perustuva Once, jossa elämän unohtamat muusikot löytävät toisensa ja luomisen ilon. Vaikka maahanmuuttajien ja syrjäytettyjen elämästä ei haasteita puutu, ja vaikka rakastavaiset joutuvat lopulta luopumaan yhteisestä tulevaisuudesta, tarinan henkilöt uskaltavat myös toivoa ja katsoa eteenpäin.
Englannissa kun ollaan, tärkein on tietysti Shakespeare. Tällä kertaa ollaan kaukana sankareista sukkahousuissa. Viikonloppuretkellä Brightoniin pääsen katsomaan, kuinka joukko paperittomia siirtolaisia päättää viimeisenä yhteisenä iltanaan vielä esittää toisilleen Miten haluatte -komedian.
Oikeasti siirtolaiset ovat näyttelijöitä ja rajavartioston helikopterien äänet tulevat nauhalta. Tarina salanimien turvassa metsään pakenevista nuorista, näiden kamppailusta epäoikeudenmukaisia hallitsijoita kohtaan ja vaikeissa olosuhteissa orastavasta rakkaudesta saa katsojat kuitenkin pyyhkimään silmäkulmiaan liikutuksesta ja samalla toivomaan onnellista loppua myös kaikille, joille näytelmäseurueen kohtalot ovat todellisuutta.
Lontoon Globessa niin istuma- kuin seisomapaikoilla pidätetään hengitystä, kun Myrskyn Prospero pohtii, antaisiko petturiveljelleen anteeksi. Kesäyön unelma taas saa katsojan pyörittelemään päätään hölmöjen rakastavaisten edesottamuksille.
Stratfordin mies ei kuitenkaan pelkää kääntää katsettaan kuvaamaan myös elämän katoavaisuutta ja mielettömyyttä. ”Let us sit upon the ground and tell sad stories of the death of kings”, istutaan alas kertomaan kuninkaiden kuolemasta, Shakespeare ehdottaa Richard II:n suulla.
Kuningas Learin sokaistu ja hylätty Gloucester sanoo jumalten suhtautuvan ihmisiin kuin koulupoikien kärpäsiin: ”they kill us for their sport”, ”he tappavat meitä huvikseen.” Kuningas itse haistaa käsissään kuolevaisuuden ja uskoo vastasyntyneiden itkevän, koska ovat päätyneet tähän narrien maailmaan.
Ulkoilmateatterin vesisateessa seisova Macbeth päätyy kaikkein pisimmälle. Vallanhimon sokaisemana ystävänsä murhannut skotti saa kuulla vaimonsa surmanneen itsensä. Epätoivoisena Macbeth kuvaa elämää käveleväksi varjoksi ja huonoksi näyttelijäksi.
It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.
Macbethille elämä on idiootin kertoma tarina, täynnä meteliä mutta vailla merkitystä. Mitä siihen voi katsoja sanoa?
Teatterisalit täyttyvät ilta illan jälkeen ihmisistä, jotka ovat uhraavat rahaansa ja vapaa-aikaansa istuakseen kolmisen tuntia hiljaa seuraten lavalla ulkoa opittuja vuorosanojaan toistavia näyttelijöitä. Miksi ihmeessä?
Ammattilaisten osaamista on tietysti ilo katsoa, mutta se tuskin yksin vetää kiireisiä kaupunkilaisia teatteriin. Ehkä osa teatterin salaisuudesta on ihmisten kaipuussa löytää lavalta jotain itselleen läheistä. Tietää, että joku jossain on joskus tuntenut samoin tai kokenut jotain samanlaista. Saada jännittää ja toivoa, että kaikki lopulta kääntyy hyväksi.
Ehkä siksi myös niin moni ihminen kerääntyy lähipäivinä seuraamaan pääsiäisen suurta näytelmää. Ihmiselämän kaikki kokemukset riemusta epätoivoon ja yhteisen jakamisesta merkityksettömyyden tunteeseen ovat tämän kärsimysnäytelmän päähenkilölle tuttuja. Toisin kuin teatteriesitysten lopussa, esirippu ei laskeudu alas, vaan se repäistään halki. Siihen asti katsojalle jää teatterivieraan osa: istua ja ehkä vähän ihmetellä.
Saara-Maria Pulkkinen
Kirjoittaja on opiskelija, joka työskentelee Lontoon merimieskirkon vuosivapaaehtoisena.
